1. Joulukuuta

"- Mutta eihän sinulla ole avainta, Annele sanoi. Jostain syystä hän ei olisi millään halunnut päästää Werneriä käsistään. - Etkä menisi yksin.

    Poika katsoi Annelea, hymyili ja kosketti rauhoittavasti käsivarteen.

    - Kyllä minä takaisin tulen, hän sanoi. - Ihan varmasti. Nyt vain tuntuu, että minun on hoidettava tämä ilman teidän apuanne. Älkää siis seuratko minua - ainakaan heti. Ja mitä avaimeen tulee, en usko että ovi on lukossa.

    Ja niin Werneri lähti kävelemään, eikä katsonut enää taakseen. Annelen valtasi sydäntä puristava haikeus, melkein kuin suru, eikä hän silti saanut juostua pojan perään. Rakkaus osaa päästää irti, hän kuuli äänen sisällään sanovan. Ja hän todella rakasti Werneriä. Niinpä hän ei voinut kuin antaa tämän mennä ja tehdä sen, mikä tehdä piti. Sitä paitsi, oikeassahan poika oli. Röhveli oli varmasti jo käynyt pommisuojalla, eikä takuulla välittäisi vähääkään jäisikö ovi hänen jäljiltään auki vai ei. 

    Hiljaisina he katselivat kuinka Werneri katosi näkyvistä. Ja vaikka he eivät sitä heti huomanneetkaan, alkoi koko Wernerilandian saari kallistua. Hiljaa, hyvin hiljaa, se alkoi kääntyä kohti sitä kauan kirjoitettua kohtaloa, jonka toteutumista se oli jo pitkään odottanut. "

(Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 42. Valmiixi 2016)

Huomenna alkaa... Joulukalenteri 2021

Hyvää marraskuun viimeisen päivän iltaa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa ja tuntuukin, huomenna alkaa tämän vuoden viimeinen kuukausi. Ja ainakin Espoossa on jo talven tuntua. Pakkasta, viimaa ja luntakin tihuuttaa. Eli voiskohan tässä tapahtua tänä vuonna sellainenkin ihme, että saatais valkea joulu? Minä ainakin elättelen sellaisesta toiveita.

No, olipa tai ei, joulu tulee kuitenkin. Ja tässä marraskuulla kun kävin noita vanhoja tekstejä läpi ja palauttelin niitä tänne, tuli vähän sellainen kutina, että tänä vuonna vois olla kiva värkätä jonkinlainen joulukalenteri tänne blogiin. 

Viimeksihän tein sellaisen vuonna 2018 ja silloin ne joulukalenterin luukut saivat innoituksensa Wernerilandia-kirjojen 24 kuvasta. Nyt, kolme vuotta myöhemmin mulla näyttää tuo tuoteperhe lisääntyneen neljällä kirjalla/pienlehdellä. Eli sehän tekee yhteensä kuusi pienokaista, jee! 

Mikä luonnollisesti tarkottaa sitä, että jokainen teos pääsee esittäytymään kalenterin aikana yhteensä neljä kertaa. Tälläkin kertaa suoritin arvonnan etukäteen ja katson aina päivä kerrallaan, millaisia kuvia/sanoja blogiin näyttää ilmestyvän. 

Eikä siinä kaikki. Vaikka en niin kovasti mainostamisesta tykkääkään, sanon tämän nyt tämän yhden ainoan kerran. Kaikki sivuillani esiintyvät teokset ovat KOKO JOULUKUUN AJAN aivan erityisen edukkaissa joulutarjouksissa. Hinnat löydät kirjojen kuvien yhteydestä. 

Eli ilmiannathan rohkeasti itsesi, jos jokin näistä puhuttelee itseäsi, tai jos tulee tunne, että joku läheisesi voisi näistä ilahtua. Lienee sanomattakin selvää, että sehän olis mulle kirjoittajana ja piirtäjänä maailman paras (joulu)lahja. Lukijoiden kautta kirjat pysyvät elossa ja saavat myös energeettisen mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan.

Mutta nyt, sen pidemmittä puheitta, mukavaa iltaa. Huomenna aletaan laskeutua joulunaikaan. Eli pysykäähän kuulolla <3

ARKISTOJEN KÄTKÖISTÄ - takaisin omille juurille

"Ympyrässä on vastaus kaikkeen". Kuva: Heli Haavisto

 

"Eikä ympyrä oikeastaan koskaan pääty - kun täysi kierros on kulunut, se vain alkaa alusta" 

Olen miettinyt pitkään - varmaan melkein vuoden - miten voisin uudistaa tätä blogiani. Wernerilandiastahan tämä koko homma alkoi, mutta vähitellen alkoi syntyä muunkinlaista luovaa tuotosta: maalauksia, runoja, sarjakuvaa. Siksi blogin alkuperäinen nimi Elämä on ympyrää - eli miten Wernerilandia syntyi alkoi tuntua vähän harhaanjohtavalta. Siksi päädyinkin jättämään siitä tuon alaotsikon pois. 

Mutta jotenkin musta tuntui ettei se riitä. Jokin muukin koko hommassa mätti. 

Ehkä se oli tämä Wernerilandian kanssa kipuilu, johon väsyin. Epäonnistumisen tunne, jonka koin johtuvan siitä, että eihän nämä mun kirjat koskaan oikein kunnolla lähteneet liikkeelle. Harvoinpa omakustanteet kai niin tekevätkään. Mutta silti musta tuntui, että olen aivan erityisen epäonnistunut ja paska myyjä. Koska aina tuntui olevan seinä vastassa, vaikka olisin tehnyt mitä. 

Niin. Varmaan se suurin seinä oli se iso, kipeä häpeän möykky joka asian ympärille pääsi vähitellen kerääntymään. Ja joka taisi syntyä siksi, että yritin liikaa. Aivan liikaa ja väärällä tavalla. Uskoin kaikkia niitä ääniä sekä sisä - että ulkopuolellani, jotka sanoivat, että pitäis olla aktiivisempi. Yrittää enemmän. Kertoa kirjoistani siellä, täällä ja tuolla. Tyrkyttää, tyrkyttää, tyrkyttää. 

Eikä se vaan tuntunut hyvältä, oikeelta, eikä varsinkaan omalta. Mutta kyllä mä aika pitkään silti yritin, niin väärältä kuin se tuntuikin. Ihan kuin näiden kirjojen tai mun oma arvo olis oikeesti ollut siitä kiinni, kuinka monta kirjaa saan myytyä.

No. Tästä kipuilusta oon kirjoittanut täällä jo monta kertaa. Itse asiassa tämän tekstin alapuolelta löytyy kyllä koko tarina, jos joku siitä innostuu lukemaan. Mutta loppujen lopuksi taisin siihen omaan kipuiluuni jo siinä määrin kypsyä, että päädyin poistamaan koko blogin. Kaikki tekstit, kaikki vatvomiset, kaikki epäonnistumiset. 

Siinä hetkessä en kuitenkaan tajunnut, että siinä sivussa menivät myös kaikki ne pienet onnistumiset, ilon hetket ja oivallukset, mitä koko tämä prosessi oli elämääni ikään kuin kirjojeni sivutuotteena tuonut. Ehken edes tajunnut, että niitäkin oli. Halusin vaan siivota tämän asian pois häiritsemästä ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kokonaan alusta.

Näin jälkeen päin kun mietin asiaa, luulen että kuvittelin voivani blogitekstien poistamisella poistaa elämästäni koko Wernerilandian. Leikkiä, että se olikin itse asiassa joku aivan muu, joka nämä kirjat kirjoitti. Mutta silloin minä en vielä tajunnut, että jos haluaa rakentaa jotain kokonaan uutta, täytyy olla jotain minkä päälle rakentaa. Ja että voidakseen uudistua, täytyy hyväksyä se, mitä jo on. Omat juuret, oma sielu.

Tämä vuosi on ollut monella tapaa raskas. Eniten varmasti siksi, että olen koko vuoden tehnyt paljon syväsukellusta itseeni. No, teenhän mä sitä varmaan yleensäkin, mutta tänä vuonna on tuntunut, että mennään taas aivan uusissa kerroksissa. Aletaan lähestyä omaa ydintä, syvintä itseä. Ja siinä kun riittävän pitkälle pääsee, täytyy lopettaa feikkaaminen. Katsoa itseään rehellisesti ja miettiä: missä määrin olen myynyt sieluni yrittäessäni tulla hyväksytyksi? Voisinko jo tässä kohtaa lakata miettimästä mitä muut ajattelevat ja kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan sitä, mikä on totta minulle?

Niinpä minä jouduinkin kokemaan, että vanhojen blogitekstien poisto ja uuden rakennus tavallaan tyhjän päälle ei vain ottanut onnistuakseen. Yhden postauksen taisin innolla tehdä, mutta siihen se jäi. Menin entistä enemmän lukkoon. Häpeä kolkutteli jälleen. Huomasin, että asia ei vaan aukea, ei vaikka kuinka yritän. Niinpä minä lakkasin yrittämästä, pitkäksi aikaa. Moneksi kuukaudeksi. Aina välillä pohdin, että täytyis tänne blogiin nyt jotain käydä kirjoittamassa. Mutta mitä? Ei mulla ollut aavistustakaan. Tuntui, että kaiken olin jo sanonut silloin, kun aktiivisesti jaksoin vielä kirjoitella. 

