maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 24

Pynnöset. Copyright Heli Haavisto
No niin. Se on täällä. Jouluaatto. Siivot on tehty, lahjat on hankittu ja tämä joulukalenteri alkaa olla viimeistä tekstiä vaille valmis. Huh. enpä olisi joulukuun ensimmäisenä päivänä uskonut, miten paljon ihan uutta inspiraatiota tulisin noista kirjoista irti saamaan. Kai niihin ehti 13 vuoden aikana aika paljon asiaa ja elämää pakkautua.

Joten nyt kun katselen tätä viimeisestä luukusta avautuvaa kuvaa, onkin aika luonnollista, että se on juuri tämä. Seuraava askel. Tämä kuva löytyy ekan kirjan alkupuolelta, niistä luvuista, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka ensimmäisinä Wernerilandiaan tulivat. Kuvassa olevat velikullat ovat siis Pynnöset, eli isä Päiviö ja poikansa Pellervo. Rakennusliike Pynnönen ja poika Oy:n omistajajäsenet.

Wernerilandiassahan on sellainen jännä ominaisuus, että sinne tullaan aina kaksin kappalein, yhdessä jonkun kanssa. Werneri tulee Puppernikkelin kanssa, Kake Annelen, Ukko Tenhusen, Könttä Sarahin. Ja niin edespäin. Niinpä isä ja poika Pynnönenkin lennähtävät Wernerilandiaan yhdessä. Ja sopivasti lennähtävätkin, sillä Wernerilandiassa kaivataan juuri rakennusmiehiä, jotka voisivat alkaa rakentamaan Wernerilandian taloja. Myöhemmin paikalle saapuvat myös kaikki Rakennusliike Pynnösessä työskennelleet työmiehet. 

Eli kun eilen puhuin uudesta alusta, tänään ollaan jo seuraavan askeleen äärellä. Uuden rakentamisen alkuvaiheessa. Mikä sopii hyvin juuri tälle päivälle, kun on aika rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa hetkeksi kaikki kiireet. Silloin ne tulevat askeleetkin alkavat hahmottua paremmin. Tai näin ainakin uskon. Itse henkilökohtaisesti koen, että näiden kahdenkymmenenneljän kalenteriluukun kirjoittaminen oli mulle vielä viimeinen kurkistus näihin kahteen jo julkaistuun Wernerilandia-kirjaan. Toivon että niistä on iloa ja oivallusta saanut joku muukin kuin minä. Ja nyt on aika suunnata katse uuteen, alkavaan vuoteen. Antaa sen tuoda tullessaan juuri sitä, mitä sen kuuluukin tuoda.

Joten seuraavan katkelman myötä vaikenen ainakin hetkeksi ja toivotan jokaiselle oikein ihanaa, rauhallista ja kaunista joulua! Ja mitä parhainta uutta vuotta 2019! <3

"Puoli vuotta aiemmin leskeksi jäänyt, eläkeikää lähestyvä Päiviö Pynnönen oli jo jonkin aikaa harkinnut siirtävänsä firmansa koko omistuksen pojalleen. Irma-vaimon kuoltua ennen niin tärkeältä tuntunut työ oli yhtäkkiä alkanut kovasti tympiä. Olisipa edes joskus voinut rakentaa jotain erikoisempaa kuin aina samanlaisia harjakattotaloja, kerrostaloja tai tappavan tylsiä rivitaloja. "Taitaa olla aika vaihtaa itse vapaalle ja antaa nuorempien hoitaa nämä hommat", ajatteli Päiviö eräänä aamuna kitkerän kahvikupillisen ääressä. Ja siinä samassa hän olikin jo tekaissut sopimuspaperit yrityksen siirtämisestä poikansa nimiin.
     Mutta toisin kuin isäukko oli ajatellut, Pellervo ei ehdotuksesta suuremmin innostunut. Jos totta puhutaan, hän oli jo kuukausia miettinyt, kuinka saisi kerrottua isälleen aikovansa viettää tästä eteenpäin ainakin talvikuukaudet etelän auringossa. Laiskotellen, mielenkiintoisiin kirjoihin syventyen ja vesihiihtoa harrastaen. 
       Tietämättään isä siis teki asian pojalleen helpoksi. Kaivettuaan esiin sopimuspaperit ei Pellervolle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nöyränä tunnustaa:  ei enää ainuttakaan paukkupakkaseen tai lumituiskuun tyssännyttä rakennusprojektia. Good bye jäätyneet sormet. Asiasta oli ensin kehkeytyä mojova riita, kunnes isä Pynnönen huomasi yhtäkkiä repivänsä laatimiaan papereita. Heittäessään silput ilmaan hän kuuli asiaa itsekään tajuamatta sanovansa: 
       - Niin. Voisihan se olla vaihtelua. Ehkä minä teenkin samoin. Irma usein ehdotti, että lähdetään Madeiralle tai Las Palmasiin, mutta aina minulla oli rakennusprojektien kanssa liian kiire. Ja onhan meillä miehiä töissä. Nostetaan vähän palkkaa, niin eivätköhän he jatka ihan mielellään ilman meitäkin.
      Tuskin lause ehti loppuun asti, kun Pynnönen ja Poika lensivät jo kohti Wernerilandiaa. Pakollisten tervetuliaistoivotuksien jälkeen he istahtivat kotoisasti samaan piiriin Kaken, Annelen, Wernerin, Puppernikkelin, sekä aiemmin päivällä saapuneiden Ukko Ylitalon ja Aarne Tenhusen kanssa. Heti kun tuli selväksi, minkä ammatin harjoittajista oli kyse, kaivoi Kake innokkaana rakennuspiirrokset esiin."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 42-43)  

lauantai 22. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 23

Werneri ja Puppernikkeli lentävät taikasäkillä
Wernerilandiaan. Copyright Heli Haavisto
Huijuijui! Vähiin käy ennen kun loppuu. Eli tänään joulukuun 23. päivä ja luukusta putkahtaa kortti, jonka nimeksi olen antanut Uusi alku. Tää on muuten yksi niistä Wernerilandian kuvista, mihin en ole itse koskaan ollut erityisen tyytyväinen. Werneri esimerkiksi näyttää tuossa kuvassa jotenkin ihan oudolta. Erilaiselta, kuin muissa kuvissa.

Mutta nyt kun katson kuvaa, niin tulee sellainenkin mieleen, että ehkä sekin on tarkoituksenmukaista. Ehkä Werneri näyttää tässä kuvassa erilaiselta, koska hänellä ei ole tässä mikään peruspäivä menossa.No, tällä pojallahan ei sellaisia taida kyllä olla muutenkaan, mutta silti sanoisin, että kuvan päivä on aivan erityisen spesiaali. Kuvassa Werneri ja Puppernikkeli ovat nimittäin lentämässä Wernerilandiaan Annelen ompelemalla taikasäkillä. Eivätkä he aio enää koskaan palata Suomeen. Ikuna kikuna, niin kuin Puppernikkeli sanoo.

Uusi alku siis tosiaan. Todellinen hyppy tuntemattomaan. Koska vaikka Werneri ja Puppernikkeli ovat asustelleet puolittain Wernerilandiassa jo kolmisen vuotta, vasta nyt he pääsevät muuttamaan sinne lopullisesti. Ja vaikka paikka onkin tuttu ja siellä asuvat ihmiset pojille rakkaita, tuntee Werneri silti surua ja pettymystä siitä, että äidin ja isän luona eivät asiat menneet niin kuin olisi pitänyt. Se on hänelle itse asiassa paljon kovempi pala, kuin hän haluaisi edes Puppernikkelille - tai itselleen - myöntää.

Mutta lähdettävä on. Uusi alku odottaa ja Werneri tietää sen. Ja tunnistaahan tuon olotilan myös omasta elämästään, useammastakin kohtaa. Kun jokin osa itsestä vain tietää, että uusi on alkamassa, eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Voiko silloin oikeastaan tehdä mitään muuta kuin tarttua kiinni siitä omasta taikasäkistään ja luottaa siihen, että se lennättää juuri oikeaan paikkaan? Enpä usko.

Ja tämähän sopii oivallisesti myös tähän kohtaan vuotta, kun vuosi alkaa olla lopuillaan. Uuden alku on siis ihan kirjaimellisesti alkamassa. Jotain uutta jokaisen elämään on varmasti tulossa, niin kuin joka vuosi, mutta mitä? Siitä voi toisilla olla jo jonkinlainen aavistus, mutta ihan täyttä varmuutta ei varmaan monellakaan.

Eli rohkeuden täyttämiä vuoden viimeisiä päiviä toivon jokaiselle tänään <3

"Silloin tapahtui ihme. Wernerin perässä laahautunut matkasäkki alkoi kohota ilmaan. Werneri tunsi nykäisyn kädessään ja kääntyi katsomaan taakseen. Siellä hän näki, kuinka värikkään taikasäkin koko sisältö tyhjeni maahan ja alkoi sitten kohota yhä korkeammalle. Se pullistui suureksi purjeeksi, joka alkoi nostaa ilmaan myöskin Werneriä.
     - Nopeasti, huusi Werneri Puppernikkelille. - Tartu minua kädestä. Nyt mennään!
      Ja jos juuri sillä hetkellä joku olisi sattunut kulkemaan ohi tai katsahtamaan ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt pienen pojan ja pehmoelefantin, jotka leijailivat kirkkaansinisellä pakkastaivaalla. Purjeeksi muuttuneen taikasäkkinsä kanssa he kulkivat keveyesti  läpi pilvien ja taivaan, olivat hetken irrallaan koko muusta maailmasta. 
       Maisemat vaihtuivat nopeasti heidän silmissään, muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi. He matkasivat ajan halki ja alkoivat pikku hiljaa erottaa tutunnäköisiä maisemia. 
        Ensin he näkivät  erikoisen näköiset puut, jollaisia ei kasvanut missään muualla. Tuolla oli Wernerinleipäpuita, tuolla Hyvänmielen lehmuksia ja Totuuden tammia. He lensivät niiden uskomattoman vihreän lehvästön yläpuolella ja alkoivat hiljalleen laskeutua alemmas. Näkivät hassunkuriset talot, jotka kohosivat vastaanottamaan heitä kuin värikirjava rakennuspalikkakylä. 
       He kiisivät ilmassa ja katselivat maisemia. Puiden ja talojen lisäksi he erottivat kaukana alhaalla Wernerin patsaan, joka sijaitsi aivan kaupungin keskipisteessä. He näkivät selvemmin kuin koskaan aikaisemmin koko Wernerilandian alueen taloineen, metsineen ja Wernerivuorineen, jotka kiersivät koko aluetta suojelevana ympyränä. Ja toden totta - ylhäältä päin he näkivät myös, että Wernerilandiaa ympäröi joka puolelta syvä, upea, tummansininen meri. Eikä mitään muuta. Meri jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, mutta sitten kun ei enää kantanut, ei ollutkaan enää mitään näkemistä."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.139-140)

Joulukalenteri! Luukku 22

Äiti ja isä. Copyright Heli Haavisto
Joulukalenterini lähenee loppuaan. Kaksi yötä enää jouluun! Tämän päivän luukun kuva on nimeltään Etsintä. Löytyy aika alkupuolelta ykköskirjaa.

Kuva on tilanteesta, missä äiti ja isä ovat juuri saaneet Wernerille autismidiagnoosin. Mikä ei tietenkään ole oikeasti paikkansapitävä diagnoosi, vaan ainoastaan maailman keksimä selitys sille, että Werneri on sellainen kuin on. Wernerilandia ei siis pohjimmiltaan ole tarina autistisesta lapsesta, ainakaan mun mielestäni. Itse ajattelen sen kertovan enemmänkin oman itsen etsimisestä - ja löytämisestä.

No, tässä kohtaa äiti ja isä kuitenkin saavat diagnoosin. Ja äidin jo odotusaikana alkanut kiihkeä etsintä vain kiihtyy. Hänhän on jo alun alkaenkin ollut sitä mieltä, että Wernerissä on jotakin "vikaa". Joten nyt kun tuolle vialle on vihdoinkin jokin nimi(autismi), on äiti päättänyt hankkia asiasta kaiken mahdollisen tiedon. Hän lainaa kirjaston tyhjäksi autismista kertovista kirjoista, mutta ei sitten lopulta jaksa lukea niistä yhtäkään.

Etsintä tässä kohtaa kertookin juuri tästä prosessista, jonka hyvin omastakin elämästäni tunnistan. Miten sitä etsii ja etsii niitä vastauksia milloin mihinkin asiaan itsensä ulkopuolelta: kirjoista, toisten ihmisten mielipiteistä, tänä päivänä myös sosiaalisesta mediasta. Tai ihan mistä ikinä keksiikään.  Vertaa omia tuntemuksiaan asioista toisten mielipiteisiin, hakee hyväksyntää. Miettii, että "saako näin ajatella", jos omat tuntemukset  ja mielipiteet poikkeavat siitä yleisesti hyväksytystä. Kuulostaako tutulta? Mä olen henkilökohtaisesti kokenut aina olevani jotenkin kummallinen ja outo, olinpa sitten missä tai kenen kanssa tahansa. Vuosien varrella olen alkanut sen kuitenkin hyväksyä, ainakin enimmäkseen. 

Mutta kyllä sitä silti välillä tipahtaa sellaseen "oonks mä ihan ok"- tunteeseen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että loppujen lopuksi jokaisen on löydettävä ne vastaukset ja itselle oikeat tavat elää omasta itsestään. Kirjoista, henkisistä opeista tai ideologioista on toki tässä itsen etsinnässä apua, mutta vain jos se käynnistää myös oman sisäisen prosessin tyyliin: "mitä minä olen mieltä tästä asiasta". Että resonoiko se asia oman sydämen kanssa vai ei. Jos ei resonoi, sellaiset opit aiheuttavat yleensä samanlaisen turhautumisen, kuin äidillä tuolla alhaalla olevassa katkelmassa. Koska vihahan sieltä äidin käytöksestä koko ajan kumpuaa. Hyväksymättömyys, joka ei ehkä koske niinkään Werneriä, vaan sitä elämää, jota hän ei oikein usko pystyvänsä elämään. Olisiko äidinkin elämä ollut siis helpompaa, jos hän olisi hetkeksi pysähtynyt, unohtanut kaiken ulkopuolelta tulevan paineen ja vain kuunnellut omaa sydäntään. Että mikä siellä niin kovasti asioiden tilaa vastustaa.

Että jos tänään jotain etsitään, niin etsittäiskö sitä omaa tietä? Koska jokaisella sellainen on. Ja se on uniikki ja kaunis. Tarkoituksenmukainen. Ja vaikka emme ehkä voi joka hetki päättää mitä elämässämme tapahtuu, tai mitä se sisältää, me voimme aina valita oman asenteemme.

Eli hyväksytkö vai vastustatko?

"Tämä sai isän laskemaan Hawkingin ja katsomaan äitiä yllättyneenä. Näin outoja hänen vaimonsa ei sentään ollut vielä puhunut. 
      - Etkö sinä sitten rakasta Werneriä? hän kysyi.
      Äiti laski päänsä, katsoi muualle. Vaihtoi lopulta puheenaihetta. 
      - Täällä sanotaan myös, että jotkut autistit saattavat kuvitella oman maailmansa niin vahvasti, että yrittävät lähteä sinne ihan konkreettisesti. Ja tiedätkö mitä? Viime viikolla kun sinä olit siellä työmatkalla, se poika hävisi minulta kahdeksi tunniksi. En löytänyt häntä mistään, vaikka kävin kaikki huoneet moneen kertaan läpi. Ja sitten yhtäkkiä ne vain ilmestyivät sen typerän norsun kanssa ties mistä, sanoivat jotain käsittämätöntä ja kävivät nukkumaan. 
      Isä otti lukulasit pois. Hän näytti hyvin huolestuneelta. 
      - Oletkohan sinä miettinyt tätä asiaa vähän liikaa, rakas? Jos haluat, voin soittaa huomenna Suurikätiselle ja...
      - Aina sama juttu, kun sinulle yrittää puhua, äiti tiuskaisi. - Sano nyt vielä, että minun pitää ottaa yhteyttä vertaistukiryhmään!
       - Ei kai siitä haittaakaan olisi, isä yritti.
       - Eikä hyötyäkään, täräytti äiti takaisin. Sitten hän potkaisi kirjapinon lattialle ja sammutti yövalon. - Ei minua kiinnosta vertailla, kenen lapsi on eniten sekaisin. Mutta voithan sinä mennä sellaiseen, jos niin kovasti kiinnostaa. Minä alan nyt nukkumaan."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 71)


perjantai 21. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 21

Sateenkaarikivet. Copyright Heli Haavisto
Jee! Eka lomapäivä! Paitsi että no joo, lomahan ei vielä tässä vaiheessa tarkoita tietenkään pelkkää lekottelua. Vielä paljon on tekemistä ennen kun pääsee mässyttelemään jouluherkkujen ääreen.

Päivän kortiksi arpoutui Yhteistyö, jonka kuva löytyy ihan tokan osan lopusta. Siinä kaksi Sateenkaarikiveä tekevät yhteistyötä, säteilläkseen rauhaa maan päälle. Ja sehän sopiikin äärimmäisen hyvin teemaksi tässä kohtaa, kun ollaan aivan joulunpyhien äärellä.

Sillä mitäpä muutakaan tässä nyt tarvittaisiin kuin yhteistyökykyä. Tai sitten suorastaan työnjakoa, jotta voitaisiin rauhoittua nauttimaan joulusta. Puhuin muistaakseni jo Ylirasitus-kortin yhteydessä siitä, että joulustressihän voi toki mennä överiksi, enkä ole nyt syömässä noita sanojani tässä. En edelleenkään suosittele liikaa höösäämistä kenellekään. Mutta ollaan silti realistisia. Kyllä suurimmassa osassa koteja varmaan ainakin jonkinlaiset joulusiivoukset, jouluostosten teot ja lahjojen hankinnat ollaan vielä tekemässä. Ja jotta siitä ei kenellekään tulisi kohtuutonta joulustressiä, toivon todella, että yhteistyötaitoja käytettäisiin niin paljon kuin mahdollista.

Sateenkaarikivet tekevät kuvassa yhteistyötä maailman rauhan hyväksi. Tehdään me ihmiset näinä päivinä niin joulurauhan säilymisen hyväksi.

Koska joulu jos mikä, ainakin mulle, on nimenomaan rakkauden juhla, jossa voi aistia hartauden, hiljaisuuden ja pyhyyden. Juu, kyllä, vaikka siinä ei sitä hengellistä tai uskonnollista elementtiä olisi edes mukana. Aika monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelylenkin ulkona ja huomannut, että luontokin on silloin aivan erityisen rauhallinen. Jotenkin odottavan lempeä. Eli ehdotankin nyt, että hoidettaisiin näin viimeisinä joulunaluspäivinä ne siivoukset, ostokset ja muut hyvässä yhteishengessä, niin vähin rasituksin kuin mahdollista. Ja alettaisiin sitten vähitellen laskeutua joulun rauhaan ja levollisen odotuksen tilaan.

Ja muistetaan lähettää lämpimiä ja hyviä ajatuksia myös niille, joille joulu ei ole iloinen ja onnellinen perhejuhla, vaan kaiken surun ja yksinäisyyden huipentuma. Kyllä mä tiedän, että niitäkin ihmisiä on. Liian paljon. Kunpa se ei olisi niin.

Rakkaudellista päivää kaikille <3

"Niinpä Taivaallinen juoni toteutui aina, kaikista mahdollisista viivytyksistä, keskeytyksistä tai virheistä huolimatta. Se ei koskaan erehtynyt, vaikka maailman olennot saattoivat niin tehdäkin. Se vain vaihtoi toimintatapaa, jos tarve vaati, mutta suunnitelman päämäärä piti joka hetki huolta siitä, että suunta pysyi oikeana. 
     Kohti rakkautta, kohti Suurta Valoa. Vain siihen kaikki olennot maailmassa ja maailmankaikkeudessa pyrkivät. Se oli Taivaallista juonta - jos totta puhutaan, ihan kaikki oli sitä. Ajatus sai katsomaan heitä vielä kerran, hymyilemään hellästi ja kuiskaamaan sen hiljaisuuteen. Kyllä. Ihan kaikki oli Taivaallista juonta. Kotiinpaluuta, hiljaista heräämistä totuuteen. 
      Vihdoinkin  hän oli valmis jatkamaan matkaansa."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 232-233)

torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 20

Fanni leikkii käpyeläimillä. Copyright Heli Haavisto
Hei tänään onkin vähän helpomman oloinen kortti, jes! Eli mites siinä sitten käy, kun lakkaa vastustamasta asioita, hyväksyy ja päästää irti? Tilalle voi hyvinkin astua Leikkiminen, mikä on siis tämän päivän kortin nimi.

Hauskaa, koska mähän arvoin nää kortit valmiiksi joka päivälle jo silloin, kun aloin tätä Joulukalenteria suunnitella. Eli tämä kortti on siis jo silloin arpoutunut juuri tälle päivälle, jolloin mulla alkaa kahden ja puolen viikon LOMA. Tänään on siis totta mooses aihetta leikkiin ja juhlaan :)

Kortin kuvahan löytyy Wernerilandian kakkososan loppupuolelta, Sateenkaarikiven kahdeksannesta, eli viimeisestä tarinasta. Kuvassa leikkivä peikkotyttö on Isoäiti-Röhvelin lapsenlapsi Fanni Röhveli, jonka suuret hörökorvat kuuntelevat koko ajan tarkasti, mitä aikuiset puhuvat. Leikki jatkuu, mutta Fanni on valppaana.

Korttia katsellessani tuli sellainen mieleen, että ehkä se leikkiminen näin aikuisena onkin juuri tätä. Iloa ja keveyttä, mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen. Sellaista herkkyyttä, joka huomaa, milloin ympäristössä kaikki ei ole kohdillaan. Koska joskus tärkein asia mitä voi tehdä, on tuoda sitä omaa hyvää asennetta ympäristöönsä. Keventää sitä omalla energiallaan. Joka voi hyvin olla kevyttä, leikkimielistäkin, mutta kuitenkin sellaista, joka ottaa asiat myös vakavasti ja tosissaan.

Luulen, että sellaista tämä kortti kertoo ainakin minulle tänään. Syvissä vesissä on nimittäin viime päivät menty. Mikä on tietenkin hyvä. Mutta välillä sitä täytyy myös leikkiä. Ja pitää ne isot, tai vähän pienemmätkin peikonkorvat auki siltä varalta, että joku tai jokin itsen ulkopuolella sattuisi juuri niitä omia kuuntelutaitoja tarvitsemaan.

Herkän leikkisää päivää tänään <3

"Saavuttuani viimeseen taloon ennen mun omaa, oli jo melkeen ilta. Astuin sisälle tupaan ja näin Fiinan ja Jaffen, jokka istu pöyän ääres ja näyttivät joteski siltä ku oisivat mua jo vartoneet. Fanni sen sijaan istu lattialla paksut jalat levällää ja järjesteli kävyistä tekemiään elukoita jonoon. Hän oli touhuunsa niin keskittyny, ettei ensten ees huomannu että mä tulin. Mä kattelin häntä pienen hetken ja  astahin sitte peremmälle. Istuin pöytään Fiinan ja Jaffen seuraks, ja ihmettelin kun ne ei sanoneet mullen mitää. Fiina vaan nyökkäs vähä tervehykseks ja nous sitten hakemaa puhasta lautasta ja kuppia. Hellan luona mä näin häne taittavan keittiöräsyn kulmaa ja pyyhkäsevän sillä silmiään.
- Kiva ku tulit äiti, Fiina sano lopulta ja alko asetella astioita mun etehe. - Hilde tuossa jo poikkeski ja sano, että sä kiertelet tänää läpi vanhoja kulmia. 
     Mä naurahin ja aloin lusikoida Fiinan lautaselle lappaamaa jäkäläsoppaa. Hilde on naapurin nuor emäntä, sama ikänen kun Fiina, ja näemmä ny jo yhtä kova juoruumaan kun vanha äiteensä. 
      - No niinhän mä oon tehny, myönsin. - En oo pitkään aikaan ehtiny oikee tavata tuttuja. Jutella, tiijätkö? Kaikki päivät tuol omas tönös. Vaikka en mä valita. On ollu täs paljo puuhaa, monenmoista tekemistä ennen ku...
       - Ennen ku mitä? kysy Fiina ja pysähty.
      Hämmensin keittoo ja kattoin Fiinaa suoraan silmiin. Jaffe jukotti pöyvän ääres yhtä tuppisuuna ku yleensä ja katto mua myös. Ja sillon mä tajusin, että asioista oli jo puhuttu. Oli totta tosiaan.  Hilde oli pistäytyny rupattelemas ja nyt Fiina ja Jaffe ties vallan mainiosti, millä asioilla mä täällä liikuin. 
        - Taijat sä tietää, mä sanoin ja vilkasin vaistomaisesti Fannia. Kovasti koitin pitää mun ääne hiliasena ettei tyttö kuulis, mutta kyllä ne käpylehmät vaan pysähty ja isot hörökorvat alko värähdellä meijän keskustelun tykö. - Vanhahan mä jo olen. Yli viis vuoskymmentä enämpi ku isä-vainaas kuollessaan. On tullu aika, Fiinaseni. On tullu. Mä tunnen sen jokasella vanhan akan solullani."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.178)


keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 19

Werneri ja äiti. Copyright Heli Haavisto
Joulukalenterini 19. luukusta löytyy kortti nimeltä Vastustus. Tämä on ihan ensimmäinen kirjoistani löytyvä kuva ja lienee myös ensimmäiseksi piirtämäni. Wernerilandiahan alkaa sanoilla "Wernerissä on jotakin vikaa", joka siis on äidin kommentti vielä kohdussa kellivästä Werneristä. Hän on siis tyytymätön Werneriin jo ennen tämän syntymää, mutta kuten kirjojen edetessä käy ilmi, vielä enemmän tämän jälkeen.

