sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 3

Werneri pimeässä metsässä. Copyright Heli Haavisto
Joulukalenterin kolmannen luukun kautta sukelletaan Epävarmuuden teeman äärelle.  Tämä kuva löytyy kakkososan puolen välin tienoilta. Werneri on lähtenyt etsimään Röhveliä, joka on varastanut paitsi Wernerilandiaan pudonneen Sateenkaarikiven, myös hänen uuden ystävänsä Suloisen Äänen. Ilta koittaa, aurinko laskee ja äkkiä Werneri tajuaa olevansa pilkkopimeässä metsässä täysin yksin.

Tuttu tilanne? Juu en nyt tarkoita, että  Sateenkaarikivi, Suloinen Ääni, Röhveli tai edes pilkkopimeä metsä olis tuttuja, mutta tilanne noin ylipäänsä. Jokainenhan varmasti tunnistaa omasta elämästään ne kohdat, joissa on huomannut seisovansa kuin tienristeyksessä. Katsovansa useisiin suuntiin tietämättä ihan tarkkaan, mikä suunta olis se paras mahdollinen, juuri itselle oikea.  Mitä silloin tehdä?

Tämä lienee pitkälle persoonaan liittyvä kysymys. Toiset ovat parempia kulkemaan sokkona, ottavat herkemmin riskejä - silläkin uhalla, että tie myöhemmin osoittautuisikin vääräksi. Tai no ei ehkä vääräksi, mutta sanotaan nyt vaikka sivupoluksi. Tai sivupolun haaraksi. Toiset taas vetkuttavat ja vatkuttavat, jahkaavat eri teiden välillä. Odottavat, että epävarmuuden tilalle astuisi edes jonkinlainen luottamus, tai jopa ulkoapäin tuleva töytäisy, joka lempeästi(tai vähemmän lempeästi) tönäisee oikealle tielle. Ja sitten on varmasti niitäkin, jotka asettuvat jollain lailla näiden kahden ääripään välille. Eivät ota tarpeettomia riskejä, mutta eivät tarpeettomasti asioita pitkitäkään.

Mutta tekipä valintansa millä tavoin tahansa, luulen, että loppujen lopuksi kaikki menee aina juuri niin kuin pitääkin. Ja vähitellen se epävarmuuskin haihtuu. Tai ainakin muuttuu siedettävämmäksi. Niin että sitä saattaa jonain päivänä hyvinkin huomata, että kun vain itse uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen, elämä alkaakin kannatella. Kuljettaa eteenpäin. Juuri sitä omaa tietä, itselle sopivaa.

Eli seuraavan tekstikatkelman myötä toivotan kaikille ihanaa alkavaa viikkoa ja rohkeutta kävellä juuri sitä omaa polkuaan <3

"Werneri hätkähti ja tunsi, kuinka jokin uusi energia virtasi häneen. Se tuntui tulevan jostain ulkopuolelta ja asettuvan samaan linjaan hänen oman energiansa kanssa. Ja olipa kaikki pohjimmiltaan unta tai ei, tunsi hän yhtäkkiä olevansa enemmän olemassa kuin koskaan tätä ennen. Pienet kädet puristuivat itsepintaisina nyrkkiin ja pää nousi ylväänä ylös. Ja sitten, oikealla Ison Pojan rohkeudella, Werneri otti ensimmäisen askeleensa kohti pimeyttä. 
      Sitten toisen. Ja kolmannen. Askeleet seurasivat nopeasti toinen toistaan ja pian Werneri huomasi kävelevänsä - vieläpä varsin kevyesti. 
       Aivan kuin olisi kävellyt täydellisessä tyhjyydessä kohti täydellistä tyhjyyttä. Oksat rasahtelivat Wernerin jalkojen alla, yrittivät saada hänet kompastumaan. Ja silti Werneristä tuntui kuin hänen askeltensa alla olisi ollut pelkkää ilmaa. Hän ei voinut tietää, kävelikö hän oikeaan suuntaan, tai oliko enää olemassa mitään mitä kohti kävellä. Mutta sinnikkäästi hän jatkoi eteenpäin. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Paikoillaan seisominen olisi merkinnyt selkeää luovuttamista, ja hän oli tullut ihan liian pitkälle luovuttaakseen taistelematta.
        Niinpä hän käveli pää pystyssä eteenpäin, selvää vaaraa uhmaten. Hän ei tiennyt minne oli matkalla, mutta oli äkkiä aivan varma, että suunta oli oikea."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 108)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti