torstai 23. heinäkuuta 2015

Oodi erilaisuudelle


No niin. Tämän päivän Viiskunnasta, Kirjanurkasta, löytyy pikku esittely Wernerilandiasta. Jännää. Valmiixin sivuilla on myös aiheeseen liittyvä postaus, joka löytyy oheisen linkin takaa. Eli sieltä voi käydä kurkkaamassa.

http://www.valmiixi.fi/2015/07/heli-haaviston-wernerilandia-oodi.html

Hauskaa, ja ihan pikkuisen outoa. Me happy :)

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Ukko Ylitalo

Ja taas on aika vierähtänyt sitten viime kirjoituksen. No, loma on loma ja silloin on tietenkin muutakin tekemistä kuin naputella tietokonetta.

Muutamia kirjoja olen taas myynyt. Ja eilen istuin ekan kerran haastateltavanakin. Kotiseudun paikallislehti Viiskunta halusi tehdä Wernerilandiasta jutun, joka pitäisi olla luettavissa tämän viikon lehdessä(ilmestyy torstaina). Silmät auki siis ainakin ne, joille lehti tulee kotiin. Täytynee tsekkailla, pääseekö sitä lukemaan myös netitse.

Taisin edelliskerralla luvata kirjoittaa jonkun sanan yhdestä suosikkihahmoistani, kaupunginjohtaja Ukko Ylitalosta. Ukko kuuluu niin ikään siihen porukkaan, joka oli mukana heti alusta lähtien. Ja joka myös näytti jokseenkin "omalta itseltään" heti alusta lähtien. Pitkä, laiha, seitsemänkymmenen rajapyykin ylittänyt parrakas ukko, joka pakkomielteenomaisesti käyttää korkeaa silinteriä, sinistä pukua, sekä pikimustaa, eebenpuista kävelykeppiä.

No niin ja taas siellä lukijakunnan riveissä rypistellään närkästyneinä otsia ja tuhistaan, että minkä hemmetin takia se keppi pitää juuri eebenpuista olla? Jaa, enpä tiedä. Näin mulle vain ilmoitettiin, että eebenpuuta se on. Sitä paitsi eeben on minusta aina ollut jotenkin kiva ja kaunis sana. Siitähän laulettiin siinä Pekka Ruuskan biisissäkin, jonka nimi taisi olla "Korppi olkapäällä". Biisin kertsi meni jotenkin näin: "Sillä muuten musta lintu olkapäälle laskeutuu, ja sen siivet hohtavat kuin kiillotettu eebenpuu..."

Tässä kohtaa voinen mainita, että meidän kotona tavattiin kuunnella paljon musiikkia, silloin kun olin lapsi. Eikä pelkästään jotain tiettyä musiikkia, vaan ihan laidasta laitaan. Siksi olenkin varmaan aika kaikkiruokainen musan suhteen.

No, Rammsteinista en tykkää :)
Ukko Ylitalo kaatuu. Kirjan kuvitusta.

Olen myös kiinnittänyt aina erityisen paljon laulujen sanoituksiin, joka on mielestäni vähintään yhtä tärkeä asia kuin melodia tai muut jutut. Siksi lieneekin luonnollista, että tuo Ruuskan biisin eebenpuu on elänyt mielessäni mukavan kuuloisena sanana ja varastoitunut sinne jonkinlaista myöhempää käyttöä varten. Näin mieli toimii, uskon. Siksi tuntuukin luonnolliselta, että Ukolle tuikitärkeä kävelykeppi on tehty juuri eebenpuusta.

Millainen sitten on Ukko Ylitalo, kuulen taas jonkun kärsimättömän kysyvän. Ja mistä moinen nimi? No, niin kuin muidenkin henkilöiden kohdalla, myös Ukon suhteen voin vakuuttaa, etten minä sitä varsinaisesti keksinyt. Hän vain putkahti mukaan tekstiin ja ilmoitti, että tällainen nimi hänellä on. Luulen nimen viittaavan Ukon luonteeseen, jossa on jotain "ukkoylijumalamaista". Ukko on äreä, kiireinen, sappikivistä, reumasta ja sydänvaivoista kärsivä paapa, joka luulee aina olevansa oikeassa. Hänen lempilausahduksensa liittyy hänen silinteriinsä - kaupunginjohtajan hattuun - jonka Ukko kuvittelee perineensä Arvo-papaltaan.

"-Mies ilman hattua on kuin hattu ilman miestä - tyhjä, käyttämätön, epäonnistunut, oli Ukon lempilausahdus ja perustelu koinsyömän hatun jatkuvalle käytölle. - Minun pappani toimi Pökkösalmen maineikkaana pormestarina, eikä hänkään hoitanut yhtään työpäivää ilman tätä kaunotarta."(Wernerilandia, s.47)

Tosiasia on kuitenkin, ettei Ukolla ole Arvo-nimistä pappaa edes ollut. Keppi ja hattukin ovat kotoisin kirpputorilta. Tämä kuvitteellinen Arvo-pappa ei siis myöskään ole ollut Pökkösalmen pormestari(Pökkösalmi on muuten ihan vaan Ukon kotipaikkakunta, jota ei tietääkseni löydy Suomen kuntien/kaupunkien joukosta). Mutta Ukon mielikuvituksessa asia on kyllä juurikin näin, eikä hän ensimmäisinä Wernerilandian vuosinaan suostu tarinoistaan luopumaan. Ei, vaikka onkin täysin tietoinen siitä, että kaikki tietävät hänen valehtelevan.

