tiistai 11. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 12

Kaappo, Tarlena ja peikkovauvat. Copyright Heli Haavisto
Huomenta. 12.12. Ja tämän päivän luukusta löytyi tällainen kortti. Rakkaus. Apua. Ja jotain tästäkin pitäis varmaan osata kirjottaa. Pari päivää sitten kirjotin ylirasituksesta ja joulustressistä, ja täytyypä sanoa, että alkaa kyllä kisaväsymys jo vähän painaa. Mutta ehkä tässä nyt vielä jaksaa, jaksaa... Täsmälleen puolivälissä joulukalenteriahan ollaan jo :)

Tämä kuva löytyy kakkososan loppupuolelta, ja on nyt vähän hankala pala siinäkin mielessä, että enhän mä nyt tarinan loppuratkaisua voi mennä tässä paljastamaan. Eli asiayhteydestä en niin hirveästi kommentoi. Sanonpahan vaan, että musta on aika kuvaavaa ja selkeää, että juuri tän kortin nimeks piti tulla rakkaus. Saman nimen olis nimittäin voinut antaa monelle muullekin kortille. Mutta tälle se sopi parhaiten varmaan just siks, kun löytyy sieltä kirjan loppupuolelta. Liittyy jotenkin siihen asetelmaan, joka usein tarinoissa, leffoissa on ihan luonnostaan. Että olipa sitä ennen tapahtunut sitten mitä vain, ikäviä asioita, pahuutta, murhia tai mitä vaan, niin loppujen lopuks rakkaus on kuitenkin se, joka voittaa. Että kertomatta loppuratkaisua sen tarkemmin, niin kyllä näissäkin kirjoissa tuommoinen rakkaus-loppu on. Ehkei ihan se klassisin prinssi saa morsiamensa-tyyppinen rakkaus-loppu, mutta rakkaus kuitenkin.

Ja tokihan tää kortti liittyy rakkauteen siinäkin mielessä, kun siinä on tuo perhe. Lapset. Se jo laajentaa rakkautta vähän isommaks käsitteeks, kun vaan sinne prinssi-prinsessa suuntaan. Pyyteettömämpään suuntaan. Tai otanpa vähän takasin. Kyllähän tuommoinen pyytetön rakkaus voi kohdistua moneen muuhunkin asiaan kuin vain lapsiin: puolisoon, lemmikkeihin, uskontoon, henkiseen oppiin, luontoon, omaan maahan, mihin vain. Tai sitten ihan vain elämään. Ideaalista varmaan olisi, jos sen osaisi kohdistaa ihan kaikkeen. 

Eli nyt kun pohdin tarkemmin, ehkä se rakkaus syvimmillään onkin enemmän sellanen tietynlainen mielentila. Rauhallinen, tyyni ja hyväksyvä tunne, josta käsin maailmaa ja elämää katsoo. Joka voi toki kohdistua myös mihin tahansa itsen ulkopuolella olevaan, mutta ei välttämättä. Rakkaus on rakkautta. Ei sitä varmaan voi, eikä tarvitse mitenkään tyhjentävästi edes määritellä.

Rakkaudellista päivää kaikille <3

"Seuraavana aamuna aurinko tuntui nousevan poikkeuksellisen aikaisin. Kaappo ja Tarlena istuivat sängyllä ja tuudittelivat pikkupeikkoja sylissään. Aamun arasti kirkastuvassa valossa vauvat näyttivät vieläkin suloisemmilta kuin yöllä, eikä Kaappo tuntunut onnestaan puuttuvan enää mitään. Mummikin tuossa vain pesi astioita, itsekseen hyräillen, eikä merkkiäkään entisestä vihamielisyydestä Tarlenaa kohtaan enää ollut. 
       -Katso nyt häntä, Tarlena kuiskasi Kaappolle. - Olisitko uskonut? Hän tuli tänne eilen illalla etsimään sinua ja oli aluksi aivan yhtä inhottava kuin ennenkin. Mutta sitten minusta tuntui kuin vauvat olisivat päättäneet, että nyt on oikea hetki. Että meidän pitäisi hoitaa se asia yhdessä, heidän syntymisensä. Tehdä yhteistyötä, eikä riidellä, ymmärräthän? Se tilanne pakotti meidät siihen. Ja kun pienet olivat sitten syntyneet - eikä siihen mennyt kauan - koko tunnelma täällä mökissä oli erilainen. En ole koskaan kokenut mitään sellaista. Siinä kaikessa oli jotakin pyhää. Aivan kuin vauvat olisivat hoitaneet jo ensimmäisen tehtävänsä tässä maailmassa.
       - Ja hyvin hoitivatkin, sanoi Kaappo ja suuteli Tarlenaa kevyesti otsalle. - He ovat ihmeellisiä."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.227-228) 

Joulukalenteri! Luukku 11

Kultaisen mantereen(Atlantiksen) 13 kiveä
Täällä taas. Joulukuun 11.päivä ja päivän korttina Tarkoitus. Kuva löytyy ykkösosasta, päätarinan rinnalla kulkevien sisätarinoiden kolmannesta osasta. Tämä Sateenkaarikiven tarinoiden kolmas osa kertoo nimenomaan siitä, miten Sateenkaarikivi alunperin tuli maapallolle. Ja mihinkäs muuhun siellä, kuin tarunomaiselle Atlantiksen mantereelle.