Ei ollut mitään uutta sanottavaa. 

Niinpä en sanonut mitään. 

Kunnes sitten tuossa parisen viikkoa sitten se ajatus vain yhtäkkiä laskeutui jostain. Tajusin, että tämä Wernerilandian häpeäminen lukkiuttaa vähitellen kaiken muunkin luovan energiani. En pääse eteenpäin missään muussakaan prosessissa. Ja mitä oikeastaan edes häpeän? Omaa itseäni? Sitä hienoa tarinaa, joka vuosien ajan virtasi kauttani ja jonka koin tehtäväkseni kirjata ylös? Näin ajateltuna se tuntui täysin järjettömältä.

Tiesin, että on aika jatkaa matkaa. Häpeän kanssa tai ilman sitä. Mutta jatkaa. 

Ja onnekseni minä olen siinä mielessä arkistorotta, etten koskaan heitä pois mitään sellaista, mistä en voi olla satavarma, etten tarvitse sitä enää. Niinpä pienen kaivelun jälkeen löysin kuin löysinkin sen tekstitiedoston, jossa vanhat blogitekstini ovat. Noh, menihän siinä hetki että sain kaiveltua sieltä tietokoneen koodikielen keskeltä nuo vanhat tekstini ja muokattua ne suunnilleen alkuperäiseen muotoonsa. Mutta tulipahan siinä samalla käytyä vielä kertaalleen läpi ne asiat ja ajatukset, jotka niin kovasti olin halunnut unohtaa ja kieltää - siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Eli tämän välitekstin alle rakentuu nyt mun luovuuteni juuret, Wernerilandiasta kertovat blogitekstit. Omana settinään löytyvät myös vuonna 2018 kirjoittamani Wernerilandia-aiheinen joulukalenteri, sekä joitakin Wernerilandiasta kirjoitettuja artikkeleja. Selkeyden vuoksi liitin teksteihin mukaan niiden alkuperäiset kirjoittamispäivämäärät. Eli sinne vaan arkistoon penkomaan, jos yhtään kiinnostaa. 

Mitä sitten näiden tekstien ylle alkaa rakentua, se on vielä mysteeri. Mutta nyt alan ymmärtää, että oma menneisyys on pakko hyväksyä, jotta siitä voi päästää irti. Jotta voi mennä eteenpäin. Sillä kaikki vaiheet, kaikki kipuilut, kaikki epäonnistumisetkin ovat vain osa matkantekoa. Ne ovat se perusta, josta todellinen viisaus ja voima rakentuu. Ne ovat kuin rakennuksen kivijalka, jota ilman saattaisi koko hatara hökkeli lentää ilmaan.

Eli näillä sanoin, matka jatkuu. Wernerilandia on osa minua, nyt ja aina. Näin on vahvasti jo siinäkin mielessä, että Wernerilandian kolmannen osan ensimmäinen raakaversio on jo valmis - ja neljäs mietintämyssyssä. Sitä en sitten tiedä, koska ne ihan oikeesti on valmiita - eikä mun tarvikaan tietää. Olennaista on nyt vain sen ymmärtäminen, että meillä kaikilla on kuin onkin omanlaisemme tehtävä täällä maailmassa. Se täytyy vain löytää, hyväksyä ja sitten mielellään myös elää todeksi. Ja siihenhän kuuluu olennaisesti myös se, että uskaltaa ja jaksaa nousta sille omalle tielleen, yhä uudelleen ja uudelleen. Silloinkin kun se on vaikeaa. Tai ehkä eniten juuri silloin?

Niinpä minä aionkin jatkaa omaa tehtävääni, josta olennainen osa mitä ilmeisimmin on näiden  hassujen, viisaiden, utopististen tarinoiden kirjoittaminen. Halusivatpa minun jääräpäiset ihmisaivoni tajuta sitä tai eivät. 

Eli "Wernerin äiti" is back. Niin kuin joku mua joskus hauskasti tituleeras :)

Joulukalenteri! Luukku 24

 

(24.12.2018)

No niin. Se on täällä. Jouluaatto. Siivot on tehty, lahjat on hankittu ja tämä joulukalenteri alkaa olla viimeistä tekstiä vaille valmis. Huh. Enpä olisi joulukuun ensimmäisenä päivänä uskonut, miten paljon ihan uutta inspiraatiota tulisin noista kirjoista irti saamaan. Kai niihin ehti 13 vuoden aikana aika paljon asiaa ja elämää pakkautua.

Joten nyt kun katselen tätä viimeisestä luukusta avautuvaa kuvaa, onkin aika luonnollista, että se on juuri tämä. Seuraava askel. Tämä kuva löytyy ekan kirjan alkupuolelta, niistä luvuista, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka ensimmäisinä Wernerilandiaan tulivat. Kuvassa olevat velikullat ovat siis Pynnöset, eli isä Päiviö ja poikansa Pellervo. Rakennusliike Pynnönen ja poika Oy:n omistajajäsenet. 

Wernerilandiassahan on sellainen jännä ominaisuus, että sinne tullaan aina kaksin kappalein. Werneri tulee Puppernikkelin kanssa, Kake Annelen, Ukko Tenhusen, Könttä Sarahin. Ja niin edespäin. Niinpä isä ja poika Pynnönenkin lennähtävät Wernerilandiaan yhdessä. Ja sopivasti lennähtävätkin, sillä Wernerilandiassa kaivataan juuri rakennusmiehiä, jotka voisivat alkaa rakentamaan Wernerilandian taloja. Myöhemmin paikalle saapuvat myös kaikki Rakennusliike Pynnösessä työskennelleet työmiehet. 

Eli kun eilen puhuin uudesta alusta, tänään ollaan jo seuraavan askeleen äärellä. Uuden rakentamisen alkuvaiheessa. Mikä sopii hyvin juuri tälle päivälle, kun on aika rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa hetkeksi kaikki kiireet. Silloin ne tulevat askeleetkin alkavat hahmottua paremmin. Tai näin ainakin uskon. 

Itse henkilökohtaisesti koen, että näiden kahdenkymmenenneljän kalenteriluukun kirjoittaminen oli mulle vielä viimeinen kurkistus näihin kahteen jo julkaistuun Wernerilandia-kirjaan. Toivon että niistä on iloa ja oivallusta saanut joku muukin kuin minä. Ja nyt on aika suunnata katse uuteen, alkavaan vuoteen. Antaa sen tuoda tullessaan juuri sitä, mitä sen kuuluukin tuoda. 

Joten seuraavan katkelman myötä vaikenen ainakin hetkeksi ja toivotan jokaiselle oikein ihanaa, rauhallista ja kaunista joulua! Ja mitä parhainta uutta vuotta 2019!

 

"Puoli vuotta aiemmin leskeksi jäänyt, eläkeikää lähestyvä Päiviö Pynnönen oli jo jonkin aikaa harkinnut siirtävänsä firmansa koko omistuksen pojalleen. Irma-vaimon kuoltua ennen niin tärkeältä tuntunut työ oli yhtäkkiä alkanut kovasti tympiä. Olisipa edes joskus voinut rakentaa jotain erikoisempaa kuin aina samanlaisia harjakattotaloja, kerrostaloja tai tappavan tylsiä rivitaloja. "Taitaa olla aika vaihtaa itse vapaalle ja antaa nuorempien hoitaa nämä hommat", ajatteli Päiviö eräänä aamuna kitkerän kahvikupillisen ääressä. Ja siinä samassa hän olikin jo tekaissut sopimuspaperit yrityksen siirtämisestä poikansa nimiin. 

    Mutta toisin kuin isäukko oli ajatellut, Pellervo ei ehdotuksesta suuremmin innostunut. Jos totta puhutaan, hän oli jo kuukausia miettinyt, kuinka saisi kerrottua isälleen aikovansa viettää tästä eteenpäin ainakin talvikuukaudet etelän auringossa. Laiskotellen, mielenkiintoisiin kirjoihin syventyen ja vesihiihtoa harrastaen. 

    Tietämättään isä siis teki asian pojalleen helpoksi. Kaivettuaan esiin sopimuspaperit ei Pellervolle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nöyränä tunnustaa: ei enää ainuttakaan paukkupakkaseen tai lumituiskuun tyssännyttä rakennusprojektia. Good bye jäätyneet sormet. Asiasta oli ensin kehkeytyä mojova riita, kunnes isä Pynnönen huomasi yhtäkkiä repivänsä laatimiaan papereita. Heittäessään silput ilmaan hän kuuli asiaa itsekään tajuamatta sanovansa:

    - Niin. Voisihan se olla vaihtelua. Ehkä minä teenkin samoin. Irma usein ehdotti, että lähdetään Madeiralle tai Las Palmasiin, mutta aina minulla oli rakennusprojektien kanssa liian kiire. Ja onhan meillä miehiä töissä. Nostetaan vähän palkkaa, niin eivätköhän he jatka ihan mielellään ilman meitäkin. 