Ukon taustasta sen verran, että Wernerilandiaan hän saapuu mielisairaalan suljetulta osastolta, kesken hyvin hankalien hoitotoimenpiteiden. Ukko on ollut joutunut sairaalaan vaikeasti harhaisena, kaupunginjohtajuuskuvitelmien karattua kerta kaikkiaan käsistä. Ennen Wernerilandiaan tuloaan Ukko ei siis ole toiminut päivääkään kaupunginjohtajana, vaan puutarhurina.
Ukkoa hoitanut lääkäri, Tohtori Tenhunen, (jonka esikuvana olen tainnut käyttää Tohtori Sykeröä) tempautuu Ukon mukana Wernerilandiaan ja on aluksi hyvin huolissaan Ukon voinnista. Kuinka Ukon mielenterveydelle nyt käy, kun hänen kuvitelmansa muuttuvatkin yllättäen todeksi? Ukostahan tulee Wernerilandian väliaikainen kaupunginjohtaja - Werneri kun on vielä hiukan liian nuori hoitamaan oman kaupunkinsa edustusta.

Tenhusen mielestä asiassa pitäisi edetä varovasti - varsinkin kun jonain päivänä Ukko joutuisi luovuttamaan oman paikkansa Wernerille. Onneksi Annele näkee kuitenkin asian Tenhusta laajemmin:

"- Ihmismieli on merkillinen asia. Mistä me voimme tietää, vaikka Ukko olisi jo hatun ja kepin ostaessaan tuntenut olevansa kaupunginjohtaja - tämän kaupungin? Ehkä jokin osa hänestä on tiennyt sen aina. En usko, että kenenkään kohtalo on täydellisesti sinetöity, mutta eiköhän jonkinlainen suunnitelma ole kuitenkin olemassa.
-Mitä sinä tarkoitat? Tohtori Tenhunen ihmetteli. 
- Sitä, että ehkä meidän pitää antaa Ukolle mahdollisuus. Silläkin uhalla, että se tekee hänet sairaaksi."(Wernerilandia, s.40-41)

Ja tässähän vilahtaa jo osa kirjan laajemmasta teemasta ja aihe, joka mua on aina kiinnostanut. Voimmeko me muistaa/tietää alitajuisesti, millaisia suunnitelmia me olemme elämäämme varten tehneet? Kuinka monella tasolla meidän mielemme loppujen lopuksi, meidän sitä edes huomaamatta, toimii?

Eli Ukkoon sovellettuna on kiintoisaa miettiä, miten homma oikein meni. Oliko hänen halunsa olla kaupunginjohtaja niin vahva, että hän lopulta tuli luoneeksi itselleen siihen sopivan todellisuuden? Vai oliko suunnitelma koko ajan olemassa, ja vain odotti sopivaa hetkeä toteutuakseen? Kuinka paljon me lopulta voimme vaikuttaa omaan kohtaloomme?

Siinäpä pientä pähkinää purtavaksi tälle iltaa :)

torstai 2. heinäkuuta 2015

Lisää henkilöhahmoista. Könttä ja Sarah.

No niin. Nyt kun sekä Wernerin biologiset, että sijaisvanhemmat on käsitelty, voimmekin siirtää katseemme muutamaan muuhun henkilöhahmoon, jotka Wernerilandiaan ilman muuta kuuluvat.

Kuten viime tekstissä taisin mainita, tärkeimmät henkilöhahmot tulivat kyllä tekstiin ihan alkuvaiheessa, mutta eivät he silloin kovin "paksuja" olleet. Siis kirjallisuudentutkimuksen termejä käyttäen: pyöreitä. Tai no, italialainen parturi-kampaaja Könttä Fruktison oli kyllä silloin jo paksu ja nimenomaan pyöreä, mutta hänenkin luonteensa alkoi jossain vaiheessa saada enemmän syvyyttä, kuin tekstin ensimmäisissä versioissa.

Joita ihan näin sivumennen mainiten kirjoitin todella monta. Itse asiassa ensimmäiset yhdeksän vuotta koko kirjoitusprojektista taisikin olla pelkkää ensimmäisen version uudelleen(ja uudelleen)kirjoitusta. Aina välillä tarjosin tarinaa eri kustantamoihinkin. Suurin odotuksin, tietenkin.