Tuo Atlantiksen manner onkin mielenkiintoinen juttu. Siis siinä mielessä, miten se päätyi tähän tarinaan ylipäänsä mukaan. Olin jonkin matkaa tätä tarinaa jo kirjoittanut(silloin vuonna 2002), kun mainitsin asiasta ystävälleni. Naureskelin, että tarinaan tulee saari, joka koostuu sisäkkäisistä ympyröistä. Siis kerroksista. No, saaren nimi ei tietenkään ollut Atlantis, vaan Wernerilandia, mutta olin kyllä melkoisen hämmentynyt kuullessani, että tuollainen ympyränmuotoon rakennettu saari on joskus ollut olemassa. Minä en sitä nimittäin lainkaan tiennyt. Tai en ainakaan tiennyt tietäväni. Luulin vain itse keksineeni koko lailla hauskan ja originellin idean. Että se siitä sitten :)

Tämä oli joka tapauksessa yksi niistä "sattumista", jotka kannustivat mua kaikki ne 13 vuotta jatkamaan tämän tarinan työstämistä. Tekstiin nimittäin päätyi paljon muutakin sellaista, mitä en katso keskineeni itse. Ehei. Nämä kirjat ovat mulle henkilökohtaisesti äärettömän tärkeät jo siinäkin mielessä, että niitä kirjoittaessa mulle toden totta valkeni, että meitä todellakin ohjataan tuolta toiselta puolelta koko ajan. Tiedostimmepa sitä tai emme. Siksi tuo sana "sattuma" on tuolleen lainausmerkeissä tuossa. Tästä voi jokainen olla jetsulleen sitä mieltä kun haluaa, mutta minä en mihinkään sattumiin enää usko. Tai oikeastaan en ole uskonut koskaan. Niin monia ihmeellisiä johdatuksia olen saanut tässä liki neljänkymmenen ikävuoden aikana jo kokea.

Eli tänä päivänä haluaisin venyttää vähän itse kunkin tietoisuutta. Entä jos kaikessa, mitä täällä maailmassa ja elämässä tapahtuu, olisikin joku syvempi tarkoitus? Entä jos jokainen asia meneekin aina juuri niin kuin pitää. Eikö olisi helpottavaa tajuta, ettei mikään tekeminen tai kohtaaminen koskaan ole turhaa? Minä ainakin uskon, että jokainen kokemus vie meitä aina jollain tavoin eteenpäin.

Lyhyt esimerkki tästä. Poikkesin eilen töiden jälkeen kaupungilla, josta palasin rättiväsyneenä ja päänsärkyisenä kotiin. Matkalla metrossa istahdin vähän vanhemman herran viereen. Johon en tietenkään aluksi kiinnittänyt juurikaan huomiota. Räpläsin puhelinta, eli tein sitä samaa, mitä varmaan suurin osa siinä metrovaunussa. Pää oli kuitenkin kipeä, joten laitoin pian kännykän pois. Ja jostain syystä vilkaisin, siis todellakin vain vilkaisin mitä kirjaa se herra vieressäni lukee. Se riitti. Sekunnin murto-osassa mies puhkesi puhumaan, syttyi suorastaan. Hänellä oli kädessään suomalaiseen arkkitehtuuriin liittyvä kirja, joka selkeästi innosti häntä. Teimme samaa matkaa ehkä noin viitisen minuuttia, minkä jälkeen hän jäi metrosta pois. Mutta sinä aikana olimme jo ehtineet keskustella vanhoista kauniista rakennuksista, siitä miten nykyarkkitehtuuri ei vain ole niin kaunista kuin ennen, sekä myöskin piipahtaa miehen lapsuusmuistoissa. Se oli hieno keskustelu, hieno kohtaaminen. Minä jatkoin matkaa kohti kotia ja huomasin, ettei päätä särje enää.

Tällaisia pieniäsuuria arjen ihmeitä toivon itse kunkin päivään tänään. Pitäkäähän silmät auki. Ja nyt, pikkuruinen piipahdus Atlantikselle :)

"Keskelle Atlantin suurta merta oli hiljalleen kohonnut upea, täydellisen pyöreä saari, jota ympäröivät joka puolelta jyhkeät vuoret. Valon veljekset näkivät heti, että noiden vuorten korkein kohta tulisi olemaan Sateenkaarikivelle täydellinen paikka. Niinpä he laskivat kiven sille, odottivat tovin ja katselivat sitten ihastuneina, miten kivestä sykähtelevät sateenkaarisäteet alkoivat virrata kirkkaina paitsi saareen itseensä, myös muualle maailmaan.
     Saatuaan näin yhden kiven toimimaan, jatkoivat Valon veljet suunnitelmaa, joka auttaisi ihmiskuntaa heidän pitkässä matkassaan kotiin. Suurelle keskussateenkaarikivelle suunniteltiin kaksitoista pienempää kristallia, jotka täydensivät keskuskiven toimintaa. Kivet sijoiteltiin eri puolille saarimannerta, kukin omaan temppeliinsä, jolloin ihmisten oli helpompi olla yhteydessä Suuren Valon energiaan. Suurin Sateenkaarikivi sääteli siis muiden kristallien toimintaa, mutta toisaalta yhteistyö toimi myös toisin päin. Jos yksikin kolmestatoista kivestä olisi lakannut toimimasta, ei muidenkaan säteily olisi ollut täydellinen.
      Näin sai alkunsa ihmiskunnan kulta-aika, joka kesti tuhatviisisataa Maan vuotta ja jonka mukanaan tuoman onnen kuviteltiin olevan päättymätön. Saarella elävät ihmiset olivat erinomaisen kehittyneitä, puhdassydämisiä olentoja, jotka ymmärsivät maailmankaikkeuden lait ja osasivat toimia niiden mukaan. Heidän teknologiansa oli huomattavan korkeatasoista ja olipa heillä sellaisia kykyjäkin, joita nykyään pidettäisiin maagisina."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.115)

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 10

Isoäiti-Röhveli rämpii metsässä. Copyright Heli Haavisto
Huomenta ihmiset. Väsyttääkö? Alkaako joulustressi pukata päälle?En ihmettele, koska tämän päivän korttihan on sopivasti nimeltään Ylirasitus. Että jos jolla kulla on nyt sellanen huhhuh, miten tästä taas selvitään-olo, niin ehkä nyt vois olla hyvä idea vähän hengitellä. Ihan vaan hengitellä. Joulu nimittäin tulee kyllä, vaikka asian hyväks ei niin hirveesti tekiskään.

Tämä kuva löytyy Wernerilandian kakkososasta, ihan alkupuolelta. Kuvassa näkyy Isoäiti-Röhveli, jonka vaiheita kirjassa seurataan päätarinan rinnalla kulkevassa sisätarinassa. Sisätarinassa eletään 1600-lukua ja tapahtumapaikkana on mikäpä muu kuin Röhvelilandia.

No, Isoäiti-Röhvelin ylirasitus ei johdu joulustressistä, mutta vähän samanlaista teemaa siinä on. Tämä peikkohan on jo vanha, neljäsataavuotias, mikä saattaa ehkä tuoda jo omat pulmansa. Kolottavia niveliä, huonoa näköä ja sen sellaista. Mutta tämä aamu on Isoäiti-Röhvelille raskas muutenkin. Heti aamusta asti hänellä on äreä ja sumea olo, vaikka siihen ei oikeastaan mitään syytä pitäisi ollakaan. Ja niin kuin me kaikki tiedämme, huonosti alkanut aamu tuo useimmiten mukanaan harmin toisensa jälkeen. Niinpä Isoäiti-Röhvelilläkin menee jo ennen aamukahvin saamista likimain kaikki pieleen. Itse asiassa tässä kuvassa hän rämpii metsässä ja kerää puita, jotta saisi sitä kahvia. 1600-luvulla kun ei sähköhelloja vielä ollut. Röhvelilandiassakaan.

Mitä tämä kortti tänä päivänä sitten haluaa meille sanoa? No, ehkä se tuli tuossa äsken jo ilmi. Jotenkin tämä aika vuodesta saa meissä ihmisissä usein kummallisen efektin aikaan. Täällä puolella palloa kun valoa on päivän aikana niin vähän, alkaa levon tarve alkaa olla jo melkoinen. Vuosi on lähenemässä loppuaan, mikä ainakin mulle merkitsee ihan konkreettisesti jonkin uuden alkamista. Uskon, että niin on monella muullakin, joten siihenkin olisi hyvä valmistautua ottamalla vähän iisimmin.

No, otammeko? Hmm. Miten sitä oikeastaan pystyisi, kun on niin paljon sellaista, mitä pitää ehtiä ennen joulua tekemään? Katsotaanpa. Pitää hankkia lahjoja, pitää siivota kaikki kaapit, nurkat, hyllyt ja vielä jääkaappikin. Hinkata uuni kinkkua varten, imuroida ja pestä lattiat myös uunin, jääkaapin ja pesukoneen takaa. Pitää muistaa lahjat ei pelkästään omalle perheelle, kummilapsille ja parhaille ystäville, vaan myöskin työkavereille ja lasten päikkätädeille ja/tai opettajille. Pitää ylipäänsä saada töissä kaikki hommat siihen kuntoon, että mahdollisen loman jälkeen on sitten mukava palata takaisin sorvin ääreen. Ai niin ja joulukortit! Auta armias, jos joulukortit unohtuu. Viime vuonna meillä meinas unohtua ja minä olin jo vienosti miehelleni ehdottamassa, että jos tänä jouluna jätettäis väliin. Ei jätetty. Kirjotettiin viimeisenä mahdollisena iltana hikipäässä ne noin viisikymmentä korttia. Kuulostaako tutulta?