Eli samantyyppisellä teemalla jatketaan kuin eilen, jolloin harjoiteltiin irtipäästämistä. Lienee sanomattakin selvää, ettei minkäänlaista irtipäästämistä voi tapahtua, niin kauan kuin asioiden tilaa vastustaa.

Mutta miksi äiti sitten vastustaa Werneriä niin kovasti? Joo, olen kyllä kirjoittanut nämä kirjat, mutta ei se sitä tarkoita, että mulla olisi vastaus kaikkeen :) Ehkä äiti vain aistii jo etukäteen, ettei syntymässä oleva lapsi ole mikään tavallinen vauva. Ja pelkää. Ihmisten reaktioita, omia tunteitaan. Sitä, että ei pärjää erikoisen vauvansa kanssa. Itse tunnistan kyllä äitinä, miten herkkä sitä on kaikelle mahdolliselle arvostelulle, mikä kohdistuu omiin lapsiin. Tai varsinkin itseen äitinä ja kasvattajana. Onneksi nämä 12 vuotta äitinä ovat opettaneet jo olemaan vähän armollisempi. Hyväksymään, että kuka tässä nyt täydellinen olisi. Ja kuka lapsi täydellisyyttä vanhemmiltaan edes odottaisi?

Sillä vaikka Wernerin äiti tuntuukin ensinäkemältä olevan aika tyly tyyppi, ei hän tunteeton ole. Sanoisin että enemmänkin epävarma. Eli ei mulla tätä kirjaa kirjoittaessa todellakaan ollut millään muotoa tarkoitus tuomita yhtäkään äitiä tässä maailmassa. Ei varsinkaan omaani. Sitä paitsi ne, jotka ovat jaksaneet ykkösosan lisäksi lukea myös osan kaksi, huomaavat, että taustat äidin käytökselle selvenevät ainakin hiukkasen.

Eli tänään taas painotan sitä hyväksyntää, hyväksyntää, hyväksyntää. Se on edelleen se paras lääke siihen, kun tekee mieli taistella niiden kuuluisien tuulimyllyjen kanssa. Pus ja moi <3

"- Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään.
       Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan taisi olla hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten "kyllä kulta", "niin juuri" tai "olet aivan oikeassa, rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa.
      - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi, kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntymäänkään."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 9)

tiistai 18. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 18

Werneri ja Suloinen Ääni joutuvat pyörteeseen.
Copyright Heli Haavisto
Joulukuun 18. päivä. Ja päivän korttina Irtipäästäminen. Tämä kuva löytyy ihan kakkososan lopusta. Ja koska ollaan tarinan loppumetreillä, elikkäs toisin sanoen loppuratkaisun äärellä, täytyy taas vähän malttaa mieltänsä, ettei mene liikaa paljastamaan.

Kun katselen tätä kuvaa, mulle tulee väkisinkin mieleen, että onkohan mulla joku kumma, alitajuinen viehtymys tuohon ympyränmuotoon ja ylipäänsä pyöriviin liikkeisiin? Näissä tarinoissa kun joudutaan useammassakin kohdassa pyörteiden, aikatunnelien tms sisään. Ehkä se kertoo jostain? Irtipäästämisen opettelun tarpeesta, kenties? Koska mitäpä muutakaan sitä voisi tuollaiseen pyörteeseen joutuessaan tehdä, kuin jotenkin antautua sen vietäväksi? Vai auttaisiko muka vastaan taistelu jotain jonkun luonnonvoiman viedessä mennessään? Enpä usko. Eli siksi kortin nimi on juuri irtipäästäminen.

Ja sepä se onkin vaikeaa tässä elämässä. Tai en mä tiedä onko se kaikille. Mutta mulle on. Taitaa mennä aika pitkälle samoihin teemoihin, kuin sen hallitsemattomuus-kortin kanssa. Eli sellaisiin pelkoihin, jotka liittyvät omasta hallinnasta luopumiseen. Elämän laskemiseen jonkin itseä korkeamman ja viisaamman käsiin. Mikä ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö vapaa tahto ja vastuu omasta elämästä edelleen pysyisi itsellä. Ei. Uskon että pohjimmiltaan irtipäästäminen, omavoimaisuudesta ja hallinnasta luopuminen on luottamusta. Täydellistä luottamusta siihen, että elämä kantaa. Aina. Loppujen lopuksi. Vaikka välillä tulisi isojakin pyörteitä.

Eli tänään voi siis itse kukin(minä myös) miettiä, että onko jostain asioista aika päästää jo irti? Ja nyt kun näin kysyn, niin muistattehan, ettei sen tarvitse aina mitään suurta ja dramaattista olla. Näin joulun allahan kysymys voi olla esimerkiksi siitä, että vie vähän vanhoja tavaroita kierrätykseen. Sehän tekee ihan energeettisestikin lisää tilaa paitsi kotiin, myös itseen.

Ihanan lumista tiistaita kaikille <3

"Äkkiä pyörre tarttui heihin ja tempaisi mukaansa. Hetken lapset vain heittelehtivät ilmassa, mutta jotenkin Wernerin onnistui tarttua Suloista Ääntä kädestä. 
      - Pidä kiinni, Werneri huusi. - Emme saa joutua enää eroon toisistamme!
      Pyörre kieppui eteenpäin koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja poimi mukaansa  paitsi maassa makaavan Röhvelin, myös koko ympäröivän mantereen. Siitä se jatkoi matkaansa  yhä kauemmas, saarelta ulospäin ja löysi kyytiinsä toisaalle siirretyn Wernerilandian kaupungin ja kaiken mitä se sisälsi. Talot, ihmiset, Wernerin patsaan. Jopa omille paikoilleen asettuneet kaupunginhallituksen jäsenet nousivat sen mukaan ja vilahtivat hetken Wernerin näkökentässä. Pyörre laajeni yhä edelleen, kunnes sen sisällä oli koko maailma, ja vähän aikaa kaikki vain pyöri ja pyöri ja pyöri. Vieläpä hirvittävää vauhtia."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.216-217)




sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 17

Puppernikkeli tuo pommisuojan avaimen.
Copyright Heli Haavisto
Huh. Viikko jouluun ja vauhti vaan kiihtyy. Tämän päivän joulukalenteriluukusta paljastuu kortti, jonka nimeksi olen antanut Oivallus.

Tämähän on jälleen yksi mun henkilökohtaisista suosikeista. Sekä piirroksen, että henkilönsä puolesta. Eli jos sitä ei siis joku jo tiedä, Puppernikkeli on elävä pehmoelefantti ja Wernerin paras kaveri. Puppernikkelillä on lonkassa tekonivel, sekä runsaasti vanhuuden kolotuksia ja särkyjä, joista hän muistaa aina mainita. Mutta siitä huolimatta(tai ehkä juuri siksi), hän on Wernerille tärkein olento maan päällä. Ja ainoa asia, jonka Werneri ottaa mukaansa muuttaessaan Wernerilandiaan.

Kirjan kakkososassa Werneri joutuu kuitenkin erilleen sekä Puppernikkelistä, että muustakin Wernerilandian väestä. Salaperäisen kuumetaudin kaatama Puppernikkeli on jo edellisen kirjan lopussa joutunut sairaalaan, eikä hän siis näin ollen ole paikalla silloin, kun Werneri lähtee etsimään Röhveliä. Myöhemmin Puppernikkeli saapuu kuitenkin yllättäen kaupungintalon pommisuojalle, jossa muu kaupunginhallitus on juuri lähdössä Wernerin perään. Ja hyvä että saapuu, koska Ukko Ylitalo tajuaa kadottaneensa pommisuojan avaimen, eikä ovi aukea ilman sitä. Puppernikkelin tullessa tilanne selviää, sillä hänellä on mukanaan avain, jonka hän kertoo pudonneen taivaalta suoraan hänen eteensä.

Monimutkainen kuvio, joka on vaikea tiiviisti avata tässä. Mutta pointti tämän päivän teeman kannalta lienee se tapa, millä Puppernikkeli paikalle ilmestyy. Jostain syystä hänelle tulee tarve lähteä sairaalasta ja lähteä etsimään Werneriä ja muita. Toki tilanteeseen vaikuttaa se kaaos, joka sairaalassa vallitsee, mutta kuitenkin. Seuraavaksi hän kertoo olleensa menossa kotiin, mutta ei menekään. Koska tulee tunne, että pitäisi tulla kaupungintalolle. Ja sitten vielä tuo avain, mitä voisi mielestäni pitää juuri oivalluksen symbolina. Sinä viimeisenä tekijänä, jolla lukko lopulta napsahtaa auki. Varsinkin kun tuo avain nyt vain pamahtaa paikalle vähän niin kuin tyhjästä. Niinhän tuo tuntuu oikeassakin elämässä usein menevän. Että sitä etsii ja etsii vastauksia johonkin asiaan, joka ei vain tunnu aukeavan. Ei sitten millään.

Ja sitten yks kaks, silloin kun sitä vähiten odottaa, ratkaisu vain pulpahtaa jostain. Avain tipahtaa kuin tyhjästä omiin käsiin ja yhtäkkiä kaikki on aivan selvää.

Eli tällaisia oivalluksia toivon tänään kaikille. Ja voimia tähän viikkoon. Vielä muutama päivä ja sitten voi jo hengähtää <3

"-Pyörteen? ehätti Annele ensimmäisenä. - Mitä sinä tarkoitat?
     Puppernikkeli niiskautti kärsäänsä ja jatkoi tyytyväisenä.
     - En ihan tarkkaan tiedä, hän sanoi. - Ja vaikea sitä on kuvailla sellaisille, jotka eivät ole sitä nähneet. Se oli kuin ilmasta ja taivaasta muodostunut suuri putki, joka liikkui hirvittävällä nopeudella. Vähän niin kuin pyörremyrsky. Aloin seurata sitä katseellani taaksepäin, jotta näkisin mistä se alkoi. Ja jostain kaupungintalon takaa se näytti ilmestyvän, ja nousevan sieltä ylöspäin kohti... Niin, tästä en tietenkään ole varma, mutta minusta näytti siltä kuin se olisi ollut matkalla kohti Wernerwoodin metsää.
      - Herra siunaa, keskeytti Ukko Ylitalo, joka näytti jo unohtaneen äskeisen nöyryytyksensä. Kulmat kurtussa ja kävelykeppiinsä tukeutuen hän köpötteli lähemmäs Puppernikkeliä. - Sanoitko sinä ilmasta tai taivaasta muodostunut putki? Vähän niin kuin pyörremyrsky?
       Kaikki kääntyivät katsomaan Ukkoa. Tämä harmitti tietenkin Puppernikkeliä - keskeytettiinhän tässä niin sanotusti hänen shownsa - mutta hän nyökkäsi kuitenkin. 
       - Kyllä, hän sanoi. - Taivaan sisällä liikkui jokin. Tai siltä se minusta ainakin näytti. Ja kun se oli hävinnyt näkyvistä, eteeni kilahti tuo avain, sanoi Puppernikkeli ja osoitti nurmikolla kiiltävää esinettä. - Aivan kuin joku olisi halunnut heittää sen juuri minulle.
       - Hyvä Luoja, siunaili Ukko uudelleen ja nosti avaimen ylös. - Tämä on uskomatonta. Kaikkien teorioiden äiti. Nyt meidän on pidettävä kiirettä, ennen kuin tilanne etenee täysin hallitsemattomaksi. Mennään!"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 90-91)






Joulukalenteri! Luukku 16

Ukko Ylitalo kaatuu. Copyright Heli Haavisto
Tämän päivän luukusta paljastuu kortti nimeltä Hallitsemattomuus. Kortin nimi olisi voinut olla myös kontrolloimattomuus, mikä ehkä antaa vähän lisäosviittaa siitä, mistä tämän kuvan kohdalla on kyse. Niin, aivan oikein. Siitä, että kaikkea ei voi aina hallita. Ei vaikka kuinka haluaisi. Välillä tuntuu jopa, että mitä kovemmin sitä yrittää, sen suuremman vastuksen elämä eri muodoissa antaa. Puskee ikään kuin takaisin. Mikä silloin neuvoksi?