Jossain vuoden 2010 tienoilla koko proggis alkoi kuitenkin todella tökkiä. Kyllästytti niin paljon, että aloin(onneksi) nähdä tekstin eri näkövinkkelistä. Tajusin esimerkiksi, että liian moni kirjan keskeisistä päähenkilöistä on kotoisin Suomesta, mikä oli vähän ristiriidassa kirjan suvaitsevaisuus ja yleismaailmallisuusteeman kanssa. No, Könttä nyt oli italiasta alunperinkin, mutta esimerkiksi hänen paras ystävänsä, Sarah Stonehenge oli ekoissa versioissa nimeltään Sara Hiidenkivi.

Siis tavallinen suomalainen hissukka.

Kirjan kuvitusta. Könttä ja Sarah.
Miettiessäni Sarahia ja Könttää, sekä monia muita hahmoja, tajusin myös, ettei heidän taustoistaan ollut tuolloin kirjoittamissani versioissa olemassa kuin pintaraapaisu. Olivat siis kovasti ohkaisia. Ja tajuttuani tämän, tekstille alkoi tapahtua. Olin hiljakkoin synnyttänyt toisen lapseni, ja muistan, miten vietin muistivihkoni kanssa paljon aikaa puistonpenkeillä ja kahviloissa, sillä aikaa kun juniori nukkui ja isompi poika oli kirkon kerhossa leikkimässä.

Tarinoita alkoi syntyä. Sarahista sukeutui varsin helposti englantilainen melankolikko, joka joutuu jättämään työnsä, koska on potilaiden mielestä liian masentavaa seuraa. Joo, vähän absurdiltahan se kuulosti, mutta koko tämä tarinahan pohjautuu eräänlaiseen absurdiuteen. Eli ainakin siinä mielessä minusta oli ihan loogista ja uskottavaa, että ylihoitajan paskiainen nyt vain ottaa ja antaa Sarahille potkut. Tuosta noin vain, vaikka nainen hoitaa työnsä tunnollisesti ja hyvin.

Kukapa tuollaisesta ei masentuisi? No, Sarah ainakin masentuu - ja paljon. Ja koska kirjoittaminen lienee aina mielikuvituksen, tosiasioiden, muistojen, unien yms. luovaa yhdistelyä, mun oli hyvin helppo kuvitella Sarah joulukuisen Lontoon maisemaan masentumaan.

Ja nyt pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta Englantia rakastavilta ihmisiltä. Minä olen käynyt Lontoossa vain kerran, eikä se reissu mennyt ihan putkeen. Oli joulukuu, sateista ja märkää, ja mä olin myös ihan käsittämättömässä (hinku)-yskässä koko matkan. Ihan oikeasti. Siksi mun mielikuvissani Lontoo tulee ehkä aina olemaan paikka, jossa on helppo ajatella masentuvansa, eikä se varmasti ole oikea mielikuva.

Mutta tähän Sarahin tarkoitukseen se sopi kyllä hyvin.

Sitä paitsi, hieman toisenlaiselle mielenlaadulle sama sade ja harmaushan tekee vain hyvää. Puhun nyt tietysti italialaisesta Könttä Fruktisonista, joka saapuu Wernerilandiaan yhdessä Sarahin kanssa. Ja tässä kohtaa huomautettakoon, että minä en varsinaisesti ole keksinyt tätä älytöntä nimeä. Sain sen tietooni jokseenkin samalla tavalla, kuin Könttä itse kirjassa kertoo:

"Mies sanoi nimekseen Könttä Fruktison. Se oli kuulemma hänen taiteilijanimensä, jonka hän oli keksinyt muutettuaan kuusi vuotta sitten Italiasta Lontooseen. 
- Minä halusin aloittaa alusta, Könttä selitti. - Kokonaan alusta, nimeä myöten. Vanha nimeni oli niin tylsäkin, ihan tavallinen italialainen perusnimi. Fabrizio Luigi Pavarotti Rigoletto. Ja Könttä taas oli niin... hauska sana. Se ilmoitettiin  minulle unessa. En edes tiedä, mitä kieltä se on."(Wernerilandia, s.51)

Kyllä vain. Minä näin unta tästä tyypistä vuonna 2002, ja tiesin heti hänen kuuluvan kirjaani. En muista unesta mitään muuta kuin sen, miltä mies näytti ja mikä hänen nimensä oli. Könttä Fruktison. Ajan myötä sain sitten kuulla Köntän oikeankin nimen, sekä lukuisia muita asioita hänestä. Niin kuin vaikka sen, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä(mitä ei kirjassa suoranaisesti mainita), on kasvanut isoisänsä hoivissa ja pelkää hullun lailla pimeää. Näistä asioista lämminsydäminen, aina iloinen ja riehakkaan tempperamenttinen Könttä on tottunut koko elämänsä vaikenemaan, mutta jostain syystä Sarahille hänen on helppo puhua.

Niinpä nämä kaksi ovatkin täysin erottamattomat ja miltei aina yhdessä. Kirjan edetessä tämän toverillisen symbioosin väliin tulee kuitenkin myös Sarahin suuri(ja Köntän mielestä täysin käsittämätön) rakkaus: kaupunginjohtaja Ukko Ylitalo.

Mutta häneen palaan vasta seuraavalla kerralla. Nyt: kiitos, kumarrus ja hyvää yötä.