    Tuskin lause ehti loppuun asti, kun Pynnönen ja Poika lensivät jo kohti Wernerilandiaa. Pakollisten tervetuliaistoivotuksien jälkeen he istahtivat kotoisasti samaan piiriin Kaken, Annelen, Wernerin, Puppernikkelin, sekä aiemmin päivällä saapuneiden Ukko Ylitalon ja Aarne Tenhusen kanssa. Heti kun tuli selväksi, minkä ammatin harjoittajista oli kyse, kaivoi Kake innokkaana rakennuspiirrokset esiin."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 42-43)

Joulukalenteri! Luukku 23

 

 

(23.12.2018)

Huijuijui! Vähiin käy ennen kun loppuu. Eli tänään on joulukuun 23. päivä ja luukusta putkahtaa kortti, jonka nimeksi olen antanut Uusi alku. Tää on muuten yksi niistä Wernerilandian kuvista, mihin en ole itse koskaan ollut erityisen tyytyväinen. Werneri esimerkiksi näyttää tuossa kuvassa jotenkin ihan oudolta. Erilaiselta, kuin muissa kuvissa. 

Mutta nyt kun katson kuvaa, niin tulee sellainenkin mieleen, että ehkä sekin on tarkoituksenmukaista. Ehkä Werneri näyttää tässä kuvassa erilaiselta, koska hänellä ei ole tässä mikään peruspäivä menossa.

No, tällä pojallahan ei sellaisia taida kyllä olla muutenkaan, mutta silti sanoisin, että kuvan päivä on aivan erityisen spesiaali. Kuvassa Werneri ja Puppernikkeli ovat nimittäin lentämässä Wernerilandiaan Annelen ompelemalla taikasäkillä. Eivätkä he aio enää koskaan palata Suomeen. Ikuna kikuna, niin kuin Puppernikkeli sanoo. Uusi alku siis tosiaan. Todellinen hyppy tuntemattomaan. 

Koska vaikka Werneri ja Puppernikkeli ovat asustelleet puolittain Wernerilandiassa jo yli kaksi vuotta, vasta nyt he pääsevät muuttamaan sinne lopullisesti. Ja vaikka paikka onkin tuttu ja siellä asuvat ihmiset pojille rakkaita, tuntee Werneri silti surua ja pettymystä siitä, että äidin ja isän luona eivät asiat menneet niin kuin olisi pitänyt. Se on hänelle itse asiassa paljon kovempi pala, kuin hän haluaisi edes Puppernikkelille - tai itselleen - myöntää. 

Mutta lähdettävä on. Uusi alku odottaa ja Werneri tietää sen. Ja tunnistaahan tuon olotilan myös omasta elämästään, useammastakin kohtaa. Kun jokin osa itsestä vain tietää, että uusi on alkamassa, eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Voiko silloin oikeastaan tehdä mitään muuta kuin tarttua kiinni siitä omasta taikasäkistään ja luottaa siihen, että se lennättää juuri oikeaan paikkaan? 

Enpä usko. Ja tämähän sopii oivallisesti myös tähän kohtaan vuotta, kun vuosi alkaa olla lopuillaan. Uuden alku on siis ihan kirjaimellisesti alkamassa. Jotain uutta jokaisen elämään on varmasti tulossa, niin kuin joka vuosi. Mutta mitä? Siitä voi toisilla olla jo jonkinlainen aavistus, mutta ihan täyttä varmuutta ei varmaan monellakaan. 

Eli rohkeuden täyttämiä vuoden viimeisiä päiviä toivon jokaiselle tänään.

 

"Silloin tapahtui ihme. Wernerin perässä laahautunut matkasäkki alkoi kohota ilmaan. Werneri tunsi nykäisyn kädessään ja kääntyi katsomaan taakseen. Siellä hän näki, kuinka värikkään taikasäkin koko sisältö tyhjeni maahan ja alkoi sitten kohota yhä korkeammalle. Se pullistui suureksi purjeeksi, joka alkoi nostaa ilmaan myöskin Werneriä.

     - Nopeasti, huusi Werneri Puppernikkelille. - Tartu minua kädestä. Nyt mennään! 

    Ja jos juuri sillä hetkellä joku olisi sattunut kulkemaan ohi tai katsahtamaan ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt pienen pojan ja pehmoelefantin, jotka leijailivat kirkkaansinisellä pakkastaivaalla. Purjeeksi muuttuneen taikasäkkinsä kanssa he kulkivat keveyesti läpi pilvien ja taivaan, olivat hetken irrallaan koko muusta maailmasta. 

    Maisemat vaihtuivat nopeasti heidän silmissään, muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi. He matkasivat ajan halki ja alkoivat pikku hiljaa erottaa tutunnäköisiä maisemia. 

    Ensin he näkivät erikoisen näköiset puut, jollaisia ei kasvanut missään muualla. Tuolla oli Wernerinleipäpuita, tuolla Hyvänmielen lehmuksia ja Totuuden tammia. He lensivät niiden uskomattoman vihreän lehvästön yläpuolella ja alkoivat hiljalleen laskeutua alemmas. Näkivät hassunkuriset talot, jotka kohosivat vastaanottamaan heitä kuin värikirjava rakennuspalikkakylä. 

    He kiisivät ilmassa ja katselivat maisemia. Puiden ja talojen lisäksi he erottivat kaukana alhaalla Wernerin patsaan, joka sijaitsi aivan kaupungin keskipisteessä. He näkivät selvemmin kuin koskaan aikaisemmin koko Wernerilandian alueen taloineen, metsineen ja Wernerivuorineen, jotka kiersivät koko aluetta suojelevana ympyränä. Ja toden totta - ylhäältä päin he näkivät myös, että Wernerilandiaa ympäröi joka puolelta syvä, upea, tummansininen meri. Eikä mitään muuta. Meri jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, mutta sitten kun ei enää kantanut, ei ollutkaan enää mitään näkemistä."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.139-140)

Joulukalenteri! Luukku 22

 

 

(22.12.2018)

Joulukalenterini lähenee loppuaan. Kaksi yötä enää jouluun! Tämän päivän luukun kuva on nimeltään Etsintä. Löytyy aika alkupuolelta ykköskirjaa. Kuva on tilanteesta, missä äiti ja isä ovat juuri saaneet Wernerille autismidiagnoosin. Mikä ei tietenkään ole oikeasti paikkansapitävä diagnoosi, vaan ainoastaan maailman keksimä selitys sille, että Werneri on sellainen kuin on. Wernerilandia ei siis pohjimmiltaan ole tarina autistisesta lapsesta, ainakaan mun mielestäni. Itse ajattelen sen kertovan enemmänkin oman itsen etsimisestä - ja löytämisestä. 

No, tässä kohtaa äiti ja isä kuitenkin saavat diagnoosin. Ja äidin jo odotusaikana alkanut kiihkeä etsintä vain kiihtyy. Hänhän on jo alun alkaenkin ollut sitä mieltä, että Wernerissä on jotakin "vikaa". Joten nyt kun tuolle vialle on vihdoinkin jokin nimi(autismi), on äiti päättänyt hankkia asiasta kaiken mahdollisen tiedon. Hän lainaa kirjaston tyhjäksi autismista kertovista kirjoista, mutta ei sitten lopulta jaksa lukea niistä yhtäkään. 

Etsintä tässä kohtaa kertookin juuri tästä prosessista, jonka hyvin omastakin elämästäni tunnistan. Miten sitä etsii ja etsii niitä vastauksia milloin mihinkin asiaan itsensä ulkopuolelta: kirjoista, toisten ihmisten mielipiteistä, tänä päivänä myös sosiaalisesta mediasta. Tai ihan mistä ikinä keksiikään. Vertaa omia tuntemuksiaan asioista toisten mielipiteisiin, hakee hyväksyntää. Miettii, että "saako näin ajatella", jos omat tuntemukset ja mielipiteet poikkeavat siitä yleisesti hyväksytystä. 

Kuulostaako tutulta? Mä olen henkilökohtaisesti kokenut aina olevani jotenkin kummallinen ja outo, olinpa sitten missä tai kenen kanssa tahansa. Vuosien varrella olen alkanut sen kuitenkin hyväksyä, ainakin enimmäkseen. Mutta kyllä sitä silti välillä tipahtaa sellaseen "oonks mä ihan ok"- tunteeseen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että loppujen lopuksi jokaisen on löydettävä ne vastaukset ja itselle oikeat tavat elää omasta itsestään. 

Kirjoista, henkisistä opeista tai ideologioista on toki tässä itsen etsinnässä apua, mutta vain jos se käynnistää myös oman sisäisen prosessin tyyliin: "mitä minä olen mieltä tästä asiasta". Että resonoiko se asia oman sydämen kanssa vai ei. Jos ei resonoi, sellaiset opit aiheuttavat yleensä samanlaisen turhautumisen, kuin äidillä tuolla alhaalla olevassa katkelmassa. Koska vihahan sieltä äidin käytöksestä koko ajan kumpuaa. Hyväksymättömyys, joka ei ehkä koske niinkään Werneriä, vaan sitä elämää, jota hän ei oikein usko pystyvänsä elämään. 

Olisiko äidinkin elämä ollut siis helpompaa, jos hän olisi hetkeksi pysähtynyt, unohtanut kaiken ulkopuolelta tulevan paineen ja vain kuunnellut omaa sydäntään. Että mikä siellä niin kovasti asioiden tilaa vastustaa. 

Että jos tänään jotain etsitään, niin etsittäiskö sitä omaa tietä? Koska jokaisella sellainen on. Ja se on uniikki ja kaunis. Tarkoituksenmukainen. Ja vaikka emme ehkä voi joka hetki päättää mitä elämässämme tapahtuu, tai mitä se sisältää, me voimme aina valita oman asenteemme. 

Eli hyväksytkö vai vastustatko?

