12. Joulukuuta

Hah, tämäpä onkin hauska juttu! Tälle päivälle arpoutui Wernerilandian ensimmäinen osa. Hetken pohdiskelin, että minkäs katkelman tänne joulukalenteriin siitä kirjoittaisin. Kunnes sitten tajusin, että hitto. Wernerilandiahan alkaa Wernerin syntymästä. Ensimmäinen lukuhan on vieläpä nimeltään 12.12.2009 Werneri syntyy. Joten aloitetaanpa sitten siitä, alusta. 

Hyvää syntymäpäivää, Werneri <3

12.12.2009 Werneri syntyy

    - Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään.

    Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä  helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan oli hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten: "kyllä kulta", "niin juuri", tai "olet aivan oikeassa rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä, kuin kaikissa muissakin asioissa. 

    - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntyäkään.

    Jos se siis potkuista oli kiinni, Werneri päätti opetella homman niin hyvin ja niin pian kuin  mahdollista. Hän kun olisi halunnut helpottaa äitinsä oloa edes jollakin tavoin. Mutta minkäs teit niin pikkuisilla jaloilla? Vaikka Werneri kuinka yritti, yksikään hänen tuimista potkuistaan ei osunut edes lähelle äidin vatsan sisäpintaa. Hänen ei siis auttanut kuin odottaa, kunnes jalat kasvaisivat ja käyttää joka ikinen valveillaolon hetki erilaisten potkutekniikoiden harjoitteluun.

    Mutta kun tuo päivä sitten tuli ja jalat olivat riittävän pitkät, Werneri joutui toteamaan, että oli jo liian myöhäistä. Peli oli menetetty. Potkuissakin oli äidin mielestä aina jotakin vikaa. Milloin ne olivat liian kovia, milloin tuskin huomattavia. Ja tämä oli tietenkin vasta alkusoittoa sille tapahtumasarjalle, joka alkoi, kun Werneri eräänä joulukuisena aamuna päätti syntyä. Laskettuun aikaan oli jäljellä toista kuukautta, joten äidin mielestä Wernerin olisi pitänyt kasvaa vielä.

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s.9-10. Valmiixi 2015