No. Omaan empiiriseen kokemukseeni nojaten sanoisin, että ensin kannattaa vähän kuulostella, mistä on kyse. Joskus vastus nimittäin nousee eteen siksi, että asia vaatii vähän ponnistelua. Omaa yrittämistä. Sitä että ikään kuin näyttää elämälle, että kyllä, olen tosissani. Tämä on tärkeää, tätä haluan. Mutta tässäkin tapauksessa asennetta kannattaa kyllä vähän höllätä. Läpi harmaan kiven voi toki mennä, mutta ehkä ei hampaat irvessä kuitenkaan. Olen sitäkin yrittänyt monet kerrat ja leukahan siinä kipeytyy. Innostuneella ja sitkeän rauhallisella asenteella pääsee pidemmälle. Vauhti ei tosin välttämättä aina päätä huimaa, mutta mihinkäs kiire tässä? Valmiissa maailmassa, vai miten se meni?

Mutta sitten on ne pirullisemmat keissit. Jotka yleensä liittyy siihen, mitä ne muut tekee. Siinä ei välttämättä se harmaan kiven läpi meneminen auta ensinkään. Ei vaikka kuinka olisi takataskussa hyviä neuvoja ja viimeisimpiä tieteen tutkimuksia, joiden mukaan kannattaa tehdä niin tai näin tai noin, mutta ei missään tapauksessa niin kuin se hölmö läheinen AINA tekee. Uudelleen ja uudelleen. Niin että sitä alkaa jo miettiä, että tekeekös se oikeasti sen vain kiusatakseen. Ja miksi ihmeessä, kun itse tässä laupiaana samarialaisena yrittää vain auttaa ja helpottaa hänenkin kurjaa elämäänsä.

Niinpä. Sanonpahan vaan, että tätäkin on tullut paljon tehtyä. Ja varmasti paljon vielä teenkin. Kun se vaan on niin vaikeaa olla puuttumatta, kun toisen tekemiset ärsyttää, suututtaa, pelottaa, hirvittää. Tekee epämukavan olon, koska silloin ollaan sellaisten asioiden äärellä, jotka on oman kontrollin ulottumattomissa. Ja uskoisinpa, ettei ole kovin kaukana totuudesta sellainenkaan ajatus, että juuri kontrollin menettämistä me pelkäämme kaikkein eniten. Sitä, että meidän tarkkaan rajattu, oma pikku maailmamme jotenkin romahtaa, jos me emme ole sen hallitsijoita tai hallitsijattaria koko ajan ja joka asiassa. Ja yleensähän tässä asiassa toimii myös se peiliefekti, että se mikä toisessa oikein ärsyttää, on sellainen piirre, jota emme itsessämme hyväksy. Siksi se maailma voi hyvinkin romahtaa siinä kohtaa, kun on pakko vain hyväksyä se, että se puoliso tai lapsi tai työkaveri ei taida muuksi muuttua, vaikka me kuinka sitä haluaisimme.

Eli sieltähän se taikasana jo putkahtikin. Hyväksyminen. Sen olen huomannut toimivimmaksi ratkaisuksi hallitsemattomuuden ongelmaan. Eli jos huomaat, ettet voi jotain asiaa hallita, hyväksy se. Päästä irti. Ymmärrä, että hyväksyminen on parhaimmillaan kaikkein suurinta rakkautta. Ja rakastaahan me kaikki haluamme, eikö niin? Hyväksyminen antaa toiselle luvan olla sitä mitä on, vaikka ei voisi ymmärtääkään tämän tapaa toimia. Jos tätä on vaikea sulattaa, muista se peiliefekti! Kun hyväksyt, vapautat sen saman asian kenties myös itsessäsi. Rentoudut. Vie paljon voimia kieltää kaikki ne asiat, joita pitää liian negatiivisina itseen kuuluvaksi.

Ja sitä paitsi. Onhan sitä paljon helpompi olo itselläkin, jos ei aina tarvitse olla täydellinen.

"Hiljaisuus laskeutui väkijoukon ylle, hetkeen kukaan ei uskaltanut hiiskahtaakaan. Tätä kesti niin kauan, kunnes Ukko Ylitalo sai lopulta oven suljetuksi. Raskas ovi pamahti kumahtaen kiinni ja Ukko kääntyi katsomaan  yleisöä sydänalaansa pidellen. Hän oli aivan kalpea ja näytti olevan pyörtymäisillään. 
     - Kaupunkilaiset, hän virkkoi särähtävällä nuotilla. - Minä en tiedä mitä sanoa...
       Eikä hän enää muuta sanonutkaan. Epätavallisen episodin uuvuttama kaupunginisä pärskäytti kerran niin, että Wernerilandia raikui ja lyyhistyi sitten nurmikolle kymmenien silmäparien edessä. Eebenpuinen lennähti hänen kädestään ja hattu tärähti kaatuvan miehen mukana nurmikolle. Yleisössä kaikui kauhistunut kohahdus. Kaikki tiesivät Ukon sydänvaivoista ja sappikivistä ja vähän aikaa näytti jo siltä, että pian päästäisiin viettämään Wernerilandian historian ensimmäisiä hautajaisia. 
      Pelottava tilanne ei lamaannuttanut kuitenkaan Sarah Stonehengeä. Itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan hän taisteli itsensä kyynärpäät edellä ihmisjoukon läpi ja  ryntäsi maahan Ukon viereen. 
       - Kutsukaa Tohtori Tenhunen, hän huusi väkijoukolle ja heti lähti joku juoksemaan kohti sairaalaa."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2015, s. 102-104)

lauantai 15. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 15

Suuri Valo. Copyright Heli Haavisto
Huh. Viidestoista kalenterin luukku on jo auki. Käsittämättömän nopeasti aika menee. Tämän päivän kortti on nimeltään Ykseys. Siinäpä vasta muheva aihe tälle päivälle, jotten sanois.

Kortin kuva löytyy ykkösosan loppupuolelta, Sateenkaarikiven tarinan neljännestä osasta. Tarinassa Wernerille kerrotaan maailman synnystä, maapallon ja ihmiskunnan alkuajoista, sekä tietenkin Suuresta Valosta. Josta olisin muuten voinut yhtä hyvin käyttää myös nimeä Alkulähde, Korkeampi voima, tai Jumala. Pitkän harkinnan jälkeen siitä tuli kuitenkin Suuri Valo. Jaa miksi? No vaikka siksi, että mulle Jumala merkitsee aika pitkälti juuri tuota: suurta valoa ja tietoisuutta, joka pitää sisällään kaiken. En siis toisin sanoen pidä Jumalaa minään välillä rankaisevana, välillä palkitsevana, persoonan omaavana olentona, vaan puhtaana rakkauden voimana, jonka erottamattomia osia me kaikki olemme. Tiedostimmepa sitä tai emme.

Eilen puhuin yhteydestä. Ja nyt kun asiaa oikein mietin, huomaan, että silläpä onkin ykseyden kanssa paljon muutakin tekemistä, kuin huomattavan samanlainen kieliasu. Ollessamme yhteydessä omaan syvimpään, korkeampaan itseemme, uskon, että silloin olemme yhteydessä myös Jumalaan(tai Suureen Valoon) meissä. Ja samoin, kun olemme yhteydessä toistemme kanssa, voimme tuntea saman valon loistavan myös heidän kauttaan. Mikä toivottavasti herättää meissä vähitellen sellaisen ajatuksen, että ehkä me kaikki olemme sittenkin samaa perhettä. Kaikista ristiriidoista ja hankaluuksistakin huolimatta.

Ja se on juuri sitä, mistä käytän kirjoissani nimitystä ykseys. Ihanaa joulukuista lauantaita kaikille <3

"Mutta jatkakaamme tästä myöhemmin, rakas Isoäiti-Röhveli. Olet jo vanha, emmekä halua rasittaa sinua liiaksi yhdellä kertaa. Seuraavaan tarinaan asti toivomme sinun kuitenkin ajattelevan aina kun muistat, että Suuren Valon maailma on koko ajan läsnä. Se ei ole koskaan kadonnut minnekään. Ympärilläsi avautuva fyysinen todellisuus on Kipinöille kyllä tärkeä oppimispaikka ja keho tärkeä oppimisväline - ilman niitä tämänkaltainen oppiminen ei olisi edes mahdollista. Mutta se ei ole kuitenkaan koko totuus, koska sinun henkesi on niin paljon enemmän. 
     Sinä olet kaikki, sinuun sisältyy kaikki: koko maailmankaikkeus, kaikki veljesi ja sisaresi. Sinä olet Suuren Valon laajentuma, yhä edelleen. Sinä olet osa häntä ja hänen rakkautensa on osa sinua. Tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää siksi, että muistaisit, ettei mitään uhkaavaa oikeasti ole olemassa."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.161-162)



torstai 13. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 14

Sateenkaarikivi. Copyright Heli Haavisto
Tänään ollaan taas jännän äärellä. Päivän korttina Yhteys. Kortin kuvassa on Sateenkaarikivi, jonka Röhveli on varastanut ja kuljettanut oman mökkinsä pihaan. Kuva löytyy kakkososasta ja siellä tilanteesta, jossa Werneri on rämpinyt pimeän metsän läpi ja joutunut Röhvelin vangitsemaksi. Tilanne on  kuitenkin Wernerille perin yllättävä. Röhveli nimittäin ilmoittaa tarvitsevansa Wernerin apua Sateenkaarikiven kanssa. Kivi on alkanut menettää hohdettaan, eikä enää loista niin kuin pitäisi. Wernerin ja Röhvelin pitää siis toisin sanoen yhdistää voimansa, mikäli haluavat pelastaa tuhoutumaisillaan olevan Wernerilandian.

Tässä kohtaa pohdin tuttuun tapaan sitä, että mites tämä tällainen teema nyt liittyy tähän päivään. Yhteys, hmm. Ehkä se voisi tarkoittaa tässä kohtaa ainakin yhteyttä omaan itseensä. Siihen korkeampaan viisauteen kaikissa meissä, joka tietää keitä olemme, mitä tarvitsemme, mistä pidämme, mikä tekee meille hyvää ja mikä ei. Koska oikeastaan vain tuosta viisaudesta käsin meillä on mahdollisuus muodostaa toimivia ja tasapainoisia yhteyksiä myös elämään ympärillämme. Eli jos yhteys omaan itseen ei ole kunnossa, pätkii ne linjat takuulla myös suhteessa toisiin ihmisiin.

Mutta vaikka tämä asia ei niin kovin monimutkaiselta kuulostakaan, on se arjessa välillä aika työlästä. Puhuin jo aiemmin siitä, miten esim työssä musta usein tuntuu siltä, että ei vain ehdi eikä pysty tekemään kaikkea sitä mitä haluaisi. Eikä kyllä kotonakaan. Tässä asiassa olemme tietenkin yksilöitä, mikä tarkoittaa sitä, että toiset varmasti kestävät sitä arkea, vaatimuksia ja kiirettä paremmin kuin toiset. Mutta itse olen ainakin sillä tavalla allerginen kiireelle, että jos tilanne jatkuu liian pitkään, mulla alkaa kyllä yhteys omaan itseen rakoilla. Alan kuvainnollisesti haalistua, menettää loistettani. Niin kuin tuo Sateenkaarikivi tuossa kuvassa.

Ja silloinhan sitä on vaan pakko pysähtyä. Ja hengitellä. Hakea takaisin se yhteys omaan itseen. Vaikka tuntuisikin siltä, että on kiire, eikä millään ehdi. Mutta kyllä sitä ehtii. On ehdittävä. Velvollisuus itseä kohtaan on velvollisuus siinä missä ne monet muutkin velvollisuudet, joita emme yleensä edes kyseenalaista.

Eli tänään käännetään katse sisäänpäin ja koitetaan ottaa rennosti, eiks je? Mä lupaan yrittää kans :)

"Sitä se siis oli. Werneri katsoi jälleen Sateenkaarikiveä ja nyt hänkin näki sen. Kivi loisti edelleen taukoamatta, mutta sen värit haalenivat pikku hiljaa. Joihinkin kohtiin  oli ehtinyt jo kulua pieniä, tyhjiä aukkoja, joista valo oli kokonaan kadonnut. Ja niiltä kohdin Sateenkaarikivi näytti vain suurelta ja muhkuraiselta kristallilta. 
      Katsoessaan ympärilleen Werneri huomasi myös, ettei loiste ulottunut enää yhtä kauas, vaan säteili hädin tuskin Röhvelin tupaa ympäröivän metsän reunaan asti. Ja loppuessaan siellä ei sen ulkopuolella näkynyt muuta kuin  asteittain tummenevaa pimeyttä. Werneriä värisytti kun hän muisti, miltä oli tuntunut kävellä tuossa synkkyydessä aivan yksin.
      Tajutessaan tilanteen vakavuuden  Werneri lakkasi kyselemästä. Nyt oli pystyttävä yhteistyöhön - vaikka sitten oman vihollisensa kanssa.  Sateenkaarikiven valo oli ainoa keino pelastaa Wernerilandia, siitä he olivat molemmat samaa mieltä. Olisi siis ollut silkkaa typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa sen miettimiseen, kuka tässä oli ystävä ja kuka ei."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.143)

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 13

Könttä halaa Ukkoa. Copyright Heli Haavisto
Tänään, joulukuun 13. päivänä tällaisten teemojen äärellä. Eli Anteeksianto on kortin nimi. Eilen tuntui jo vähän vaikealta alkaa kirjoittelemaan niinkin isosta aiheesta, kuin rakkaus, mutta ei tämä nyt ainakaan helpompi teema ole...