 

 "Tämä sai isän laskemaan Hawkingin ja katsomaan äitiä yllättyneenä. Näin outoja hänen vaimonsa ei sentään ollut vielä puhunut. 

    - Etkö sinä sitten rakasta Werneriä? hän kysyi. 

    Äiti laski päänsä, katsoi muualle. Vaihtoi lopulta puheenaihetta.

    - Täällä sanotaan myös, että jotkut autistit saattavat kuvitella oman maailmansa niin vahvasti, että yrittävät lähteä sinne ihan konkreettisesti. Ja tiedätkö mitä? Viime viikolla kun sinä olit siellä työmatkalla, se poika hävisi minulta kahdeksi tunniksi. En löytänyt häntä mistään, vaikka kävin kaikki huoneet moneen kertaan läpi. Ja sitten yhtäkkiä ne vain ilmestyivät sen typerän norsun kanssa ties mistä, sanoivat jotain käsittämätöntä ja kävivät nukkumaan. 

    Isä otti lukulasit pois. Hän näytti hyvin huolestuneelta. 

    - Oletkohan sinä miettinyt tätä asiaa vähän liikaa, rakas? Jos haluat, voin soittaa huomenna Suurikätiselle ja...

    - Aina sama juttu, kun sinulle yrittää puhua, äiti tiuskaisi. - Sano nyt vielä, että minun pitää ottaa yhteyttä vertaistukiryhmään! 

    - Ei kai siitä haittaakaan olisi, isä yritti. 

    - Eikä hyötyäkään, täräytti äiti takaisin. Sitten hän potkaisi kirjapinon lattialle ja sammutti yövalon. - Ei minua kiinnosta vertailla, kenen lapsi on eniten sekaisin. Mutta voithan sinä mennä sellaiseen, jos niin kovasti kiinnostaa. Minä alan nyt nukkumaan."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 71)

Joulukalenteri! Luukku 21

 

 

(21.12.2018)

Jee! Eka lomapäivä! Paitsi että no joo, lomahan ei vielä tässä vaiheessa tarkoita tietenkään pelkkää lekottelua. Vielä paljon on tekemistä ennen kun pääsee mässyttelemään jouluherkkujen ääreen. Päivän kortiksi arpoutui Yhteistyö, jonka kuva löytyy ihan tokan osan lopusta. Siinä kaksi Sateenkaarikiveä tekevät yhteistyötä, säteilläkseen rauhaa maan päälle. Ja sehän sopiikin äärimmäisen hyvin teemaksi tässä kohtaa, kun ollaan aivan joulunpyhien äärellä. 

Sillä mitäpä muutakaan tässä nyt tarvittaisiin kuin yhteistyökykyä. Tai sitten suorastaan työnjakoa, jotta voitaisiin rauhoittua nauttimaan joulusta. Puhuin muistaakseni jo Ylirasitus-kortin yhteydessä siitä, että joulustressihän voi toki mennä överiksi, enkä ole nyt syömässä noita sanojani tässä. En edelleenkään suosittele liikaa höösäämistä kenellekään. 

Mutta ollaan silti realistisia. Kyllä suurimmassa osassa koteja varmaan ainakin jonkinlaiset joulusiivoukset, jouluostosten teot ja lahjojen hankinnat ollaan vielä tekemässä. Ja jotta siitä ei kenellekään tulisi kohtuutonta joulustressiä, toivon todella, että yhteistyötaitoja käytettäisiin niin paljon kuin mahdollista. 

Sateenkaarikivet tekevät kuvassa yhteistyötä maailman rauhan hyväksi. Tehdään me ihmiset näinä päivinä niin joulurauhan säilymisen hyväksi. Koska joulu jos mikä, ainakin mulle, on nimenomaan rakkauden juhla, jossa voi aistia hartauden, hiljaisuuden ja pyhyyden. 

Näin siitäkin huolimatta, vaikka siinä ei sitä hengellistä tai uskonnollista elementtiä olisi edes mukana. Aika monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelylenkin ulkona ja huomannut, että luontokin on silloin aivan erityisen rauhallinen. Jotenkin odottavan lempeä. 

Siksi ehdotankin nyt, että hoidettaisiin näin viimeisinä joulunaluspäivinä ne siivoukset, ostokset ja muut hyvässä yhteishengessä, niin vähin rasituksin kuin mahdollista. Ja alettaisiin sitten vähitellen laskeutua joulun rauhaan ja levollisen odotuksen tilaan. 

Ihana juttu olisi myös se, että muistettaisiin lähettää lämpimiä ja hyviä ajatuksia myös niille, joille joulu ei ole iloinen ja onnellinen perhejuhla, vaan kaiken surun ja yksinäisyyden huipentuma. Kyllä mä tiedän, että niitäkin ihmisiä on. Liian paljon. Kunpa se ei olisi niin. 

Rakkaudellista päivää kaikille.

 

"Niinpä Taivaallinen juoni toteutui aina, kaikista mahdollisista viivytyksistä, keskeytyksistä tai virheistä huolimatta. Se ei koskaan erehtynyt, vaikka maailman olennot saattoivat niin tehdäkin. Se vain vaihtoi toimintatapaa, jos tarve vaati, mutta suunnitelman päämäärä piti joka hetki huolta siitä, että suunta pysyi oikeana. 

    Kohti rakkautta, kohti Suurta Valoa. Vain siihen kaikki olennot maailmassa ja maailmankaikkeudessa pyrkivät. Se oli Taivaallista juonta - jos totta puhutaan, ihan kaikki oli sitä. Ajatus sai katsomaan heitä vielä kerran, hymyilemään hellästi ja kuiskaamaan sen hiljaisuuteen. Kyllä. Ihan kaikki oli Taivaallista juonta. Kotiinpaluuta, hiljaista heräämistä totuuteen. 

    Vihdoinkin hän oli valmis jatkamaan matkaansa."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 232-233)

Joulukalenteri! Luukku 20

 

 

 

(20.12.2018)

Hei tänään onkin vähän helpomman oloinen kortti, jes! Eli mites siinä sitten käy, kun lakkaa vastustamasta asioita, hyväksyy ja päästää irti? Tilalle voi hyvinkin astua  Leikkiminen, mikä on siis tämän päivän kortin nimi. Hauskaa, koska mähän arvoin nää kortit valmiiksi joka päivälle jo silloin, kun aloin tätä Joulukalenteria suunnitella. Eli tämä kortti on siis jo silloin arpoutunut juuri tälle päivälle, jolloin mulla alkaa kahden ja puolen viikon LOMA. 

Tänään on siis totta mooses aihetta leikkiin ja juhlaan :) Kortin kuvahan löytyy Wernerilandian kakkososan loppupuolelta, Sateenkaarikiven kahdeksannesta, eli viimeisestä tarinasta. Kuvassa leikkivä peikkotyttö on Isoäiti-Röhvelin lapsenlapsi Fanni Röhveli, jonka suuret hörökorvat kuuntelevat koko ajan tarkasti, mitä aikuiset puhuvat. Leikki jatkuu, mutta Fanni on valppaana. 

Korttia katsellessani tuli sellainen mieleen, että ehkä se leikkiminen näin aikuisena onkin juuri tätä. Iloa ja keveyttä, mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen. Sellaista herkkyyttä, joka huomaa, milloin ympäristössä kaikki ei ole kohdillaan. Koska joskus tärkein asia mitä voi tehdä, on tuoda sitä omaa hyvää asennetta ympäristöönsä. Keventää sitä omalla energiallaan. Joka voi hyvin olla kevyttä, leikkimielistäkin, mutta kuitenkin sellaista, joka ottaa asiat myös vakavasti ja tosissaan. 

Luulen, että sellaista tämä kortti kertoo ainakin minulle tänään. Syvissä vesissä on nimittäin viime päivät menty. Mikä on tietenkin hyvä. Mutta välillä sitä täytyy myös leikkiä. Ja pitää ne isot, tai vähän pienemmätkin peikonkorvat auki siltä varalta, että joku tai jokin itsen ulkopuolella sattuisi juuri niitä omia kuuntelutaitoja tarvitsemaan.

Herkän leikkisää päivää tänään.

 

"Saavuttuani viimeseen taloon ennen mun omaa, oli jo melkeen ilta. Astuin sisälle tupaan ja näin Fiinan ja Jaffen, jokka istu pöyän ääres ja näyttivät joteski siltä ku oisivat mua jo vartoneet. Fanni sen sijaan istu lattialla paksut jalat levällää ja järjesteli kävyistä tekemiään elukoita jonoon. Hän oli touhuunsa niin keskittyny, ettei ensten ees huomannu että mä tulin. Mä kattelin häntä pienen hetken ja astahin sitte peremmälle. Istuin pöytään Fiinan ja Jaffen seuraks, ja ihmettelin kun ne ei sanoneet mullen mitää. Fiina vaan nyökkäs vähä tervehykseks ja nous sitten hakemaa puhasta lautasta ja kuppia. Hellan luona mä näin häne taittavan keittiöräsyn kulmaa ja pyyhkäsevän sillä silmiään. 

    - Kiva ku tulit äiti, Fiina sano lopulta ja alko asetella astioita mun etehe. - Hilde tuossa jo poikkeski ja sano, että sä kiertelet tänää läpi vanhoja kulmia. 