Se on hassua. Enkä sano, että jouluhössötyksessä mitään pahaa on. Mä olen itse käyttänyt sitä vähän niin kuin tekosyynä siivota edes kerran vuodessa vähän perusteellisemmin. Niin kuin vaikka sen jääkaapin, tai hellan takaa. Kuka sellaisia muuten jaksaa, kysyn vaan? Normiarjessa voi jo taputtaa itseään olalle siitä, jos jaksaa hoitaa pyykit, tiskit, viedä roskat ja imuroida kerran viikossa. Ja kyllä mä haluan ne joululahjatkin hankkia. Ja kortit lähettää. Kertoa tällä tavalla ihmisille, että he ovat tärkeitä. Mutta ehkä tässä nyt vinkataankin siihen suuntaan, että liika on liikaa. Tässäkin asiassa. Kuten sanottu, joulu tulee, ilman esivalmisteluakin. Ilman stressiäkin. Ei sitä tarvitse ansaita kovalla työllä.

Eli tämän päivän vinkkivitosena heitän sellaisen ajatuksen, että mitäs jos tänä vuonna otettais kaikki vähän rennommin. Hankitaan lahjoja kohtuudella, siivotaan se minkä jaksetaan ilman kohtuutonta painetta. Ja ne himpuran joulukortit. Jos niitä ei jaksa, niin sitten ei jaksa. Annetaan olla. Nautitaan siitä, että valo vähenee ja nukuttaa enemmän. Sehän on hyvä tekosyy nukkua enemmän. Annetaan siis itsemme mennä lepotilaan, edes välillä. Joulu on ihanaa aikaa, silloin kaikessa tuntuu rauha ja pyhyys. Eikö olis ihanaa, jos se sama rauha ulottuis sinne joulunalusaikaankin?

Rauhallista päivää <3

"Sateenkaarikiven tarina, osa 5

     Kun mä olin lukenu eellisen tarinan, ilma kulki mun keuhkois hiukkase heppeemmin. Vähä aikaa. Pari päivää mä mä leijuin niin kevees ja suloses tunnelmas, että välillä mä  kuvittelin jo siirtyneeni rajan toiselle puolelle, henken maalimaan. Ehkä olinki kuollu nukkuessani, mä aattelin. Niinhän mä olin aina toivonu, että tapahtus. Mun opas oli asiasta hyvin tietonen, enkä ois yhtään pannu pahaks, jos hän ois hieman auttanu asiaa ja järestäny mulle helpon lähön.
     Mutta sitte tuli aamu, jollon mä rysähin takasin toellisuuteen. Vai pitäiskö tässä ny sanoo, epätoellisuuteen? Heräsin sänkystä taas niin hiiskutin hikisenä, ja nousin ihmeessäni ylähä. Koko huone oli aivan ku jonkinslaise harson peitos. Paliaalla silmällä sitä ei kylläkää nähny, mutta herkkänä Röhvelinä mun oli helppo tuntee että joki oli ny pieles.
      Päässä kivisti ku mä avasin puulaatikon ja huomasin, että loota oliki tyhjä. Huone oli kylmä ku jääkellari ja reuma tykytti jo kipeenä nivelis. Aamu oli aikane, ulkona hämärs viel, ja verhonravosta kattoin että pakkane jatku etelleen. Tajusin, että mun pitäs lähtee mettään hakemaan lisää kalikoita, ja että siihen tuhrautus mun vauhilla pitkä tovi. Tupa ois lämmin hyvä jos parin tunnin kuluttuu, enkä mä sais sitä enne etes mullen niin tärkeetä aamukahvia.
      Alko se vähä suututtaa. Aika paljonki, jos totta turistan. Se ei ollu mulle tuttu tunne, ja tuntu vielä ouommalta kun muistin mite köykäsesti olin viime päivät kulkenu. Avasin kuiteski mun vanhan ja narisevan puuoven, ja astuin ulos pakkaseen. Ja sillon mä tosissani toivoin, että oisinki jo kuollu. Maalima näytti niin raskaalta ja pimeeltä, ettei mua enää tippaakaa huvittanu olla täällä."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 9) 


lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 9

Werneri ja Isoäiti-Röhveli kohtaavat Kaikkien Aikojen
huoneessa. Copyright Heli Haavisto
Huh. Aika rientää. Joulukuun yhdeksäs päivä jo! Huomasitte varmaan, että tuli ihan vahingossa pieni vitsikin murjastua tähän alkuun. Eli kyllä vaan, kuten kuvasta näkyy, tämän päivän kortin nimi on Aika.