Kuva löytyy siis kakkososasta ja liittyy siellä tilanteeseen, jossa Ukko Ylitalo ja Könttä Fruktison riitaantuvat oikein kunnolla. Miesten välit eivät niin kovin häävit ole muutenkaan, mutta nyt pinnaa kiristänee myös Röhvelin saapuminen kaupunkiin, sekä siihen liittyvä Suloisen Äänen, Wernerin ja vieläpä Sateenkaarikivenkin katoaminen.  Wernerilandiassa tapahtuu myös outoja muutoksia, jotka erityisesti Ukko Ylitaloa huolestuttavat kovasti. Eli tällaisessa tilanteessa, onko tuo nyt oikeastaan mikään ihme, että käämit vähän kärähtää?

Tämäkin tuntuu kovasti tutulta. Viimeksi eilen töissä tuntui siltä, että joinakin päivinä se harteille kasaantuva kuorma vaan on kohtuuton. Joka puolelta tulee vaatimuksia, joka paikkaan pitäisi ehtiä, kaikkia pitäisi ehtiä kuunnella. Ja tietenkin haluaisikin ehtiä. Mutta kun ei jaksa. Eikä pysty, koska ei ehdi. Ja siinä kohtaa voin kyllä totta tosiaan samaistua tuohon vanhaan haituvapartaan, jolle olen tarinassani antanut nimen Ukko Ylitalo. Ehkä olen hänen muodossaan halunnut käsitellä sitä mukavan ulkokuoren alla olevaa ärhäkkää räksyttäjää, joka mussa saa kyllä harmittavan usein vallan. Ehkä näillä ikälisillä jo vähän harvemmin kuin nuorempana, mutta varsinkin ylikuormitettuna mun raivon kyllä näkee ja kuulee. Kysykää vaikka perheeltä. Tai naapureilta.

Eli mitä haluamme sitten itsestämme tänä päivänä oppia? Itseäni muistutan ainakin jälleen kerran siitä, että vähintään yhtä tärkeää kuin antaa anteeksi toisille, on antaa anteeksi itselleen. Ehdoitta. Vaikka sieltä suusta olisi juuri pulpahtanut vähän isommankin puoleinen sammakko. Usein ne sammakot saavat pomppimisvoimansa tietämättömyydesta, peloista, hämmennyksestä - tai ihan vaan siitä ylikuormituksesta. Ei tämä elämä tällä pallolla ihan helppoa aina ole. Mutta paraneeko asia sillä, että ruoskii itseään siitä mitä tuli sanottua tai tehtyä? Tai sillä, että ruoskii toisia? En usko. Toki asioista pitäisi voida puhua ja sanoa, jos mielenpahoitusta on tullut puolin ja toisin. Mutta sitten kun se on tehty, voisi hyvinkin tehdä niin kuin Könttä tekee. Antaa toiselle karhunhalauksen. Jos ei oikeasti, niin mielessään. Ymmärtää, että välillä menee yli. Välillä hyvinkin paljon. Mutta elämä jatkuu. Tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet oppia. Oppia itsestään, oppia toisista.

Koska sen takiahan me kaikki täällä olemme. Siispä anteeksiantavaista päivää kaikille! Yritetään olla ihmisiksi <3

"Ja Annelea ja muita hallituksen jäseniä väistellen Könttä lähti hapuilemaan eteenpäin, niin kauan, että kädet löysivät etsimänsä. Aluksi ne kopsahtivat eebenpuiseen ja singahtivat siitä sitten uhkarohkeasti kohti kepin omistajaa. Ukko älähti hämmentyneenä, mutta ei ehtinyt tekemään mitään, kun pulleat käsivarret olivat jo kietoutuneet häneen nallekarhumaisen lujalla otteella. 
      Se oli melkein sama kuin olisi mennyt ehdoin tahdoin tökkimään mehiläispesää. Sillä  Ukko Ylitalo ei ollut mies, joka olisi suhtautunut kevyesti julkisiin hellyydenosoituksiin - varsinkaan jos ne tulivat toiselta mieheltä. Niinpä kun muut tajusivat, missä Könttä oli ja mitä hän teki, pimeyteen laskeutui kauhistunut hiljaisuus. Hetken verran kaikki pidättivät hengitystään ja odottivat Köntän joko sinkoutuvan seinään, tai ainakin saavan aimo mäjäyksen eebenistä.
      Mutta kaikkien hämmästykseksi Ukko ei riuhtaissut itseään Köntän otteesta. Hän ei myöskään alkanut huutaa, kiroilla tai huitoa kävelykepillään. Sen sijaan hän seisoi tikkujäykkänä Köntän otteessa ja oli aivan hiljaa. Miesparka taisi olla niin häkeltynyt, ettei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. 
       Lopulta Könttä irrotti otteensa.
       - Tätä en olisi kyllä ikinä uskonut sanovani, hän hengähti. - Mutta kiitos! En ole milloinkaan ollut näin vapaa!"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 122)

tiistai 11. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 12

Kaappo, Tarlena ja peikkovauvat. Copyright Heli Haavisto
Huomenta. 12.12. Ja tämän päivän luukusta löytyi tällainen kortti. Rakkaus. Apua. Ja jotain tästäkin pitäis varmaan osata kirjottaa. Pari päivää sitten kirjotin ylirasituksesta ja joulustressistä, ja täytyypä sanoa, että alkaa kyllä kisaväsymys jo vähän painaa. Mutta ehkä tässä nyt vielä jaksaa, jaksaa... Täsmälleen puolivälissä joulukalenteriahan ollaan jo :)

Tämä kuva löytyy kakkososan loppupuolelta, ja on nyt vähän hankala pala siinäkin mielessä, että enhän mä nyt tarinan loppuratkaisua voi mennä tässä paljastamaan. Eli asiayhteydestä en niin hirveästi kommentoi. Sanonpahan vaan, että musta on aika kuvaavaa ja selkeää, että juuri tän kortin nimeks piti tulla rakkaus. Saman nimen olis nimittäin voinut antaa monelle muullekin kortille. Mutta tälle se sopi parhaiten varmaan just siks, kun löytyy sieltä kirjan loppupuolelta. Liittyy jotenkin siihen asetelmaan, joka usein tarinoissa, leffoissa on ihan luonnostaan. Että olipa sitä ennen tapahtunut sitten mitä vain, ikäviä asioita, pahuutta, murhia tai mitä vaan, niin loppujen lopuks rakkaus on kuitenkin se, joka voittaa. Että kertomatta loppuratkaisua sen tarkemmin, niin kyllä näissäkin kirjoissa tuommoinen rakkaus-loppu on. Ehkei ihan se klassisin prinssi saa morsiamensa-tyyppinen rakkaus-loppu, mutta rakkaus kuitenkin.

Ja tokihan tää kortti liittyy rakkauteen siinäkin mielessä, kun siinä on tuo perhe. Lapset. Se jo laajentaa rakkautta vähän isommaks käsitteeks, kun vaan sinne prinssi-prinsessa suuntaan. Pyyteettömämpään suuntaan. Tai otanpa vähän takasin. Kyllähän tuommoinen pyytetön rakkaus voi kohdistua moneen muuhunkin asiaan kuin vain lapsiin: puolisoon, lemmikkeihin, uskontoon, henkiseen oppiin, luontoon, omaan maahan, mihin vain. Tai sitten ihan vain elämään. Ideaalista varmaan olisi, jos sen osaisi kohdistaa ihan kaikkeen. 

Eli nyt kun pohdin tarkemmin, ehkä se rakkaus syvimmillään onkin enemmän sellanen tietynlainen mielentila. Rauhallinen, tyyni ja hyväksyvä tunne, josta käsin maailmaa ja elämää katsoo. Joka voi toki kohdistua myös mihin tahansa itsen ulkopuolella olevaan, mutta ei välttämättä. Rakkaus on rakkautta. Ei sitä varmaan voi, eikä tarvitse mitenkään tyhjentävästi edes määritellä.

Rakkaudellista päivää kaikille <3

"Seuraavana aamuna aurinko tuntui nousevan poikkeuksellisen aikaisin. Kaappo ja Tarlena istuivat sängyllä ja tuudittelivat pikkupeikkoja sylissään. Aamun arasti kirkastuvassa valossa vauvat näyttivät vieläkin suloisemmilta kuin yöllä, eikä Kaappo tuntunut onnestaan puuttuvan enää mitään. Mummikin tuossa vain pesi astioita, itsekseen hyräillen, eikä merkkiäkään entisestä vihamielisyydestä Tarlenaa kohtaan enää ollut. 
       -Katso nyt häntä, Tarlena kuiskasi Kaappolle. - Olisitko uskonut? Hän tuli tänne eilen illalla etsimään sinua ja oli aluksi aivan yhtä inhottava kuin ennenkin. Mutta sitten minusta tuntui kuin vauvat olisivat päättäneet, että nyt on oikea hetki. Että meidän pitäisi hoitaa se asia yhdessä, heidän syntymisensä. Tehdä yhteistyötä, eikä riidellä, ymmärräthän? Se tilanne pakotti meidät siihen. Ja kun pienet olivat sitten syntyneet - eikä siihen mennyt kauan - koko tunnelma täällä mökissä oli erilainen. En ole koskaan kokenut mitään sellaista. Siinä kaikessa oli jotakin pyhää. Aivan kuin vauvat olisivat hoitaneet jo ensimmäisen tehtävänsä tässä maailmassa.
       - Ja hyvin hoitivatkin, sanoi Kaappo ja suuteli Tarlenaa kevyesti otsalle. - He ovat ihmeellisiä."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.227-228) 

Joulukalenteri! Luukku 11

Kultaisen mantereen(Atlantiksen) 13 kiveä.
Copyright Heli Haavisto.
Täällä taas. Joulukuun 11.päivä ja päivän korttina Tarkoitus. Kuva löytyy ykkösosasta, päätarinan rinnalla kulkevien sisätarinoiden kolmannesta osasta. Tämä Sateenkaarikiven tarinoiden kolmas osa kertoo nimenomaan siitä, miten Sateenkaarikivi alunperin tuli maapallolle. Ja mihinkäs muuhun siellä, kuin tarunomaiselle Atlantiksen mantereelle.

Tuo Atlantiksen manner onkin mielenkiintoinen juttu. Siis siinä mielessä, miten se päätyi tähän tarinaan ylipäänsä mukaan. Olin jonkin matkaa tätä tarinaa jo kirjoittanut(silloin vuonna 2002), kun mainitsin asiasta ystävälleni. Naureskelin, että tarinaan tulee saari, joka koostuu sisäkkäisistä ympyröistä. Siis kerroksista. No, saaren nimi ei tietenkään ollut Atlantis, vaan Wernerilandia, mutta olin kyllä melkoisen hämmentynyt kuullessani, että tuollainen ympyränmuotoon rakennettu saari on joskus ollut olemassa. Minä en sitä nimittäin lainkaan tiennyt. Tai en ainakaan tiennyt tietäväni. Luulin vain itse keksineeni koko lailla hauskan ja originellin idean. Että se siitä sitten :)

Tämä oli joka tapauksessa yksi niistä "sattumista", jotka kannustivat mua kaikki ne 13 vuotta jatkamaan tämän tarinan työstämistä. Tekstiin nimittäin päätyi paljon muutakin sellaista, mitä en katso keskineeni itse. Ehei. Nämä kirjat ovat mulle henkilökohtaisesti äärettömän tärkeät jo siinäkin mielessä, että niitä kirjoittaessa mulle toden totta valkeni, että meitä todellakin ohjataan tuolta toiselta puolelta koko ajan. Tiedostimmepa sitä tai emme. Siksi tuo sana "sattuma" on tuolleen lainausmerkeissä tuossa. Tästä voi jokainen olla jetsulleen sitä mieltä kun haluaa, mutta minä en mihinkään sattumiin enää usko. Tai oikeastaan en ole uskonut koskaan. Niin monia ihmeellisiä johdatuksia olen saanut tässä liki neljänkymmenen ikävuoden aikana jo kokea.

Eli tänä päivänä haluaisin venyttää vähän itse kunkin tietoisuutta. Entä jos kaikessa, mitä täällä maailmassa ja elämässä tapahtuu, olisikin joku syvempi tarkoitus? Entä jos jokainen asia meneekin aina juuri niin kuin pitää. Eikö olisi helpottavaa tajuta, ettei mikään tekeminen tai kohtaaminen koskaan ole turhaa? Minä ainakin uskon, että jokainen kokemus vie meitä aina jollain tavoin eteenpäin.

Lyhyt esimerkki tästä. Poikkesin eilen töiden jälkeen kaupungilla, josta palasin rättiväsyneenä ja päänsärkyisenä kotiin. Matkalla metrossa istahdin vähän vanhemman herran viereen. Johon en tietenkään aluksi kiinnittänyt juurikaan huomiota. Räpläsin puhelinta, eli tein sitä samaa, mitä varmaan suurin osa siinä metrovaunussa. Pää oli kuitenkin kipeä, joten laitoin pian kännykän pois. Ja jostain syystä vilkaisin, siis todellakin vain vilkaisin mitä kirjaa se herra vieressäni lukee. Se riitti. Sekunnin murto-osassa mies puhkesi puhumaan, syttyi suorastaan. Hänellä oli kädessään suomalaiseen arkkitehtuuriin liittyvä kirja, joka selkeästi innosti häntä. Teimme samaa matkaa ehkä noin viitisen minuuttia, minkä jälkeen hän jäi metrosta pois. Mutta sinä aikana olimme jo ehtineet keskustella vanhoista kauniista rakennuksista, siitä miten nykyarkkitehtuuri ei vain ole niin kaunista kuin ennen, sekä myöskin piipahtaa miehen lapsuusmuistoissa. Se oli hieno keskustelu, hieno kohtaaminen. Minä jatkoin matkaa kohti kotia ja huomasin, ettei päätä särje enää.

Tällaisia pieniäsuuria arjen ihmeitä toivon itse kunkin päivään tänään. Pitäkäähän silmät auki. Ja nyt, pikkuruinen piipahdus Atlantikselle :)

"Keskelle Atlantin suurta merta oli hiljalleen kohonnut upea, täydellisen pyöreä saari, jota ympäröivät joka puolelta jyhkeät vuoret. Valon veljekset näkivät heti, että noiden vuorten korkein kohta tulisi olemaan Sateenkaarikivelle täydellinen paikka. Niinpä he laskivat kiven sille, odottivat tovin ja katselivat sitten ihastuneina, miten kivestä sykähtelevät sateenkaarisäteet alkoivat virrata kirkkaina paitsi saareen itseensä, myös muualle maailmaan.
     Saatuaan näin yhden kiven toimimaan, jatkoivat Valon veljet suunnitelmaa, joka auttaisi ihmiskuntaa heidän pitkässä matkassaan kotiin. Suurelle keskussateenkaarikivelle suunniteltiin kaksitoista pienempää kristallia, jotka täydensivät keskuskiven toimintaa. Kivet sijoiteltiin eri puolille saarimannerta, kukin omaan temppeliinsä, jolloin ihmisten oli helpompi olla yhteydessä Suuren Valon energiaan. Suurin Sateenkaarikivi sääteli siis muiden kristallien toimintaa, mutta toisaalta yhteistyö toimi myös toisin päin. Jos yksikin kolmestatoista kivestä olisi lakannut toimimasta, ei muidenkaan säteily olisi ollut täydellinen.
      Näin sai alkunsa ihmiskunnan kulta-aika, joka kesti tuhatviisisataa Maan vuotta ja jonka mukanaan tuoman onnen kuviteltiin olevan päättymätön. Saarella elävät ihmiset olivat erinomaisen kehittyneitä, puhdassydämisiä olentoja, jotka ymmärsivät maailmankaikkeuden lait ja osasivat toimia niiden mukaan. Heidän teknologiansa oli huomattavan korkeatasoista ja olipa heillä sellaisia kykyjäkin, joita nykyään pidettäisiin maagisina."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.115)

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 10

Isoäiti-Röhveli rämpii metsässä. Copyright Heli Haavisto
Huomenta ihmiset. Väsyttääkö? Alkaako joulustressi pukata päälle?En ihmettele, koska tämän päivän korttihan on sopivasti nimeltään Ylirasitus. Että jos jolla kulla on nyt sellanen huhhuh, miten tästä taas selvitään-olo, niin ehkä nyt vois olla hyvä idea vähän hengitellä. Ihan vaan hengitellä. Joulu nimittäin tulee kyllä, vaikka asian hyväks ei niin hirveesti tekiskään.

Tämä kuva löytyy Wernerilandian kakkososasta, ihan alkupuolelta. Kuvassa näkyy Isoäiti-Röhveli, jonka vaiheita kirjassa seurataan päätarinan rinnalla kulkevassa sisätarinassa. Sisätarinassa eletään 1600-lukua ja tapahtumapaikkana on mikäpä muu kuin Röhvelilandia.

No, Isoäiti-Röhvelin ylirasitus ei johdu joulustressistä, mutta vähän samanlaista teemaa siinä on. Tämä peikkohan on jo vanha, neljäsataavuotias, mikä saattaa ehkä tuoda jo omat pulmansa. Kolottavia niveliä, huonoa näköä ja sen sellaista. Mutta tämä aamu on Isoäiti-Röhvelille raskas muutenkin. Heti aamusta asti hänellä on äreä ja sumea olo, vaikka siihen ei oikeastaan mitään syytä pitäisi ollakaan. Ja niin kuin me kaikki tiedämme, huonosti alkanut aamu tuo useimmiten mukanaan harmin toisensa jälkeen. Niinpä Isoäiti-Röhvelilläkin menee jo ennen aamukahvin saamista likimain kaikki pieleen. Itse asiassa tässä kuvassa hän rämpii metsässä ja kerää puita, jotta saisi sitä kahvia. 1600-luvulla kun ei sähköhelloja vielä ollut. Röhvelilandiassakaan.

Mitä tämä kortti tänä päivänä sitten haluaa meille sanoa? No, ehkä se tuli tuossa äsken jo ilmi. Jotenkin tämä aika vuodesta saa meissä ihmisissä usein kummallisen efektin aikaan. Täällä puolella palloa kun valoa on päivän aikana niin vähän, alkaa levon tarve alkaa olla jo melkoinen. Vuosi on lähenemässä loppuaan, mikä ainakin mulle merkitsee ihan konkreettisesti jonkin uuden alkamista. Uskon, että niin on monella muullakin, joten siihenkin olisi hyvä valmistautua ottamalla vähän iisimmin.

No, otammeko? Hmm. Miten sitä oikeastaan pystyisi, kun on niin paljon sellaista, mitä pitää ehtiä ennen joulua tekemään? Katsotaanpa. Pitää hankkia lahjoja, pitää siivota kaikki kaapit, nurkat, hyllyt ja vielä jääkaappikin. Hinkata uuni kinkkua varten, imuroida ja pestä lattiat myös uunin, jääkaapin ja pesukoneen takaa. Pitää muistaa lahjat ei pelkästään omalle perheelle, kummilapsille ja parhaille ystäville, vaan myöskin työkavereille ja lasten päikkätädeille ja/tai opettajille. Pitää ylipäänsä saada töissä kaikki hommat siihen kuntoon, että mahdollisen loman jälkeen on sitten mukava palata takaisin sorvin ääreen. Ai niin ja joulukortit! Auta armias, jos joulukortit unohtuu. Viime vuonna meillä meinas unohtua ja minä olin jo vienosti miehelleni ehdottamassa, että jos tänä jouluna jätettäis väliin. Ei jätetty. Kirjotettiin viimeisenä mahdollisena iltana hikipäässä ne noin viisikymmentä korttia. Kuulostaako tutulta?

Se on hassua. Enkä sano, että jouluhössötyksessä mitään pahaa on. Mä olen itse käyttänyt sitä vähän niin kuin tekosyynä siivota edes kerran vuodessa vähän perusteellisemmin. Niin kuin vaikka sen jääkaapin, tai hellan takaa. Kuka sellaisia muuten jaksaa, kysyn vaan? Normiarjessa voi jo taputtaa itseään olalle siitä, jos jaksaa hoitaa pyykit, tiskit, viedä roskat ja imuroida kerran viikossa. Ja kyllä mä haluan ne joululahjatkin hankkia. Ja kortit lähettää. Kertoa tällä tavalla ihmisille, että he ovat tärkeitä. Mutta ehkä tässä nyt vinkataankin siihen suuntaan, että liika on liikaa. Tässäkin asiassa. Kuten sanottu, joulu tulee, ilman esivalmisteluakin. Ilman stressiäkin. Ei sitä tarvitse ansaita kovalla työllä.

Eli tämän päivän vinkkivitosena heitän sellaisen ajatuksen, että mitäs jos tänä vuonna otettais kaikki vähän rennommin. Hankitaan lahjoja kohtuudella, siivotaan se minkä jaksetaan ilman kohtuutonta painetta. Ja ne himpuran joulukortit. Jos niitä ei jaksa, niin sitten ei jaksa. Annetaan olla. Nautitaan siitä, että valo vähenee ja nukuttaa enemmän. Sehän on hyvä tekosyy nukkua enemmän. Annetaan siis itsemme mennä lepotilaan, edes välillä. Joulu on ihanaa aikaa, silloin kaikessa tuntuu rauha ja pyhyys. Eikö olis ihanaa, jos se sama rauha ulottuis sinne joulunalusaikaankin?

Rauhallista päivää <3

"Sateenkaarikiven tarina, osa 5

     Kun mä olin lukenu eellisen tarinan, ilma kulki mun keuhkois hiukkase heppeemmin. Vähä aikaa. Pari päivää mä mä leijuin niin kevees ja suloses tunnelmas, että välillä mä  kuvittelin jo siirtyneeni rajan toiselle puolelle, henken maalimaan. Ehkä olinki kuollu nukkuessani, mä aattelin. Niinhän mä olin aina toivonu, että tapahtus. Mun opas oli asiasta hyvin tietonen, enkä ois yhtään pannu pahaks, jos hän ois hieman auttanu asiaa ja järestäny mulle helpon lähön.
     Mutta sitte tuli aamu, jollon mä rysähin takasin toellisuuteen. Vai pitäiskö tässä ny sanoo, epätoellisuuteen? Heräsin sänkystä taas niin hiiskutin hikisenä, ja nousin ihmeessäni ylähä. Koko huone oli aivan ku jonkinslaise harson peitos. Paliaalla silmällä sitä ei kylläkää nähny, mutta herkkänä Röhvelinä mun oli helppo tuntee että joki oli ny pieles.
      Päässä kivisti ku mä avasin puulaatikon ja huomasin, että loota oliki tyhjä. Huone oli kylmä ku jääkellari ja reuma tykytti jo kipeenä nivelis. Aamu oli aikane, ulkona hämärs viel, ja verhonravosta kattoin että pakkane jatku etelleen. Tajusin, että mun pitäs lähtee mettään hakemaan lisää kalikoita, ja että siihen tuhrautus mun vauhilla pitkä tovi. Tupa ois lämmin hyvä jos parin tunnin kuluttuu, enkä mä sais sitä enne etes mullen niin tärkeetä aamukahvia.
      Alko se vähä suututtaa. Aika paljonki, jos totta turistan. Se ei ollu mulle tuttu tunne, ja tuntu vielä ouommalta kun muistin mite köykäsesti olin viime päivät kulkenu. Avasin kuiteski mun vanhan ja narisevan puuoven, ja astuin ulos pakkaseen. Ja sillon mä tosissani toivoin, että oisinki jo kuollu. Maalima näytti niin raskaalta ja pimeeltä, ettei mua enää tippaakaa huvittanu olla täällä."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 9) 


lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 9

Werneri ja Isoäiti-Röhveli kohtaavat Kaikkien Aikojen
huoneessa. Copyright Heli Haavisto
Huh. Aika rientää. Joulukuun yhdeksäs päivä jo! Huomasitte varmaan, että tuli ihan vahingossa pieni vitsikin murjastua tähän alkuun. Eli kyllä vaan, kuten kuvasta näkyy, tämän päivän kortin nimi on Aika.

Muistatte ehkä parin päivän takaa, kun Werneri liiteli ympyröiden kanssa, lepäsi ja tunsi melkein kuin lentävänsä. Ehkä siinä kohtaa uteliaimmat ehtivät jo miettiäkin, että mihin sellainen liitely mahtoi sitten johtaa. Tai että mikä oli se tunneli, jota kohti Werneri huomasi kiitävänsä.

No tännehän se johti. Kaikkien Aikojen huoneeseen, jota myös Maailman uneksi voisi kutsua. Paikka, jossa Wernerin oli mahdollista nähdä melkein yhdellä silmäyksellä sen, mitä maailmassa on koskaan tapahtunut. Sekä myöskin sen, mitä siinä tulisi vielä tapahtumaan. Tai ehkä pikemminkin erilaiset mahdollisuudet sille, mitä voisi tapahtua. Kaikkien Aikojen huone on siis eräänlainen akaasinen arkisto, jonne Werneri pääsee aikatunnelin avulla kurkistamaan.