    Mä naurahin ja aloin lusikoida Fiinan lautaselle lappaamaa jäkäläsoppaa. Hilde on naapurin nuor emäntä, sama ikänen kun Fiina, ja näemmä ny jo yhtä kova juoruumaan kun vanha äiteensä. 

    - No niinhän mä oon tehny, myönsin. - En oo pitkään aikaan ehtiny oikee tavata tuttuja. Jutella, tiijätkö? Kaikki päivät tuol omas tönös. Vaikka en mä valita. On ollu täs paljo puuhaa, monenmoista tekemistä ennen ku...

    - Ennen ku mitä? kysy Fiina ja pysähty. Hämmensin keittoo ja kattoin Fiinaa suoraan silmiin. Jaffe jukotti pöyvän ääres yhtä tuppisuuna ku yleensä ja katto mua myös. Ja sillon mä tajusin, että asioista oli jo puhuttu. Oli totta tosiaan. Hilde oli pistäytyny rupattelemas ja nyt Fiina ja Jaffe ties vallan mainiosti, millä asioilla mä täällä liikuin. 

     - Taijat sä tietää, mä sanoin ja vilkasin vaistomaisesti Fannia. Kovasti koitin pitää mun ääne hiliasena ettei tyttö kuulis, mutta kyllä ne käpylehmät vaan pysähty ja isot hörökorvat alko värähdellä meijän keskustelun tykö. - Vanhahan mä jo olen. Yli viis vuoskymmentä enämpi ku isä-vainaas kuollessaan. On tullu aika, Fiinaseni. On tullu. Mä tunnen sen jokasella vanhan akan solullani."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.178)

Joulukalenteri! Luukku 19

 

(19.12.2018)

Joulukalenterini 19. luukusta löytyy kortti nimeltä Vastustus. Tämä on ihan ensimmäinen kirjoistani löytyvä kuva ja lienee myös ensimmäiseksi piirtämäni. Wernerilandiahan alkaa sanoilla "Wernerissä on jotakin vikaa", joka siis on äidin kommentti vielä kohdussa kellivästä Werneristä. Hän on siis tyytymätön Werneriin jo ennen tämän syntymää, mutta kuten kirjojen edetessä käy ilmi, vielä enemmän tämän jälkeen. 

Eli samantyyppisellä teemalla jatketaan kuin eilen, jolloin harjoiteltiin irtipäästämistä. Lienee sanomattakin selvää, ettei minkäänlaista irtipäästämistä voi tapahtua, niin kauan kuin asioiden tilaa vastustaa. Mutta miksi äiti sitten vastustaa Werneriä niin kovasti? Joo, olen kyllä kirjoittanut nämä kirjat, mutta ei se sitä tarkoita, että mulla olisi vastaus kaikkeen :) 

Ehkä äiti vain aistii jo etukäteen, ettei syntymässä oleva lapsi ole mikään tavallinen vauva. Ja pelkää. Ihmisten reaktioita, omia tunteitaan. Sitä, että ei pärjää erikoisen vauvansa kanssa. Itse tunnistan kyllä äitinä, miten herkkä sitä on kaikelle mahdolliselle arvostelulle, mikä kohdistuu omiin lapsiin. Tai varsinkin itseen äitinä ja kasvattajana. Onneksi nämä 12 vuotta äitinä ovat opettaneet jo olemaan vähän armollisempi. Hyväksymään, että kuka tässä nyt täydellinen olisi. Ja kuka lapsi täydellisyyttä vanhemmiltaan edes odottaisi? 

Sillä vaikka Wernerin äiti tuntuukin ensinäkemältä olevan aika tyly tyyppi, ei hän tunteeton ole. Sanoisin että enemmänkin epävarma. Eli ei mulla tätä kirjaa kirjoittaessa todellakaan ollut millään muotoa tarkoitus tuomita yhtäkään äitiä tässä maailmassa. Ei varsinkaan omaani. Sitä paitsi ne, jotka ovat jaksaneet ykkösosan lisäksi lukea myös osan kaksi, huomaavat, että taustat äidin käytökselle selvenevät ainakin hiukkasen. 

Eli tänään taas painotan sitä hyväksyntää, hyväksyntää, hyväksyntää. Se on edelleen se paras lääke siihen, kun tekee mieli taistella niiden kuuluisien tuulimyllyjen kanssa. 

"- Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään. 

    Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan taisi olla hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten "kyllä kulta", "niin juuri" tai "olet aivan oikeassa, rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa. 

    - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi, kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntymäänkään."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 9)

Joulukalenteri! Luukku 18

 

             

(18.12.2018)

Joulukuun 18. päivä. Ja päivän korttina Irtipäästäminen. Tämä kuva löytyy ihan kakkososan lopusta. Ja koska ollaan tarinan loppumetreillä, elikkäs toisin sanoen loppuratkaisun äärellä, täytyy taas vähän malttaa mieltänsä, ettei mene liikaa paljastamaan. 

Kun katselen tätä kuvaa, mulle tulee väkisinkin mieleen, että onkohan mulla joku kumma, alitajuinen viehtymys tuohon ympyränmuotoon ja ylipäänsä pyöriviin liikkeisiin? Näissä tarinoissa kun joudutaan useammassakin kohdassa pyörteiden, aikatunnelien tms sisään. Ehkä se kertoo jostain? Irtipäästämisen opettelun tarpeesta, kenties? Koska mitäpä muutakaan sitä voisi tuollaiseen pyörteeseen joutuessaan tehdä, kuin jotenkin antautua sen vietäväksi? Vai auttaisiko muka vastaan taistelu luonnonvoiman viedessä mennessään?

Enpä usko. Eli siksi kortin nimi on juuri irtipäästäminen. Ja sepä se onkin vaikeaa tässä elämässä. Tai en mä tiedä onko se kaikille. Mutta mulle on. Taitaa mennä aika pitkälle samoihin teemoihin, kuin sen hallitsemattomuus-kortin kanssa. Eli sellaisiin pelkoihin, jotka liittyvät omasta hallinnasta luopumiseen. Elämän laskemiseen jonkin itseä korkeamman ja viisaamman käsiin. Mikä ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö vapaa tahto ja vastuu omasta elämästä edelleen pysyisi itsellä. 

Ei. Uskon että pohjimmiltaan irtipäästäminen, omavoimaisuudesta ja hallinnasta luopuminen on luottamusta. Täydellistä luottamusta siihen, että elämä kantaa. Aina. Loppujen lopuksi. Vaikka välillä tulisi isojakin pyörteitä. Eli tänään voi siis itse kukin(minä myös) miettiä, että onko jostain asioista aika päästää jo irti? Ja nyt kun näin kysyn, niin muistattehan, ettei sen tarvitse aina mitään suurta ja dramaattista olla. Näin joulun allahan kysymys voi olla esimerkiksi siitä, että vie vähän vanhoja tavaroita kierrätykseen. Sehän tekee ihan energeettisestikin lisää tilaa paitsi kotiin, myös itseen. 

Ihanan lumista tiistaita kaikille!

 

"Äkkiä pyörre tarttui heihin ja tempaisi mukaansa. Hetken lapset vain heittelehtivät ilmassa, mutta jotenkin Wernerin onnistui tarttua Suloista Ääntä kädestä. 

    - Pidä kiinni, Werneri huusi. - Emme saa joutua enää eroon toisistamme! 

    Pyörre kieppui eteenpäin koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja poimi mukaansa paitsi maassa makaavan Röhvelin, myös koko ympäröivän mantereen. Siitä se jatkoi matkaansa yhä kauemmas, saarelta ulospäin ja löysi kyytiinsä toisaalle siirretyn Wernerilandian kaupungin ja kaiken mitä se sisälsi. Talot, ihmiset, Wernerin patsaan. Jopa omille paikoilleen asettuneet kaupunginhallituksen jäsenet nousivat sen mukaan ja vilahtivat hetken Wernerin näkökentässä. Pyörre laajeni yhä edelleen, kunnes sen sisällä oli koko maailma, ja vähän aikaa kaikki vain pyöri ja pyöri ja pyöri. Vieläpä hirvittävää vauhtia."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.216-217)

Joulukalenteri! Luukku 17

 

(17.12.2018)

Huh. Viikko jouluun ja vauhti vaan kiihtyy. Tämän päivän joulukalenteriluukusta paljastuu kortti, jonka nimeksi olen antanut Oivallus. Tämähän on jälleen yksi mun henkilökohtaisista suosikeista. Sekä piirroksen, että henkilönsä puolesta. 

Eli jos sitä ei siis joku jo tiedä, Puppernikkeli on elävä pehmoelefantti ja Wernerin paras kaveri. Puppernikkelillä on lonkassa tekonivel, sekä runsaasti vanhuuden kolotuksia ja särkyjä, joista hän muistaa aina mainita. Mutta siitä huolimatta(tai ehkä juuri siksi), hän on Wernerille tärkein olento maan päällä. Ja ainoa asia, jonka Werneri ottaa mukaansa muuttaessaan Wernerilandiaan. 

Kirjan kakkososassa Werneri joutuu kuitenkin erilleen sekä Puppernikkelistä, että muustakin Wernerilandian väestä. Salaperäisen kuumetaudin kaatama Puppernikkeli on jo edellisen kirjan lopussa joutunut sairaalaan, eikä hän siis näin ollen ole paikalla silloin, kun Werneri lähtee etsimään Röhveliä. 