Muistatte ehkä parin päivän takaa, kun Werneri liiteli ympyröiden kanssa, lepäsi ja tunsi melkein kuin lentävänsä. Ehkä siinä kohtaa uteliaimmat ehtivät jo miettiäkin, että mihin sellainen liitely mahtoi sitten johtaa. Tai että mikä oli se tunneli, jota kohti Werneri huomasi kiitävänsä.

No tännehän se johti. Kaikkien Aikojen huoneeseen, jota myös Maailman uneksi voisi kutsua. Paikka, jossa Wernerin oli mahdollista nähdä melkein yhdellä silmäyksellä sen, mitä maailmassa on koskaan tapahtunut. Sekä myöskin sen, mitä siinä tulisi vielä tapahtumaan. Tai ehkä pikemminkin erilaiset mahdollisuudet sille, mitä voisi tapahtua. Kaikkien Aikojen huone on siis eräänlainen akaasinen arkisto, jonne Werneri pääsee aikatunnelin avulla kurkistamaan.

Ajasta on vaikea kirjoittaa, onhan se niin suhteellinen ja läpi sormien valuva asia. Yritän kuitenkin. Näin siksi, että aika on aina kiehtonut mua kovasti. Miten se välillä tuntuu kulkevan hitaasti, välillä liian nopeasti. Miten ajassa voi kulkea ajatuksissaan eteen -ja taaksepäin, miten se joskus tuntuu kokonaan katoavan. Siksi mulle olikin varmaan aika luontaista kirjoittaa nämä kirjat, joissa ympyröiden lisäksi myös ajalla on hyvin suuri merkitys. Tai oikeastaanhan ne liittyvät olennaisesti juuri toisiinsa. Ympyrät ja aika. Olen näiden kirjojen kirjoittamisen myötä ymmärtänyt ajattelevani aikaa, elämää ja maailmaa pitkälti ympyrän muotoisena jatkumona, jossa Annelen sanoin kaikki palaa aina lopulta takaisin omaan lähtöpisteeseensä. Senhän voi ymmärtää viittaavan paitsi karmallisuuteen elämässämme, myös siihen henkiseen alkukotiin, jonne olemme kaiken aikaa matkalla takaisin.

Jos siis eilen puhuin sieluperheestä, niistä ihmisistä, joiden kanssa bruukaamme elämä toisensa jälkeen tavata uudelleen, niin tämä kuva jatkaa teemaa edelleen. Werneri kieppuu Kaikkien Aikojen huoneessa, keskellä aikaspiraalia, ja kohtaa siellä 1600-luvulla elävän Isoäiti-Röhvelin. Ja siinä hetkessä, he molemmat ymmärtävät sellaisen tärkeän asian, joka aikaa ajatellessa on aika olennaista. Se on se, että oikeastaan mitään aikaa ei ole lainkaan olemassa. Tai ei ainakaan siinä muodossa, kuin me tapaamme ajatella. On vain yksi iso nyt-hetki, jossa kaikki aikamuodot ovat samanaikaisesti läsnä: mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Tai no, tämähän on vain minun käsitykseni asiasta, eikä mikään kiveen hakattu totuus(koska sellaisiahan ei tässä todellisuudessa taida lainkaan olla).

Aikamoisen ihanaa toista adventtia kaikille <3

"Leijuessaan siinä Werneri muisti yhtäkkiä Sateenkaarikiven tarinan. Hän kouraisi taskuaan ja tarttui rypistyneisiin paperiarkkeihin. Varovasti hän avasi ne ja katsoi odottavana tyhjiä papereita. Mutta tällä kertaa mistään ei pelmahtanut tähtipölyä, eikä Werneri nähnyt jo tutuksi tullutta sanojen tanssia. Sen sijaan huone kaartui jyrkästi  oikealle, kiskaisi pojan parimetriseksi viivaksi ja heitti sitten paperit sikin sokin  pitkin joka puolelle levittäytyvää, tyhjää tilaa. 
      - Pahus, mutisi Werneri. Ja siinä samassa hänen näkökentässään alkoi vilahdella harsomaisia huppuja, kuin jonkinlaisia pienoismaailmoja, joissa liikkui ja eleli pikkuruisia olentoja. Ihmisiä ja eläimiä, enimmäkseen. Huput kiitivät Wernerin ohi hillitöntä vauhtia, omaa aikajärjestystä ja spiraalimaista kiertorataansa noudattaen. Jura-kausi luki tuossa. Atlantiksen aika tuossa. Ajanlaskun alku. Keskiaika. 1700-luku. 1800-luku. 2100-luku. Ja niin edespäin. Werneriä alkoi huimata ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Tämä alkoi olla jo liian pelottavaa. 
       Kieppuva liike jatkui, vaikka Werneri pitikin silmänsä kiinni. Maailmat kulkivat hänen ympärillään ja tuntuivat nopeasti liikkuvana ilmavirtana ihon pinnalla. Sitten yhtäkkiä suhina loppui ja tuli rauhallisempaa. Varovasti Werneri avasi silmänsä - ja säikähti melkein kuoliaaksi.
       Hänen eteensä oli pysähtynyt huppu, jonka alakulmassa luki mustin kirjaimin: 1600-luku. Harson keskeltä Werneriä katseli valtavan suuri ja karvainen olento, joka rypisti kulmiaan, aivan kuin olisi miettinyt mistä ihmeestä he toisensa tunsivat. Werneri räpäytti pelästyneenä silmiään ja kun hän seuraavan kerran katsoi, olennon ympärillä välähti kuva ikivanhasta mökkikylästä. Wernerin sydän alkoi hakata lujempaa. Hän tiesi heti mikä se oli. 
       Röhvelilandia hyvin kauan sitten."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 60-61)