Ajasta on vaikea kirjoittaa, onhan se niin suhteellinen ja läpi sormien valuva asia. Yritän kuitenkin. Näin siksi, että aika on aina kiehtonut mua kovasti. Miten se välillä tuntuu kulkevan hitaasti, välillä liian nopeasti. Miten ajassa voi kulkea ajatuksissaan eteen -ja taaksepäin, miten se joskus tuntuu kokonaan katoavan. Siksi mulle olikin varmaan aika luontaista kirjoittaa nämä kirjat, joissa ympyröiden lisäksi myös ajalla on hyvin suuri merkitys. Tai oikeastaanhan ne liittyvät olennaisesti juuri toisiinsa. Ympyrät ja aika. Olen näiden kirjojen kirjoittamisen myötä ymmärtänyt ajattelevani aikaa, elämää ja maailmaa pitkälti ympyrän muotoisena jatkumona, jossa Annelen sanoin kaikki palaa aina lopulta takaisin omaan lähtöpisteeseensä. Senhän voi ymmärtää viittaavan paitsi karmallisuuteen elämässämme, myös siihen henkiseen alkukotiin, jonne olemme kaiken aikaa matkalla takaisin.

Jos siis eilen puhuin sieluperheestä, niistä ihmisistä, joiden kanssa bruukaamme elämä toisensa jälkeen tavata uudelleen, niin tämä kuva jatkaa teemaa edelleen. Werneri kieppuu Kaikkien Aikojen huoneessa, keskellä aikaspiraalia, ja kohtaa siellä 1600-luvulla elävän Isoäiti-Röhvelin. Ja siinä hetkessä, he molemmat ymmärtävät sellaisen tärkeän asian, joka aikaa ajatellessa on aika olennaista. Se on se, että oikeastaan mitään aikaa ei ole lainkaan olemassa. Tai ei ainakaan siinä muodossa, kuin me tapaamme ajatella. On vain yksi iso nyt-hetki, jossa kaikki aikamuodot ovat samanaikaisesti läsnä: mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Tai no, tämähän on vain minun käsitykseni asiasta, eikä mikään kiveen hakattu totuus(koska sellaisiahan ei tässä todellisuudessa taida lainkaan olla).

Aikamoisen ihanaa toista adventtia kaikille <3

"Leijuessaan siinä Werneri muisti yhtäkkiä Sateenkaarikiven tarinan. Hän kouraisi taskuaan ja tarttui rypistyneisiin paperiarkkeihin. Varovasti hän avasi ne ja katsoi odottavana tyhjiä papereita. Mutta tällä kertaa mistään ei pelmahtanut tähtipölyä, eikä Werneri nähnyt jo tutuksi tullutta sanojen tanssia. Sen sijaan huone kaartui jyrkästi  oikealle, kiskaisi pojan parimetriseksi viivaksi ja heitti sitten paperit sikin sokin  pitkin joka puolelle levittäytyvää, tyhjää tilaa. 
      - Pahus, mutisi Werneri. Ja siinä samassa hänen näkökentässään alkoi vilahdella harsomaisia huppuja, kuin jonkinlaisia pienoismaailmoja, joissa liikkui ja eleli pikkuruisia olentoja. Ihmisiä ja eläimiä, enimmäkseen. Huput kiitivät Wernerin ohi hillitöntä vauhtia, omaa aikajärjestystä ja spiraalimaista kiertorataansa noudattaen. Jura-kausi luki tuossa. Atlantiksen aika tuossa. Ajanlaskun alku. Keskiaika. 1700-luku. 1800-luku. 2100-luku. Ja niin edespäin. Werneriä alkoi huimata ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Tämä alkoi olla jo liian pelottavaa. 
       Kieppuva liike jatkui, vaikka Werneri pitikin silmänsä kiinni. Maailmat kulkivat hänen ympärillään ja tuntuivat nopeasti liikkuvana ilmavirtana ihon pinnalla. Sitten yhtäkkiä suhina loppui ja tuli rauhallisempaa. Varovasti Werneri avasi silmänsä - ja säikähti melkein kuoliaaksi.
       Hänen eteensä oli pysähtynyt huppu, jonka alakulmassa luki mustin kirjaimin: 1600-luku. Harson keskeltä Werneriä katseli valtavan suuri ja karvainen olento, joka rypisti kulmiaan, aivan kuin olisi miettinyt mistä ihmeestä he toisensa tunsivat. Werneri räpäytti pelästyneenä silmiään ja kun hän seuraavan kerran katsoi, olennon ympärillä välähti kuva ikivanhasta mökkikylästä. Wernerin sydän alkoi hakata lujempaa. Hän tiesi heti mikä se oli. 
       Röhvelilandia hyvin kauan sitten."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 60-61)

Joulukalenteri! Luukku 8

Wernerilandian ensimmäiset asukkaat. Copyright Heli Haavisto
Joulukuun kahdeksas päivä. Kortiksi nousi tänään Sieluperhe. Kuva löytyy ekan osan alkupuolelta, ja kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Tässä kuvassa näkyvät siis Wernerilandian ensimmäiset asukkaat, varsinaiset perustajajäsenet. Wernerin ja Puppernikkelin löydettyä saarelle, sinnehän alkoi nopeasti tulla muitakin. Tässä kohtaa tarinaa sinne on poikien, Kake Romppaisen ja Annelen Sauriaisen lisäksi löytäneet myös Ukko Ylitalo ja Tohtori Tenhunen. Kuvassa nämä kuusi istuvat vielä tyhjässä, metsittyneessä Wernerilandiassa ja suunnittelevat asumusten rakentamista. Ja näin ollen myös pysyvää asumista tällä upealla saarella.

Annoin tälle kortille nimeksi sieluperhe, koska tällä tavallahan me elämässäkin löydämme vähitellen palasia omasta sieluperheestämme. Sattumalta tuntuvien tapahtuvien kautta, joiden uskoisin kyllä olevan enemmänkin osa suurta suunnitelmaa, kuin mitään sattumaa.

Ja joo, tarkalleen ottaenhan sieluperheeseen taitavat kuulua kaikki ihmiset. Sehän on selvä. Mutta ehkä nyt tässä kohtaa viittaan enemmän niihin ihmisiin, jotka ovat meille niitä kaikkein tutuimpia ja  ja läheisimpiä. Ihmisiä, joiden kanssa olemme olleet ennenkin, aiemmissa elämissämme. He ovat niitä, joiden kanssa ystävystymme, rakastumme, perustamme perheitä, jaamme yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Mutta toisaalta ovat he niitäkin, joiden kanssa meillä on vielä selvitettäviä asioita, karmaa. Haasteita, joita olemme tässä elämässä valinneet kohtaavamme.

He ovat niitä, jotka vievät meitä eteenpäin, kohti Kotia. Näyttävät sinne oikean tien, yhä uudelleen ja uudelleen.

Annetaan siis tänään arvo oman sieluperheemme jäsenillemme. Ymmärretään, että he ovat elämässämme syystä. Ja tämähän on erityisen tärkeää muistaa niinä hetkinä, kun nämä henkilöt elämässämme nostavat pintaan niitä vähemmän mieluisia osia omasta itsestämme. Pitelevät peiliä kasvojemme edessä ja haastavat rakastamaan itsemme(ja heidät) ehjiksi.

"Pian he huomasivat, että saarella oli muitakin. Muutaman metrin päässä heistä, jotakuinkin keskellä puiden ympäröimää aukeaa istui neljä ihmistä. Tai ei. Kolme ihmistä ja yksi pehmolelu. Seurueen mies oli pienikokoinen, jopa hento, mihin nähden hänen kätensä näyttivät mahdottoman suurilta. Hänen vierellään istuva nainen oli puolestaan kuin pitkäkaulainen kurjenheikula, joka jopa istuessaan näytti hyvin pitkältä. Mies ja nainen istuivat lähekkäin, toisiinsa nojaten, mistä Ukko päätteli heidän olevan pariskunta. Ukon ja Tenhusen saapuessa seurueella näytti olevan menossa jonkinlainen palaveri pehmoelefantin ja erittäin karvaisen pikkupojan kanssa. Tai ainakin heillä oli edessään pinkka papereita, joita jokainen tutki hyvin keskittyneen näköisenä. 
    Poika huomasi heidät ensimmäisenä. Hän katsoi tulijoita uteliaana ja tönäisi vierellään istuvaa kurjenkaulaa.
     -Ka, no kou meru. 
     Ukko hätkähti ja katsoi vierellään seisovaa Tohtori Tenhusta. Tämän täysikuun muotoiset, villin kiharapilven kehystämät kasvot näyttivät kalpeilta.
      -Ymmärsitkö sinäkin sen? Ukko supisi. Tenhusen pelokasta nyökkäystä tuskin huomasi.
      - Katso, niitä tulee lisää. Mitä ihmeen niitä? Ja mikä paikka tämä oikein on?
      Kuin vastauksena Tenhusen esittämään kysymykseen Werneri nousi ylös ja lähti tulemaan heitä kohti. "Onpa siinä oudon näköinen pieni olento", Ukko ajatteli. Tukkaa joka puolella ja korvat isot kuin apinalla. Syököhän se ihmisiä, pohti epäluuloinen mies ja puristi kävelykeppiä tiukemmin kädessään. Jos tulee lennähtäneeksi tuntemattomalle saarelle kesken rauhoittavan ruiskeen, ei voi olla varma mistään. Pojan viattoman ulkomuodon takana saattaisi hyvinkin piillä pienen, mutta ärhäkän kannibaalin terävät hampaat.
      Wernerin  päästyä miesten eteen Ukon hurjat ajatukset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Takkuisen tukan alta heitä tervehtivät iloisesti tuikkivat silmät ja ystävällinen pikku suu. Se toivotti heidät tervetulleeksi sanomalla reippaasti:
       - Oneks  vaa!
        Ukko Ylitalo ja Aarne Tenhunen katsoivat toisiaan.
       - Tök-tök, he sopersivat kuin yhtenä miehenä."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s- 38-39) 





torstai 6. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 7

Werneri liitelee ympyröiden kanssa. Copyright Heli Haavisto
Tänään joulukalenterin luukusta avautuu kortti, jonka nimeksi olen antanut Odottaminen. Kuva löytyy Wernerilandian toisesta osasta ja sieltä sellaisesta kohdasta, missä Werneri on seikkailunsa kannalta hyvin merkittävässä siirtymäkohdassa.

Kuvassa Werneri liitelee ympyröiden kanssa, jotka hyppäävät mukaan Annele Sauriaisen maalaaman ympyrätaulun kautta. Ympyräthän ovat kirjoissa varsin merkittävä symboli, joka vilahtaa siellä täällä tarinaa erilaisissa muodoissa. Oli siis mielestäni varsin luonnollista, että loppupuolella tarinaa juuri Annelen maalaamasta taulusta tulee se portaali, jonka kautta Werneri siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen.

Mutta miksi kortin nimi sitten on odottaminen? No siirtymävaihe, you know. Se kohta elämässä, jossa pitää vielä hetken henkäistä ennen alkamaisillaan olevaa elämänvaihetta. Odottaa ja valmistautua. Niin, että sitten kun tilanne on kunnolla päällä, olisi voimia kulkea. Olisi selkeä, rauhallinen ja voimakas olo. Tietäisi mitä tehdä. Eli tämä on se kohta kirjoissani, jonka kohdalla voisi soveltaa hyvin sitä vanhaa "hiljaa hyvä tulee"-sanontaa. Oikeanlainen odottaminenhan on parhaimmillaan oikean ajoituksen taidetta, viisautta olla tekemättä liian hätiköityjä ratkaisuja.

Seuraavassa siis pätkä tästä Wernerin siirtymävaiheesta. Pienestä lepohetkestä, joka hänelle oli oikein mukava antaa. Olkoon se muistutus meille kaikille siitä, että odottaminenkin on tekemistä. Se on teko, joka selkeyttää, kirkastaa ja tuo rauhan kaikkeen tekemiseen. Se on kaikkea sitä, mitä kiire ei ole.