Myöhemmin Puppernikkeli saapuu kuitenkin yllättäen kaupungintalon pommisuojalle, jossa muu kaupunginhallitus on juuri lähdössä Wernerin perään. Ja hyvä että saapuu, koska Ukko Ylitalo tajuaa kadottaneensa pommisuojan avaimen, eikä ovi aukea ilman sitä. Puppernikkelin tullessa tilanne selviää, sillä hänellä on mukanaan avain, jonka hän kertoo pudonneen taivaalta suoraan hänen eteensä. 

Monimutkainen kuvio, joka on vaikea tiiviisti avata tässä. Mutta pointti tämän päivän teeman kannalta lienee se tapa, millä Puppernikkeli paikalle ilmestyy. Jostain syystä hänelle tulee tarve lähteä sairaalasta ja lähteä etsimään Werneriä ja muita. Toki tilanteeseen vaikuttaa se kaaos, joka sairaalassa vallitsee, mutta kuitenkin. Seuraavaksi hän kertoo olleensa menossa kotiin, mutta ei menekään. Koska tulee tunne, että pitäisi tulla kaupungintalolle. 

Ja sitten vielä tuo avain, mitä voisi mielestäni pitää juuri oivalluksen symbolina. Sinä viimeisenä tekijänä, jolla lukko lopulta napsahtaa auki. Varsinkin kun tuo avain nyt vain pamahtaa paikalle vähän niin kuin tyhjästä. 

Niinhän tuo tuntuu oikeassakin elämässä usein menevän. Että sitä etsii ja etsii vastauksia johonkin asiaan, joka ei vain tunnu aukeavan. Ei sitten millään. Ja sitten yks kaks, silloin kun sitä vähiten odottaa, ratkaisu vain pulpahtaa jostain. Avain tipahtaa kuin tyhjästä omiin käsiin ja yhtäkkiä kaikki on aivan selvää. 

Eli tällaisia oivalluksia toivon tänään kaikille. Ja voimia tähän viikkoon. Vielä muutama päivä ja sitten voi jo hengähtää.

 

"-Pyörteen? ehätti Annele ensimmäisenä. - Mitä sinä tarkoitat? 

    Puppernikkeli niiskautti kärsäänsä ja jatkoi tyytyväisenä. 

- En ihan tarkkaan tiedä, hän sanoi. - Ja vaikea sitä on kuvailla sellaisille, jotka eivät ole sitä nähneet. Se oli kuin ilmasta ja taivaasta muodostunut suuri putki, joka liikkui hirvittävällä nopeudella. Vähän niin kuin pyörremyrsky. Aloin seurata sitä katseellani taaksepäin, jotta näkisin mistä se alkoi. Ja jostain kaupungintalon takaa se näytti ilmestyvän, ja nousevan sieltä ylöspäin kohti... Niin, tästä en tietenkään ole varma, mutta minusta näytti siltä kuin se olisi ollut matkalla kohti Wernerwoodin metsää. 

    - Herra siunaa, keskeytti Ukko Ylitalo, joka näytti jo unohtaneen äskeisen nöyryytyksensä. Kulmat kurtussa ja kävelykeppiinsä tukeutuen hän köpötteli lähemmäs Puppernikkeliä. - Sanoitko sinä ilmasta tai taivaasta muodostunut putki? Vähän niin kuin pyörremyrsky? 

    Kaikki kääntyivät katsomaan Ukkoa. Tämä harmitti tietenkin Puppernikkeliä - keskeytettiinhän tässä niin sanotusti hänen shownsa - mutta hän nyökkäsi kuitenkin. 

    - Kyllä, hän sanoi. - Taivaan sisällä liikkui jokin. Tai siltä se minusta ainakin näytti. Ja kun se oli hävinnyt näkyvistä, eteeni kilahti tuo avain, sanoi Puppernikkeli ja osoitti nurmikolla kiiltävää esinettä. - Aivan kuin joku olisi halunnut heittää sen juuri minulle. 

    - Hyvä Luoja, siunaili Ukko uudelleen ja nosti avaimen ylös. - Tämä on uskomatonta. Kaikkien teorioiden äiti. Nyt meidän on pidettävä kiirettä, ennen kuin tilanne etenee täysin hallitsemattomaksi. Mennään!"

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 90-91)

Joulukalenteri! Luukku 16

 

 

(16.12.2018)

Tämän päivän luukusta paljastuu kortti nimeltä Hallitsemattomuus. Kortin nimi olisi voinut olla myös kontrolloimattomuus, mikä ehkä antaa vähän lisäosviittaa siitä, mistä tämän kuvan kohdalla on kyse. Niin, aivan oikein. Siitä, että kaikkea ei voi aina hallita. Ei vaikka kuinka haluaisi. Välillä tuntuu jopa, että mitä kovemmin sitä yrittää, sen suuremman vastuksen elämä eri muodoissa antaa. Puskee ikään kuin takaisin. Mikä silloin neuvoksi? 

No. Omaan empiiriseen kokemukseeni nojaten sanoisin, että ensin kannattaa vähän kuulostella, mistä on kyse. Joskus vastus nimittäin nousee eteen siksi, että asia vaatii vähän ponnistelua. Omaa yrittämistä. Sitä että ikään kuin näyttää elämälle, että kyllä, olen tosissani. Tämä on tärkeää, tätä haluan. 

Mutta tässäkin tapauksessa asennetta kannattaa kyllä vähän höllätä. Läpi harmaan kiven voi toki mennä, mutta ehkä ei hampaat irvessä kuitenkaan. Olen sitäkin yrittänyt monet kerrat ja leukahan siinä kipeytyy. Innostuneella ja sitkeän rauhallisella asenteella pääsee pidemmälle. Vauhti ei tosin välttämättä aina päätä huimaa, mutta mihinkäs kiire tässä? Valmiissa maailmassa, vai miten se meni? 

Mutta sitten on ne pirullisemmat keissit. Jotka yleensä liittyy siihen, mitä ne muut tekee. Siinä ei välttämättä se harmaan kiven läpi meneminen auta ensinkään. Ei vaikka kuinka olisi takataskussa hyviä neuvoja ja viimeisimpiä tieteen tutkimuksia, joiden mukaan kannattaa tehdä niin tai näin tai noin, mutta ei missään tapauksessa niin kuin se hölmö läheinen AINA tekee. Uudelleen ja uudelleen. Niin että sitä alkaa jo miettiä, että tekeekös se oikeasti sen vain kiusatakseen. Ja miksi ihmeessä, kun itse tässä laupiaana samarialaisena yrittää vain auttaa ja helpottaa hänenkin kurjaa elämäänsä. 

Niinpä. Sanonpahan vaan, että tätäkin on tullut paljon tehtyä. Ja varmasti paljon vielä teenkin. Kun se vaan on niin vaikeaa olla puuttumatta, kun toisen tekemiset ärsyttää, suututtaa, pelottaa, hirvittää. Tekee epämukavan olon, koska silloin ollaan sellaisten asioiden äärellä, jotka on oman kontrollin ulottumattomissa. 

Ja uskoisinpa, ettei ole kovin kaukana totuudesta sellainenkaan ajatus, että juuri kontrollin menettämistä me pelkäämme kaikkein eniten. Sitä, että meidän tarkkaan rajattu, oma pikku maailmamme jotenkin romahtaa, jos me emme ole sen hallitsijoita tai hallitsijattaria koko ajan ja joka asiassa. Ja yleensähän tässä asiassa toimii myös se peiliefekti, että se mikä toisessa oikein ärsyttää, on sellainen piirre, jota emme itsessämme hyväksy. Siksi se maailma voi hyvinkin romahtaa siinä kohtaa, kun on pakko vain hyväksyä se, että se puoliso tai lapsi tai työkaveri ei taida muuksi muuttua, vaikka me kuinka sitä haluaisimme. 

Eli sieltähän se taikasana jo putkahtikin. Hyväksyminen. Sen olen huomannut toimivimmaksi ratkaisuksi hallitsemattomuuden ongelmaan. Eli jos huomaat, ettet voi jotain asiaa hallita, hyväksy se. Päästä irti. Ymmärrä, että hyväksyminen on parhaimmillaan kaikkein suurinta rakkautta. Ja rakastaahan me kaikki haluamme, eikö niin? 

Hyväksyminen antaa toiselle luvan olla sitä mitä on, vaikka ei voisi ymmärtääkään tämän tapaa toimia. Jos tätä on vaikea sulattaa, muista se peiliefekti! Kun hyväksyt, vapautat sen saman asian kenties myös itsessäsi. Rentoudut. Vie paljon voimia kieltää kaikki ne asiat, joita pitää liian negatiivisina itseen kuuluvaksi. 

Ja onhan sitä paljon helpompi olo itselläkin, jos ei aina tarvitse olla täydellinen.

 

 "Hiljaisuus laskeutui väkijoukon ylle, hetkeen kukaan ei uskaltanut hiiskahtaakaan. Tätä kesti niin kauan, kunnes Ukko Ylitalo sai lopulta oven suljetuksi. Raskas ovi pamahti kumahtaen kiinni ja Ukko kääntyi katsomaan yleisöä sydänalaansa pidellen. Hän oli aivan kalpea ja näytti olevan pyörtymäisillään.

     - Kaupunkilaiset, hän virkkoi särähtävällä nuotilla. - Minä en tiedä mitä sanoa...