Joulukalenteri! Luukku 8

Wernerilandian ensimmäiset asukkaat. Copyright Heli Haavisto
Joulukuun kahdeksas päivä. Kortiksi nousi tänään Sieluperhe. Kuva löytyy ekan osan alkupuolelta, ja kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini.

Tässä kuvassa näkyvät siis Wernerilandian ensimmäiset asukkaat, varsinaiset perustajajäsenet. Wernerin ja Puppernikkelin löydettyä saarelle, sinnehän alkoi nopeasti tulla muitakin. Tässä kohtaa tarinaa sinne on poikien, Kake Romppaisen ja Annelen Sauriaisen lisäksi löytäneet myös Ukko Ylitalo ja Tohtori Tenhunen. Kuvassa nämä kuusi istuvat vielä tyhjässä, metsittyneessä Wernerilandiassa ja suunnittelevat asumusten rakentamista. Ja näin ollen myös pysyvää asumista tällä upealla saarella.

Annoin tälle kortille nimeksi sieluperhe, koska tällä tavallahan me elämässäkin löydämme vähitellen palasia omasta sieluperheestämme. Sattumalta tuntuvien tapahtuvien kautta, joiden uskoisin kyllä olevan enemmänkin osa suurta suunnitelmaa, kuin mitään sattumaa.

Ja joo, tarkalleen ottaenhan sieluperheeseen taitavat kuulua kaikki ihmiset. Sehän on selvä. Mutta ehkä nyt tässä kohtaa viittaan enemmän niihin ihmisiin, jotka ovat meille niitä kaikkein tutuimpia ja  ja läheisimpiä. Ihmisiä, joiden kanssa olemme olleet ennenkin, aiemmissa elämissämme. He ovat niitä, joiden kanssa ystävystymme, rakastumme, perustamme perheitä, jaamme yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Mutta toisaalta ovat he niitäkin, joiden kanssa meillä on vielä selvitettäviä asioita, karmaa. Haasteita, joita olemme tässä elämässä valinneet kohtaavamme.

He ovat niitä, jotka vievät meitä eteenpäin, kohti Kotia. Näyttävät sinne oikean tien, yhä uudelleen ja uudelleen.

Annetaan siis tänään arvo oman sieluperheemme jäsenillemme. Ymmärretään, että he ovat elämässämme syystä. Ja tämähän on erityisen tärkeää muistaa niinä hetkinä, kun nämä henkilöt elämässämme nostavat pintaan niitä vähemmän mieluisia osia omasta itsestämme. Pitelevät peiliä kasvojemme edessä ja haastavat rakastamaan itsemme(ja heidät) ehjiksi.

"Pian he huomasivat, että saarella oli muitakin. Muutaman metrin päässä heistä, jotakuinkin keskellä puiden ympäröimää aukeaa istui neljä ihmistä. Tai ei. Kolme ihmistä ja yksi pehmolelu. Seurueen mies oli pienikokoinen, jopa hento, mihin nähden hänen kätensä näyttivät mahdottoman suurilta. Hänen vierellään istuva nainen oli puolestaan kuin pitkäkaulainen kurjenheikula, joka jopa istuessaan näytti hyvin pitkältä. Mies ja nainen istuivat lähekkäin, toisiinsa nojaten, mistä Ukko päätteli heidän olevan pariskunta. Ukon ja Tenhusen saapuessa seurueella näytti olevan menossa jonkinlainen palaveri pehmoelefantin ja erittäin karvaisen pikkupojan kanssa. Tai ainakin heillä oli edessään pinkka papereita, joita jokainen tutki hyvin keskittyneen näköisenä. 
    Poika huomasi heidät ensimmäisenä. Hän katsoi tulijoita uteliaana ja tönäisi vierellään istuvaa kurjenkaulaa.
     -Ka, no kou meru. 
     Ukko hätkähti ja katsoi vierellään seisovaa Tohtori Tenhusta. Tämän täysikuun muotoiset, villin kiharapilven kehystämät kasvot näyttivät kalpeilta.
      -Ymmärsitkö sinäkin sen? Ukko supisi. Tenhusen pelokasta nyökkäystä tuskin huomasi.
      - Katso, niitä tulee lisää. Mitä ihmeen niitä? Ja mikä paikka tämä oikein on?
      Kuin vastauksena Tenhusen esittämään kysymykseen Werneri nousi ylös ja lähti tulemaan heitä kohti. "Onpa siinä oudon näköinen pieni olento", Ukko ajatteli. Tukkaa joka puolella ja korvat isot kuin apinalla. Syököhän se ihmisiä, pohti epäluuloinen mies ja puristi kävelykeppiä tiukemmin kädessään. Jos tulee lennähtäneeksi tuntemattomalle saarelle kesken rauhoittavan ruiskeen, ei voi olla varma mistään. Pojan viattoman ulkomuodon takana saattaisi hyvinkin piillä pienen, mutta ärhäkän kannibaalin terävät hampaat.
      Wernerin  päästyä miesten eteen Ukon hurjat ajatukset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Takkuisen tukan alta heitä tervehtivät iloisesti tuikkivat silmät ja ystävällinen pikku suu. Se toivotti heidät tervetulleeksi sanomalla reippaasti:
       - Oneks  vaa!
        Ukko Ylitalo ja Aarne Tenhunen katsoivat toisiaan.
       - Tök-tök, he sopersivat kuin yhtenä miehenä."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s- 38-39) 