"Ja tämän jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Werneri ehti vain hädin tuskin tajuta keltaisen ympyrän olevan hänen taulustaan tuttu Rapa-Ripa, kun jyrkänne oli jo kadonnut hänen altaan jäljettömiin. Kevyt tuulenvire tuuppasi Wernerin lempeästi ilmaan ja siinä silmänräpäyksessä hän jo liiteli eteenpäin kera kolmen hurmioituneen näköisen ympyrän.Wernerin sydän sykähti muutaman ylimääräisen iskun, mutta sitten pelko väistyi ihanan vapaudentunteen tieltä. Melkein ylimaallista rauhaa tuntien poika sulki silmänsä ja vähän aikaa vain nautti. 
       Nautti tuulesta kasvoillaan, nautti omista käsistään, jotka kuljettivat häntä eteenpäin kuin ihan oikeat siivet. Hetki oli jotakuinkin täydellinen, mutta sitten Werneri tunsi aivan selvästi, että oli aika avata silmät.
        Eikä hän villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi osannut varautua näkyyn, joka hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt. Hänen edessään häämötti hurjan näköinen tunneli, joka näytti tulevan koko ajan lähemmäs. Tai ei, ei tunneli lähemmäs tullut, tajusi Werneri tihrustaessaan tarkemmin. Hänhän sitä kohti kiisi - vieläpä melkoista vauhtia. Tunneli ei näyttänyt alkavan varsinaisesti mistään, eikä sen toisesta päästä ollut minkäänlaista havaintoa. Vailla alkua ja loppua se vain oli siinä, kuin maisemaan sulautuneena, ja loisti hämmästyttävän kirkasta ja puhdasta valoa. 
        Eikä Werneri tunnelin saavutettuaan nähnyt tai kuullut enää mitään. Pehmeästi hän vain sujahti sen uumeniin, eikä tuntenut lähellään edes kolmen erivärisen ympyrän olemassaoloa. Ja kuitenkin, jollain oudolla, sisäisellä tavalla hän oli kuulevinaan niiden iloisen äänen.
        Hyvää matkaa! ympyrät huusivat.
        Hyvää matkaa!"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.58-60)

Joulukalenteri! Luukku 6

Werneri ja Puppernikkeli. Copyright Heli Haavisto
Hyvää joulukuun kuudetta, eli itsenäisyyspäivää kaikille! Mikäpä olisikaan tällaiselle päivälle sopivampi kortti kuin juuri Ystävyys? Muutamat viime päivät ollaan otettu tärkeitä askeleita oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ehkä vähän pelättykin edessä olevaa tuntematonta ja sitä mitä tuleman pitää. Mistäpä silloin saisikaan lohtua enemmän kuin ystävyydestä? Niistä läheisistä, jotka pysyvät tukena silloinkin kun on kaikkein vaikeinta. Ja tähän joukkoon lasken ihmisystävien lisäksi luonnollisesti myös eläinystävät, luonnon, sekä myöskin meitä ympäröivän henkimaailman.

Tai jopa oman elämänsä! Niinpä. Kenestä voisikaan saada itselleen paremman kaverin, kuin juuri omasta elämästään?Nykyään puhutaan paljon jo oman kehon hyväksymisestä ja rakastamisesta sellaisena kuin se on. Mutta entäs elämä? No, ei elämän hyväksyminen silloin ole juttu eikä mikään, kun kaikki on hyvin. Mutta entäs jos ei ole? Jos on haasteita, kipuja, ongelmia, menetyksiä? Niin. Silloin se on jo huomattavasti vaikeampaa. Jossain kohtaa ehkä jopa mahdotonta.

Siksi toivonkin, että tänään, joulukuun kuudentena päivänä, jokainen voisi miettiä omaa elämäänsä rakkauden ja hyväksynnän kautta. Olipa omassa elämässä sitten meneillään millainen vaihe tahansa. Jos juuri nyt on vaikeaa, ei ehkä jaksa nähdä kaikkea positiivisen kautta. Eikä tarvitsekaan. Mutta silloin onkin erityisen hyvä antaa itselleen oman tukensa ja aikansa. Hidastaa muu maailma ympäriltään ja vaikka vain taputtaa itseään ihan hiljaisesti olalle. Sanoa, että hyvin menee, hyvin pärjäät. Olla ystävä itselleen. Koska silloin, uskon, on paljon helpompi olla ystävä myös lähellä olevilleen. Ei ehkä silloin, kun kaikki energia menee oman itsensä kannattelemiseen. Mutta vähän myöhemmin, sitten kun aika on taas parempi. Koska jonain päivänä se varmasti on.

Tämän päivän kortissa on juuri tällaisen lempeän ystävyyden energia. Siksi tykkäänkin tästä kuvasta aivan erityisen paljon. Kuva löytyy Wernerilandia ensimmäisen osan alkupuolelta ja kertoo siitä, miten Werneri ja Puppernikkeli alun perin tapasivat. Seuraavassa tekstinpätkä, josta asia käy ilmi.

"Mutta sitten tuli ilta, jolloin äiti ja isä tekivät luultavasti ensimmäisen ja ainoan Werneriä ilahduttavan tekonsa. Hän oli jo nukahtamaisillaan, kun Puppernikkeli yhtäkkiä tupsahti hänen sänkyynsä. Elefantti pamahti pää edellä sängyn kulmaan, nousi ylös ja alkoi huutaa. Werneri havahtui puoliunestaan ja kurottautui katsomaan, kuka se hänen sänkynsä jalkopäässä niin kovaa meteliä piti. 
      - Turkanen sentään, elefantti manasi nappisilmät kipunoiden. - Enkö minä ole sata kertaa sanonut, että lonkassani on tekonivel. Ollut monta kymmentä vuotta. Ja silti heittelevät. Inhottavaa. Ilkeää ja epäkohteliasta. Ja kukas se sinä sitten olet? Norsu huomasi lopulta Wernerin. - Osaatkos edes puhua, hörökorva?
       Ja siitä heidän ystävyytensä alkoi, tekonivelestä. Puppernikkeli töpsähtelil Wernerin vierelle, katsoi hetken arvioivasti ja asettui lopulta pojan kainaloon. Aluksi jutustelu oli vähän väkinäistä, mutta pian he jo rupattelivat kuin ikivanhat kaverit. Siinä oli jotain outoa. Kieli, jota he puhuivat, ei nimittäin ollut suomea tai mitään muutakaan yleisesti tunnettua kieltä. Se vain ilmestyi heihin jostain, hyvin luonnollisesti, ja ihmeekseen he molemmat huomasivat osaavansa sitä täydellisesti."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 21-23) 

tiistai 4. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 5

- Hiusmies on tärvelty! Copyright Heli Haavisto
Viides joulukuuta. Ja korttina Pelko. Jotenkin loogisesti, sanoisin, koska eilen oltiin muutoksen äärellä. Ja pelkoahan muutokset usein tuppaavat aiheuttamaan.

Kuva löytyy Wernerilandian tokasta osasta. Tilanteesta, jossa muutokset Wernerilandiassa ovat ryöpsähtäneet kunnolla käyntiin. Röhveli on varastanut Sateenkaarikiven, mikä alkaa muuttaa saarta erikoiseen suuntaan. Wernerilandia muuttuu eräänlaiseksi aikatunneliksi menneeseen, mikä tarkoittaa kaiken tutun ja turvallisen vähittäistä hajoamista. Kuvassa olevalle Köntälle tämä konkretisoituu hänen rakkaan parturi-kampaamonsa, Hiusmiehen, tärveltymisenä.

Jos siis eilen oli huomattavissa pientä tai suurta liikehdintää jonkin ihan uuden suuntaan, tuntuuko se tänään pienenä nipistelynä vatsanpohjassa? Jännityksenä tai jopa pelkona tulevasta? Itse ainakin huomaan jotain sen suuntaista. Vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään, mikä oikeastaan on muuttumassa. Ehkä se on vain tuo lähestyvä vuodenvaihde, jonka joka vuosi koen jonkinlaisena uudelleensyntymänä. Hyppynä johonkin uuteen.

Jaksetaan siis kulkea rohkeasti eteenpäin, tänäänkin, vaikka pelko yrittäisikin vähän jarrutella. Ja seuraavaksi pääseekin sitten Könttä ääneen :)

"- Maailmanloppu, hän huusi täyttä kurkkua. - Hiusmies on tärvelty! Kaikki on pilalla! Muotovaahdot, vahat ja geelit pitkin seiniä! Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin maailmanloppua!
        Könttä näytti hirvittävältä. Hänen silmissään paloi mielipuolinen katse, eikä hän näyttänyt edes huomaavan, että Kake ja Annele olivat siinä. Kauttaaltaan tärisevä pieni mies vain tutisi ja sinkoili vauhkona sinne tänne - ja olisi mitä ilmeisimmin rynnännyt muiden lailla kohti porttia, ellei Annele olisi sekunnin murto-osassa toiminut. Salamana hän harppoi Kaken luo ja nappasi Wernerin syliinsä. 
       - Nopeasti, hän sanoi. - Älä anna hänen mennä!
       Ja jo toistamiseen Kake sai tilaisuuden todistaa olevansa paljon voimakkaampi, kuin miltä näytti. Lihaksia pullistelevat kädet ojentautuivat ja tarttuivat karkaamaisillaan olevaa Könttää kainaloista. Pienikokoinen, mutta ketterä italiaano pyristeli ja potki ilmassa, mutta Kaken kädet olivat vahvemmat. Hän ravisteli miestä hetken voimakkaasti ja sai kuin saikin tämän havahtumaan. Tummiin silmiin palasi tuttu tuike ja Könttä katsahti Kakea kummastuneena.
        - Mistä te siihen ilmestyitte? hän kysyi ja katsoi maahan. Sinne oli puolen metrin matka. - Ja miksi sinä roikotat minua ilmassa? 
         Kake laski Köntän maahan. Pöllähtänyt parturi-kampaaja kääntyi nyt Annelen puoleen selitystä odottaen. Samalla hän vilkaisi myös ympärilleen ja huomasi joka puolelle laskeutuneen kaaoksen.
         - Taivaallinen skandaali! Mitä täällä on tapahtunut?"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 31-33)

maanantai 3. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 4

Könttä ja Sarah. Copyright Heli Haavisto.
4.päivä joulukuuta. Ja korttina tänään Muutos. Kuvassa Könttä Fruktison ja Sarah Stonehenge joutuvat ilmapyörteeseen, joka kuljettaa heidät Wernerilandiaan. Kuva löytyy Wernerilandian ekasta osasta, aika lailla alkupuolelta.

Tämän kortin kohdalla tulee väkisinkin mieleen, että näinköhän ne muutokset tulevat ihan normielämässäkin? Ei nyt ehkä ilmapyörteessä kulkien, mutta yhtäkkisesti mukaansa temmaten? Välillä ainakin tuntuu siltä. Että kun väistämätön muutos tarvitaan, siinä ei mielipidettä paljon kysellä. Ja tämähän menee hauskasti kimpassa sen eilisen Epävarmuus-kortin kanssa. Epävarmuuden tilassahan sitä ehkä jo vähän haistaa muutosten tuulten olevan tulossa, mutta ei ehkä vielä uskalla tehdä asian hyväksi paljonkaan. Mutta sitten kun pyörre laskeutuu, se on menoa. Niin kuin nyt vaikka näillä ystävyksillä tässä.

Miten on siis sinun laitasi? Puhaltavatko tänään muutoksen tuulet? Isot tai vaikka ihan pienetkin? Uskon, että elämä on jatkuvaa uudistumista ja muutosta, eikä sen aina tarvitse tarkoittaa suuriakaan liikahduksia elämän kuvioissa. Joskus toki niitäkin. Mutta luulen silti kaikkein tärkeintä olevan se, että pysyy jatkuvasti kuulolla oman itsensä suhteen. Kuulostelee niitä asioita, joita päivittäin tekee ja miettii, vieläkö tämä toimii. Entä tämä? Ja jos jonkun asian on aika tippua pois päiväjärjestyksestä, antaa sen tippua, eikä tappele virtaa(tai pyörrettä) vastaan.

Tällaisia tuulia toivottelen siis päivääsi tänään. Ja huomennahan voi jo puhuri käydä ihan eri suunnasta :)

"Se oli taianomainen hetki. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jossa ei kumma kyllä ollut mitään vaivautunutta. Könttä ja Sarah katsoivat toisiaan. Ja sitten yhtäkkiä ikkuna heidän vierellään räpsähti pamahtaen auki. Pureva viima ja sadetta vihmova sää tunkeutui huoneeseen ja kiskaisi heidät armotta mukaansa. Könttä tarttui Sarahiin ja ilmassa he kietoutuivat toisiinsa.
      - Mitä ihmettä tämä on? Könttä kirkui kimeällä äänellä. - Apua!
      Tuuli teki ilmassa tiukan mutkan ja nappasi mukaansa isohkon paperinpalan. Se räpsähti heidän kasvoilleen , eikä suostunut irtoamaan ennen kuin muutamien sekuntien kuluttua - samalla hetkellä kun heidän jalkansa koskettivat maan pintaa.
       Sinistä taivasta, kirkkaana loistavaa aurinkoa. Paperin takaa heitä tervehti puolitekoinen kaupunki ja puolisen sataa iloisesti nauravaa ihmistä.
        Könttä katsoi ihmisiä, sitten Sarahia ja seuraavaksi kädessään olevaa paperia. Se oli tietenkin Wernerilandian kartta. Kartta muodostui sisäkkäisistä ympyröistä, joista sisältäpäin laskettuna kolmanteen oli ympyröity punaisella tismalleen se kohta, jossa Könttä ja Sarah seisoivat. Siinä, heidän edessään oli tyhjä liikehuoneisto, jota ympäröi kirjasto, päiväkoti ja pikkuinen vihanneskauppa. Könttä ja Sarah katsoivat jalkoihinsa. Niistä olivat kengät hävinneet. Hiekka heidän varpaidensa alla oli lämmintä ja pehmeää, tuuli huuhtoi heidän ihoaan tasaisin vedoin. Ja silloin he tiesivät sen. Tässä oli lopultakin paikka, joka tulisi olemaan hyväksi heille molemmille."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.55-56)