    Eikä hän enää muuta sanonutkaan. Epätavallisen episodin uuvuttama kaupunginisä pärskäytti kerran niin, että Wernerilandia raikui ja lyyhistyi sitten nurmikolle kymmenien silmäparien edessä. Eebenpuinen lennähti hänen kädestään ja hattu tärähti kaatuvan miehen mukana nurmikolle. Yleisössä kaikui kauhistunut kohahdus. Kaikki tiesivät Ukon sydänvaivoista ja sappikivistä ja vähän aikaa näytti jo siltä, että pian päästäisiin viettämään Wernerilandian historian ensimmäisiä hautajaisia. 

    Pelottava tilanne ei lamaannuttanut kuitenkaan Sarah Stonehengeä. Itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan hän taisteli itsensä kyynärpäät edellä ihmisjoukon läpi ja ryntäsi maahan Ukon viereen.

     - Kutsukaa Tohtori Tenhunen, hän huusi väkijoukolle ja heti lähti joku juoksemaan kohti sairaalaa." 

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä. Valmiixi 2015, s. 102-104)

Joulukalenteri! Luukku 15

 

(15.12.2018)

Huh. Viidestoista kalenterin luukku on jo auki. Käsittämättömän nopeasti aika menee. Tämän päivän kortti on nimeltään Ykseys. Siinäpä vasta muheva aihe tälle päivälle, jotten sanois. 

Kortin kuva löytyy ykkösosan loppupuolelta, Sateenkaarikiven tarinan neljännestä osasta. Tarinassa Wernerille kerrotaan maailman synnystä, maapallon ja ihmiskunnan alkuajoista, sekä tietenkin Suuresta Valosta.Josta olisin muuten voinut yhtä hyvin käyttää myös nimeä Alkulähde, Korkeampi voima, tai Jumala. Pitkän harkinnan jälkeen siitä tuli kuitenkin Suuri Valo. Jaa miksi? No vaikka siksi, että mulle Jumala merkitsee aika pitkälti juuri tuota: suurta valoa ja tietoisuutta, joka pitää sisällään kaiken.

En siis toisin sanoen pidä Jumalaa minään välillä rankaisevana, välillä palkitsevana, persoonan omaavana olentona, vaan puhtaana rakkauden voimana, jonka erottamattomia osia me kaikki olemme. Tiedostimmepa sitä tai emme. 

Eilen puhuin yhteydestä. Ja nyt kun asiaa oikein mietin, huomaan, että silläpä onkin ykseyden kanssa paljon muutakin tekemistä, kuin huomattavan samanlainen kieliasu. Ollessamme yhteydessä omaan syvimpään, korkeampaan itseemme, uskon, että silloin olemme yhteydessä myös Jumalaan(tai Suureen Valoon) meissä. 

Ja samoin, kun olemme yhteydessä toistemme kanssa, voimme tuntea saman valon loistavan myös heidän kauttaan. Mikä toivottavasti herättää meissä vähitellen sellaisen ajatuksen, että ehkä me kaikki olemme sittenkin samaa perhettä. Kaikista ristiriidoista ja hankaluuksistakin huolimatta. Ja se on juuri sitä, mistä käytän kirjoissani nimitystä ykseys. 

Ihanaa joulukuista lauantaita kaikille.

 

"Mutta jatkakaamme tästä myöhemmin, rakas Isoäiti-Röhveli. Olet jo vanha, emmekä halua rasittaa sinua liiaksi yhdellä kertaa. Seuraavaan tarinaan asti toivomme sinun kuitenkin ajattelevan aina kun muistat, että Suuren Valon maailma on koko ajan läsnä. Se ei ole koskaan kadonnut minnekään. Ympärilläsi avautuva fyysinen todellisuus on Kipinöille kyllä tärkeä oppimispaikka ja keho tärkeä oppimisväline - ilman niitä tämänkaltainen oppiminen ei olisi edes mahdollista. Mutta se ei ole kuitenkaan koko totuus, koska sinun henkesi on niin paljon enemmän. 

    Sinä olet kaikki, sinuun sisältyy kaikki: koko maailmankaikkeus, kaikki veljesi ja sisaresi. Sinä olet Suuren Valon laajentuma, yhä edelleen. Sinä olet osa häntä ja hänen rakkautensa on osa sinua. Tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää siksi, että muistaisit, ettei mitään uhkaavaa oikeasti ole olemassa."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.161-162)

Joulukalenteri! Luukku 14

 

 

(14.12.2018)

Tänään ollaan taas jännän äärellä. Päivän korttina Yhteys. Kortin kuvassa on Sateenkaarikivi, jonka Röhveli on varastanut ja kuljettanut oman mökkinsä pihaan. Kuva löytyy kakkososasta ja siellä tilanteesta, jossa Werneri on rämpinyt pimeän metsän läpi ja joutunut Röhvelin vangitsemaksi. 

Tilanne on kuitenkin Wernerille perin yllättävä. Röhveli nimittäin ilmoittaa tarvitsevansa Wernerin apua Sateenkaarikiven kanssa. Kivi on alkanut menettää hohdettaan, eikä enää loista niin kuin pitäisi. Wernerin ja Röhvelin pitää siis toisin sanoen yhdistää voimansa, mikäli haluavat pelastaa tuhoutumaisillaan olevan Wernerilandian. 

Tässä kohtaa pohdin tuttuun tapaan sitä, että mites tämä tällainen teema nyt liittyy tähän päivään. Yhteys, hmm. Ehkä se voisi tarkoittaa tässä kohtaa ainakin yhteyttä omaan itseensä. Siihen korkeampaan viisauteen kaikissa meissä, joka tietää keitä olemme, mitä tarvitsemme, mistä pidämme, mikä tekee meille hyvää ja mikä ei. Koska oikeastaan vain tuosta viisaudesta käsin meillä on mahdollisuus muodostaa toimivia ja tasapainoisia yhteyksiä myös elämään ympärillämme. 

Eli jos yhteys omaan itseen ei ole kunnossa, pätkii ne linjat takuulla myös suhteessa toisiin ihmisiin. Mutta vaikka tämä asia ei niin kovin monimutkaiselta kuulostakaan, on se arjessa välillä aika työlästä. Puhuin jo aiemmin siitä, miten esim työssä musta usein tuntuu siltä, että ei vain ehdi eikä pysty tekemään kaikkea sitä mitä haluaisi. Eikä kyllä kotonakaan. Tässä asiassa olemme tietenkin yksilöitä, mikä tarkoittaa sitä, että toiset varmasti kestävät sitä arkea, vaatimuksia ja kiirettä paremmin kuin toiset. 

Mutta itse olen ainakin sillä tavalla allerginen kiireelle, että jos tilanne jatkuu liian pitkään, mulla alkaa kyllä yhteys omaan itseen rakoilla. Alan kuvainnollisesti haalistua, menettää loistettani. Niin kuin tuo Sateenkaarikivi tuossa kuvassa. Ja silloinhan sitä on vaan pakko pysähtyä. Ja hengitellä. Hakea takaisin se yhteys omaan itseen. Vaikka tuntuisikin siltä, että on kiire, eikä millään ehdi. 

Mutta kyllä sitä ehtii. On ehdittävä. Velvollisuus itseä kohtaan on velvollisuus siinä missä ne monet muutkin velvollisuudet, joita emme yleensä edes kyseenalaista. Eli tänään käännetään katse sisäänpäin ja koitetaan ottaa rennosti, eiks je? Mä lupaan yrittää kans :)

 

"Sitä se siis oli. Werneri katsoi jälleen Sateenkaarikiveä ja nyt hänkin näki sen. Kivi loisti edelleen taukoamatta, mutta sen värit haalenivat pikku hiljaa. Joihinkin kohtiin oli ehtinyt jo kulua pieniä, tyhjiä aukkoja, joista valo oli kokonaan kadonnut. Ja niiltä kohdin Sateenkaarikivi näytti vain suurelta ja muhkuraiselta kristallilta. 

    Katsoessaan ympärilleen Werneri huomasi myös, ettei loiste ulottunut enää yhtä kauas, vaan säteili hädin tuskin Röhvelin tupaa ympäröivän metsän reunaan asti. Ja loppuessaan siellä ei sen ulkopuolella näkynyt muuta kuin asteittain tummenevaa pimeyttä. Werneriä värisytti kun hän muisti, miltä oli tuntunut kävellä tuossa synkkyydessä aivan yksin. 

    Tajutessaan tilanteen vakavuuden Werneri lakkasi kyselemästä. Nyt oli pystyttävä yhteistyöhön - vaikka sitten oman vihollisensa kanssa. Sateenkaarikiven valo oli ainoa keino pelastaa Wernerilandia, siitä he olivat molemmat samaa mieltä. Olisi siis ollut silkkaa typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa sen miettimiseen, kuka tässä oli ystävä ja kuka ei."

Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.143)

Joulukalenteri! Luukku 13

 

 

(13.12.2018)

Tänään, joulukuun 13. päivänä tällaisten teemojen äärellä. Eli Anteeksianto on kortin nimi. Eilen tuntui jo vähän vaikealta alkaa kirjoittelemaan niinkin isosta aiheesta, kuin rakkaus, mutta ei tämä nyt ainakaan helpompi teema ole...

Kuva löytyy siis kakkososasta ja liittyy siellä tilanteeseen, jossa Ukko Ylitalo ja Könttä Fruktison riitaantuvat oikein kunnolla. Miesten välit eivät niin kovin häävit ole muutenkaan, mutta nyt pinnaa kiristänee myös Röhvelin saapuminen kaupunkiin, sekä siihen liittyvä Suloisen Äänen, Wernerin ja vieläpä Sateenkaarikivenkin katoaminen. 

Wernerilandiassa tapahtuu myös outoja muutoksia, jotka erityisesti Ukko Ylitaloa huolestuttavat kovasti. Eli tällaisessa tilanteessa, onko tuo nyt oikeastaan mikään ihme, että käämit vähän kärähtää? 

Tämäkin tuntuu kovasti tutulta. Viimeksi eilen töissä tuntui siltä, että joinakin päivinä se harteille kasaantuva kuorma vaan on kohtuuton. Joka puolelta tulee vaatimuksia, joka paikkaan pitäisi ehtiä, kaikkia pitäisi ehtiä kuunnella. Ja tietenkin haluaisikin ehtiä. Mutta kun ei jaksa. Eikä pysty, koska ei ehdi. 

Ja siinä kohtaa voin kyllä totta tosiaan samaistua tuohon vanhaan haituvapartaan, jolle olen tarinassani antanut nimen Ukko Ylitalo. Ehkä olen hänen muodossaan halunnut käsitellä sitä mukavan ulkokuoren alla olevaa ärhäkkää räksyttäjää, joka mussa saa kyllä harmittavan usein vallan. Ehkä näillä ikälisillä jo vähän harvemmin kuin nuorempana, mutta varsinkin ylikuormitettuna mun raivon kyllä näkee ja kuulee. Kysykää vaikka perheeltä. Tai naapureilta. 

Eli mitä haluamme sitten itsestämme tänä päivänä oppia? Itseäni muistutan ainakin jälleen kerran siitä, että vähintään yhtä tärkeää kuin antaa anteeksi toisille, on antaa anteeksi itselleen. Ehdoitta. Vaikka sieltä suusta olisi juuri pulpahtanut vähän isommankin puoleinen sammakko. Usein ne sammakot saavat pomppimisvoimansa tietämättömyydesta, peloista, hämmennyksestä - tai ihan vaan siitä ylikuormituksesta. Ei tämä elämä tällä pallolla ihan helppoa aina ole. 

Mutta paraneeko asia sillä, että ruoskii itseään siitä mitä tuli sanottua tai tehtyä? Tai sillä, että ruoskii toisia? En usko. Toki asioista pitäisi voida puhua ja sanoa, jos mielenpahoitusta on tullut puolin ja toisin. Mutta sitten kun se on tehty, voisi hyvinkin tehdä niin kuin Könttä tekee. Antaa toiselle karhunhalauksen. Jos ei oikeasti, niin mielessään. Ymmärtää, että välillä menee yli. Välillä hyvinkin paljon. Mutta elämä jatkuu. Tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet oppia. Oppia itsestään, oppia toisista. Koska sen takiahan me kaikki täällä olemme. 

Siispä anteeksiantavaista päivää kaikille! Yritetään olla ihmisiksi.

 

 "Ja Annelea ja muita hallituksen jäseniä väistellen Könttä lähti hapuilemaan eteenpäin, niin kauan, että kädet löysivät etsimänsä. Aluksi ne kopsahtivat eebenpuiseen ja singahtivat siitä sitten uhkarohkeasti kohti kepin omistajaa. Ukko älähti hämmentyneenä, mutta ei ehtinyt tekemään mitään, kun pulleat käsivarret olivat jo kietoutuneet häneen nallekarhumaisen lujalla otteella. 

    Se oli melkein sama kuin olisi mennyt ehdoin tahdoin tökkimään mehiläispesää. Sillä Ukko Ylitalo ei ollut mies, joka olisi suhtautunut kevyesti julkisiin hellyydenosoituksiin - varsinkaan jos ne tulivat toiselta mieheltä. Niinpä kun muut tajusivat, missä Könttä oli ja mitä hän teki, pimeyteen laskeutui kauhistunut hiljaisuus. Hetken verran kaikki pidättivät hengitystään ja odottivat Köntän joko sinkoutuvan seinään, tai ainakin saavan aimo mäjäyksen eebenistä. 

    Mutta kaikkien hämmästykseksi Ukko ei riuhtaissut itseään Köntän otteesta. Hän ei myöskään alkanut huutaa, kiroilla tai huitoa kävelykepillään. Sen sijaan hän seisoi tikkujäykkänä Köntän otteessa ja oli aivan hiljaa. Miesparka taisi olla niin häkeltynyt, ettei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Lopulta Könttä irrotti otteensa. 

    - Tätä en olisi kyllä ikinä uskonut sanovani, hän hengähti. - Mutta kiitos! En ole milloinkaan ollut näin vapaa!"

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 122)

Joulukalenteri! Luukku 12

 

 

 (12.12.2018)

Huomenta. 12.12. Ja tämän päivän luukusta löytyi tällainen kortti. Rakkaus. Apua. Ja jotain tästäkin pitäis varmaan osata kirjottaa. Pari päivää sitten kirjotin ylirasituksesta ja joulustressistä, ja täytyypä sanoa, että alkaa kyllä kisaväsymys jo vähän painaa. Mutta ehkä tässä nyt vielä jaksaa, jaksaa... Täsmälleen puolivälissä joulukalenteriahan ollaan jo :)

Tämä kuva löytyy kakkososan loppupuolelta, ja on nyt vähän hankala pala siinäkin mielessä, että enhän mä nyt tarinan loppuratkaisua voi mennä tässä paljastamaan. Eli asiayhteydestä en niin hirveästi kommentoi. Sanonpahan vaan, että musta on aika kuvaavaa ja selkeää, että juuri tän kortin nimeks piti tulla rakkaus. Saman nimen olis nimittäin voinut antaa monelle muullekin kortille. Mutta tälle se sopi parhaiten varmaan just siks, kun löytyy sieltä kirjan loppupuolelta. Liittyy jotenkin siihen asetelmaan, joka usein tarinoissa, leffoissa on ihan luonnostaan. Että olipa sitä ennen tapahtunut sitten mitä vain, ikäviä asioita, pahuutta, murhia tai mitä vaan, niin loppujen lopuks rakkaus on kuitenkin se, joka voittaa. 

Että kertomatta loppuratkaisua sen tarkemmin, niin kyllä näissäkin kirjoissa tuommoinen rakkaus-loppu on. Ehkei ihan se klassisin prinssi saa morsiamensa-tyyppinen rakkaus-loppu, mutta rakkaus kuitenkin. Ja tokihan tää kortti liittyy rakkauteen siinäkin mielessä, kun siinä on tuo perhe. Lapset. Se jo laajentaa rakkautta vähän isommaks käsitteeks, kun vaan sinne prinssi-prinsessa suuntaan. Pyyteettömämpään suuntaan. 

Tai otanpa vähän takasin. Kyllähän tuommoinen pyytetön rakkaus voi kohdistua moneen muuhunkin asiaan kuin vain lapsiin: puolisoon, lemmikkeihin, uskontoon, henkiseen oppiin, luontoon, omaan maahan, mihin vain. Tai sitten ihan vain elämään. Ideaalista varmaan olisi, jos sen osaisi kohdistaa ihan kaikkeen. 

Eli nyt kun pohdin tarkemmin, ehkä se rakkaus syvimmillään onkin enemmän sellanen tietynlainen mielentila. Rauhallinen, tyyni ja hyväksyvä tunne, josta käsin maailmaa ja elämää katsoo. Joka voi toki kohdistua myös mihin tahansa itsen ulkopuolella olevaan, mutta ei välttämättä. Rakkaus on rakkautta. Ei sitä varmaan voi, eikä tarvitse mitenkään tyhjentävästi edes määritellä. 

Rakkaudellista päivää kaikille!

 

"Seuraavana aamuna aurinko tuntui nousevan poikkeuksellisen aikaisin. Kaappo ja Tarlena istuivat sängyllä ja tuudittelivat pikkupeikkoja sylissään. Aamun arasti kirkastuvassa valossa vauvat näyttivät vieläkin suloisemmilta kuin yöllä, eikä Kaappo tuntunut onnestaan puuttuvan enää mitään. Mummikin tuossa vain pesi astioita, itsekseen hyräillen, eikä merkkiäkään entisestä vihamielisyydestä Tarlenaa kohtaan enää ollut. 

    -Katso nyt häntä, Tarlena kuiskasi Kaappolle. - Olisitko uskonut? Hän tuli tänne eilen illalla etsimään sinua ja oli aluksi aivan yhtä inhottava kuin ennenkin. Mutta sitten minusta tuntui kuin vauvat olisivat päättäneet, että nyt on oikea hetki. Että meidän pitäisi hoitaa se asia yhdessä, heidän syntymisensä. Tehdä yhteistyötä, eikä riidellä, ymmärräthän? Se tilanne pakotti meidät siihen. Ja kun pienet olivat sitten syntyneet - eikä siihen mennyt kauan - koko tunnelma täällä mökissä oli erilainen. En ole koskaan kokenut mitään sellaista. Siinä kaikessa oli jotakin pyhää. Aivan kuin vauvat olisivat hoitaneet jo ensimmäisen tehtävänsä tässä maailmassa. 

    - Ja hyvin hoitivatkin, sanoi Kaappo ja suuteli Tarlenaa kevyesti otsalle. - He ovat ihmeellisiä."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.227-228)