torstai 6. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 7

Werneri liitelee ympyröiden kanssa. Copyright Heli Haavisto
Tänään joulukalenterin luukusta avautuu kortti, jonka nimeksi olen antanut Odottaminen. Kuva löytyy Wernerilandian toisesta osasta ja sieltä sellaisesta kohdasta, missä Werneri on seikkailunsa kannalta hyvin merkittävässä siirtymäkohdassa.

Kuvassa Werneri liitelee ympyröiden kanssa, jotka hyppäävät mukaan Annele Sauriaisen maalaaman ympyrätaulun kautta. Ympyräthän ovat kirjoissa varsin merkittävä symboli, joka vilahtaa siellä täällä tarinaa erilaisissa muodoissa. Oli siis mielestäni varsin luonnollista, että loppupuolella tarinaa juuri Annelen maalaamasta taulusta tulee se portaali, jonka kautta Werneri siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen.

Mutta miksi kortin nimi sitten on odottaminen? No siirtymävaihe, you know. Se kohta elämässä, jossa pitää vielä hetken henkäistä ennen alkamaisillaan olevaa elämänvaihetta. Odottaa ja valmistautua. Niin, että sitten kun tilanne on kunnolla päällä, olisi voimia kulkea. Olisi selkeä, rauhallinen ja voimakas olo. Tietäisi mitä tehdä. Eli tämä on se kohta kirjoissani, jonka kohdalla voisi soveltaa hyvin sitä vanhaa "hiljaa hyvä tulee"-sanontaa. Oikeanlainen odottaminenhan on parhaimmillaan oikean ajoituksen taidetta, viisautta olla tekemättä liian hätiköityjä ratkaisuja.

Seuraavassa siis pätkä tästä Wernerin siirtymävaiheesta. Pienestä lepohetkestä, joka hänelle oli oikein mukava antaa. Olkoon se muistutus meille kaikille siitä, että odottaminenkin on tekemistä. Se on teko, joka selkeyttää, kirkastaa ja tuo rauhan kaikkeen tekemiseen. Se on kaikkea sitä, mitä kiire ei ole.

"Ja tämän jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Werneri ehti vain hädin tuskin tajuta keltaisen ympyrän olevan hänen taulustaan tuttu Rapa-Ripa, kun jyrkänne oli jo kadonnut hänen altaan jäljettömiin. Kevyt tuulenvire tuuppasi Wernerin lempeästi ilmaan ja siinä silmänräpäyksessä hän jo liiteli eteenpäin kera kolmen hurmioituneen näköisen ympyrän.Wernerin sydän sykähti muutaman ylimääräisen iskun, mutta sitten pelko väistyi ihanan vapaudentunteen tieltä. Melkein ylimaallista rauhaa tuntien poika sulki silmänsä ja vähän aikaa vain nautti. 
       Nautti tuulesta kasvoillaan, nautti omista käsistään, jotka kuljettivat häntä eteenpäin kuin ihan oikeat siivet. Hetki oli jotakuinkin täydellinen, mutta sitten Werneri tunsi aivan selvästi, että oli aika avata silmät.
        Eikä hän villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi osannut varautua näkyyn, joka hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt. Hänen edessään häämötti hurjan näköinen tunneli, joka näytti tulevan koko ajan lähemmäs. Tai ei, ei tunneli lähemmäs tullut, tajusi Werneri tihrustaessaan tarkemmin. Hänhän sitä kohti kiisi - vieläpä melkoista vauhtia. Tunneli ei näyttänyt alkavan varsinaisesti mistään, eikä sen toisesta päästä ollut minkäänlaista havaintoa. Vailla alkua ja loppua se vain oli siinä, kuin maisemaan sulautuneena, ja loisti hämmästyttävän kirkasta ja puhdasta valoa. 
        Eikä Werneri tunnelin saavutettuaan nähnyt tai kuullut enää mitään. Pehmeästi hän vain sujahti sen uumeniin, eikä tuntenut lähellään edes kolmen erivärisen ympyrän olemassaoloa. Ja kuitenkin, jollain oudolla, sisäisellä tavalla hän oli kuulevinaan niiden iloisen äänen.
        Hyvää matkaa! ympyrät huusivat.
        Hyvää matkaa!"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.58-60)

Joulukalenteri! Luukku 6

Werneri ja Puppernikkeli. Copyright Heli Haavisto
Hyvää joulukuun kuudetta, eli itsenäisyyspäivää kaikille! Mikäpä olisikaan tällaiselle päivälle sopivampi kortti kuin juuri Ystävyys? Muutamat viime päivät ollaan otettu tärkeitä askeleita oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ehkä vähän pelättykin edessä olevaa tuntematonta ja sitä mitä tuleman pitää. Mistäpä silloin saisikaan lohtua enemmän kuin ystävyydestä? Niistä läheisistä, jotka pysyvät tukena silloinkin kun on kaikkein vaikeinta. Ja tähän joukkoon lasken ihmisystävien lisäksi luonnollisesti myös eläinystävät, luonnon, sekä myöskin meitä ympäröivän henkimaailman.

Tai jopa oman elämänsä! Niinpä. Kenestä voisikaan saada itselleen paremman kaverin, kuin juuri omasta elämästään?Nykyään puhutaan paljon jo oman kehon hyväksymisestä ja rakastamisesta sellaisena kuin se on. Mutta entäs elämä? No, ei elämän hyväksyminen silloin ole juttu eikä mikään, kun kaikki on hyvin. Mutta entäs jos ei ole? Jos on haasteita, kipuja, ongelmia, menetyksiä? Niin. Silloin se on jo huomattavasti vaikeampaa. Jossain kohtaa ehkä jopa mahdotonta.

Siksi toivonkin, että tänään, joulukuun kuudentena päivänä, jokainen voisi miettiä omaa elämäänsä rakkauden ja hyväksynnän kautta. Olipa omassa elämässä sitten meneillään millainen vaihe tahansa. Jos juuri nyt on vaikeaa, ei ehkä jaksa nähdä kaikkea positiivisen kautta. Eikä tarvitsekaan. Mutta silloin onkin erityisen hyvä antaa itselleen oman tukensa ja aikansa. Hidastaa muu maailma ympäriltään ja vaikka vain taputtaa itseään ihan hiljaisesti olalle. Sanoa, että hyvin menee, hyvin pärjäät. Olla ystävä itselleen. Koska silloin, uskon, on paljon helpompi olla ystävä myös lähellä olevilleen. Ei ehkä silloin, kun kaikki energia menee oman itsensä kannattelemiseen. Mutta vähän myöhemmin, sitten kun aika on taas parempi. Koska jonain päivänä se varmasti on.

Tämän päivän kortissa on juuri tällaisen lempeän ystävyyden energia. Siksi tykkäänkin tästä kuvasta aivan erityisen paljon. Kuva löytyy Wernerilandia ensimmäisen osan alkupuolelta ja kertoo siitä, miten Werneri ja Puppernikkeli alun perin tapasivat. Seuraavassa tekstinpätkä, josta asia käy ilmi.

"Mutta sitten tuli ilta, jolloin äiti ja isä tekivät luultavasti ensimmäisen ja ainoan Werneriä ilahduttavan tekonsa. Hän oli jo nukahtamaisillaan, kun Puppernikkeli yhtäkkiä tupsahti hänen sänkyynsä. Elefantti pamahti pää edellä sängyn kulmaan, nousi ylös ja alkoi huutaa. Werneri havahtui puoliunestaan ja kurottautui katsomaan, kuka se hänen sänkynsä jalkopäässä niin kovaa meteliä piti. 
      - Turkanen sentään, elefantti manasi nappisilmät kipunoiden. - Enkö minä ole sata kertaa sanonut, että lonkassani on tekonivel. Ollut monta kymmentä vuotta. Ja silti heittelevät. Inhottavaa. Ilkeää ja epäkohteliasta. Ja kukas se sinä sitten olet? Norsu huomasi lopulta Wernerin. - Osaatkos edes puhua, hörökorva?
       Ja siitä heidän ystävyytensä alkoi, tekonivelestä. Puppernikkeli töpsähtelil Wernerin vierelle, katsoi hetken arvioivasti ja asettui lopulta pojan kainaloon. Aluksi jutustelu oli vähän väkinäistä, mutta pian he jo rupattelivat kuin ikivanhat kaverit. Siinä oli jotain outoa. Kieli, jota he puhuivat, ei nimittäin ollut suomea tai mitään muutakaan yleisesti tunnettua kieltä. Se vain ilmestyi heihin jostain, hyvin luonnollisesti, ja ihmeekseen he molemmat huomasivat osaavansa sitä täydellisesti."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 21-23)