(13.5.2015)
Aloitan tekemällä tunnustuksen: en ole lukenut kovinkaan paljon fantasiakirjallisuutta. Siis sellaisia pyhiä teoksia, kuten Taru sormusten herrasta-trilogiaa, Harry Pottereita, tai edes Narniaa. Oikeasti. En tiedä miksi. Leffoina olen näitä mestariteoksia kyllä nähnyt, mikä ei tietenkään ole sama asia. Olen ylipäänsä vähän huono lukemaan pitkiä kirjoja, mikä ei toki tarkoita että kirja olisi huono. Waltarin Sinuhe esimerkiksi on todella hyvä, mutta silti minulla meni sen lukemiseen viitisen vuotta. Lähinnä siksi, että lukemisrupeamien välillä oli niin pitkiä taukoja. Mutta myös siksi, että olen toivottoman hidas lukemaan.
Toinen tunnustus: en edes ole erityisen kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta. Tai fantasiaelokuvista. Jos menen leffaan yksin ja saan siis itse päättää mitä katson, valitsen luultavasti suomalaisen komedian, romanttisen hömpän tai jonkun vakavan draaman. Hidas tempo ei haittaa minua, päinvastoin, kunhan tarinassa on syvyyttä. Uusista leffoista esimerkiksi Stephen Hawkingista kertova Kaiken teoria oli aivan ihana. Lapsena lempikirjojani olivat seikkailuromaanit, kuten Viisikko-kirjat, Neiti Etsivät, kaikki Astrid Lindgrenit ja niin edespäin. Myös Stephen Kingiä piti yrittää lukea, vaikka oikeastaan ne olivat ihan liian pelottavia.
Nykyään minuun vetoavat yhtäältä ihmissuhteista kertovat romaanit ja toisaalta romaanit, joissa on ripaus jotain arkitodellisuuden ylittävää. Pidän siis fantasiasta, mutta en oikeastaan siinä perinteisessä mielessä. Ehkä maaginen realismi olisikin oikeampi termi.
Luulen tämän johtuvan siitä, millainen itse olen. Toisaalta tosi maanläheinen, toisaalta taas omassa fantasiamaailmassaan lilluva taivaanrannan maalari. Ehkä tämä onkin se syy, miksen niin kovasti innostu fantasiakirjallisuudesta. Tai miksi kuitenkin tulin kirjoittaneeksi lähinnä kai fantasiaksi luokitellun kirjan. Minullahan on omat fantasiaseikkailut päässäni käynnissä koko ajan!
Sillä fantasiakirjoista tuttuja olentoja minä soisin kyllä tapaavani kirjoissa enemmänkin, edustivatpa kirjat sitten mitä genreä tahansa. Niinkuin vaikka peikkoja tai menninkäisiä. Maahisia. Keijuja. Tonttuja. Tai vaikka avaruusolentoja. Ja huom! Muutenkin kuin pahisten roolissa. Aikuisille suunnatussa, vakavasti otettavassa kirjallisuudessa näin harvoin on, mikä on sääli. Fantasiakirjallisuudessa heitä kyllä vilisee ja siellä heidän annetaankin vilistää.
Luulen sen johtuvan siitä, että vallalla on sellainen hassu käsitys, että tällaiset hahmot olisivat pelkkää fantasiaa. Ja hassu käsityshän saa pysyä vallalla, koska kukapa tässä järkeä palvovassa yhteiskunnassa uskaltaisi ääneen sanoa, vaikka uskoisikin luonnonhenkiin tai enkeleihin.
No, täältä pesee. Minä uskon. Ja tiedän, etten ole ainoa.Uskon myös siihen, että kaikki on mahdollista. Siksi pidänkin oikeastaan enemmän lasten kuin aikuisten kirjoista, koska niissä asioiden ei tarvitse olla perusteltuja tai tieteellisesti todistettuja. Niissä voi humpsahtaa yks kaks kaninkoloon kesken tavallisen kesäpäivän tai lentää jättipersikalla karkuun ilkeitä tätejä. Niissä ei toisin sanoen ole mitään rajoituksia.
Ja vaikka jättipersikka voikin kuulostaa vähän kaukaa haetulta, ei se oikeastaan ole sitä. Kyllä tavallisessa elämässäkin tapahtuu kummallisia, outoja ja ihmeellisiä asioita. Totuus on tarua ihmeellisempää, sanoi joku viisas, ja luulenpa että hän oli aivan oikeassa.
Niinpä minä lastenkirjojen lisäksi viehätyn kovasti myös kaikenlaisesta henkisyyteen, psykologiaan tai tuonpuoleisuuteen liittyvästä kirjallisuudesta. Filosofi en varsinaisesti ole, mutta tykkään laajasta näkökulmasta asioihin ja siitä, että noita näkökulmia voi aina laajentaa lisää. Uskon, että elämä on silkkaa kasvua koko ajan.
Siksi, vaikka se ei ehkä niin tarkoituksellista ollutkaan, tuli Wernerilandiaankin mukaan myös omanlaisensa henkinen ulottuvuus. Oikeastaan en voisi kuvitellakaan kirjoittavani jotakin vain viihteen vuoksi, vaikka sekin puoli on epäilemättä tärkeä. Ja vaikka koenkin tämän osan tarinaa olevan koko homman ydin, on se myös asia, joka minua kirjani vastaanotossa eniten jännittää.
Sillä vaikka suurin osa minut tuntevista ihmisistä taitaa kyllä tietää, että olen "vähän hörhö", voi heillekin olla yllätys, kuinka hörhö.Tavallaan se on vähän hulluakin. Paljon helpompaa nimittäin olisi, jos tarinani olisi väkivaltainen tai siinä olisi kosolti seksiä. Luultavasti ne myisivätkin paremmin. Vastaanottoa tarvitsisi jännittää paljon vähemmän ja arvostusta voisi saada aina elokuvan myyntioikeuksiin asti.
No, ikävä tuottaa pettymys, mutta minun kirjani on mahdollisimman epäseksuaalinen. Tarkoituksella. Mielestäni aiheesta on kirjoitettu jo niin paljon, ettei minun tarvitse sitä enää tehdä. Toki tässäkin tarinassa synnytetään, rakastetaan ja tullaan raskaaksikin, mutta sillä tavalla lastenkirjamaisesti, ilman yksityiskohtia :)
Muodikkaiden aiheiden sijaan haluaisin herätellä lukijaa muistamaan jotain olennaista paitsi omasta syvemmästä itsestään, myös kanssaihmistensä syvimmästä itsestä. Siitä, että ehkä me kaikki olemme kuitenkin, kaikista eroavaisuuksistamme huolimatta yhtä ja samaa.
Uskon
vahvasti, että jos me kaikki ymmärtäisimme sen, voisimme luoda oman pikku
Wernerilandiamme tänne maan päälle.Paikan, jossa jokainen saisi olla juuri
sellainen kuin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti