(8.4.2015)
Edellisen vuoden olin opiskellut Outokummun oppimiskeskuksen kirjoittajalinjalla ja vannonut siellä muistaakseni samaa, minkä olin jo 10-vuotiaana päättänyt: ryhtyisin kirjailijaksi. Siksi olikin outoa, miten kaikki lopulta meni.
Keväällä 2001 aloin tuntea pakottavaa tarvetta muuttaa pääkaupunkiseudulle. Kirjoittamista en suinkaan aikonut lopettaa, enkä luopua unelmistani, mutta paikka nyt vain alkoi tuntua väärältä.
Oli minulla toki suunnitelmakin. Aluksi. Hakisin Kriittisen korkeakoulun arvostetulle kirjoittajalinjalle, jatkaisin kirjoittamisopintojani ja ryhtyisin kirjailijaksi. Oheen pitäisi hankkia ehkä joku kiva ja leppoisa osa-aikatyö, koska koulu kuitenkin maksaisi, samoin asuminen. Kuulemani mukaan jopa himppasen verran enemmän kuin Outokummussa. Tai Töysässä, josta alunperin olen kotoisin.
No, loppujen lopuksi en edes hakenut Kriittiseen korkeakouluun. Sen sijaan päädyin lastenhoitajaksi espoolaiseen perheeseen. En kuitenkaan ajatellut sen olevan millään tavoin ristiriidassa kirjallisten unelmieni kanssa. Enkä ajattele niin vieläkään - se oli hyvä vuosi. Olin sitä paitsi ollut jo Outokummussa vähän ahdistunut siitä, että kaikki sen vuoden aikana pyöri pelkän kirjoittamisen ympärillä. Alkoi kyllästyttää ja kaipasin kokemuksia. Halusin ymmärtää maailmaa paremmin ja nähdä asioita laajemmin.Ja nyt kun ajattelen asiaa, sain ihan tismalleen sitä mitä olin tilannut. Laskeuduin niin sanotusti kentälle ja aloin hankkia noita kokemuksia. Luonnollisesti myös kirjoittelin siinä sivussa kaikenlaista pientä, mutta en mitään kovin dramaattista. Lyhyitä novelleja, vähän runoja.
Mutta sitten, huhtikuussa 2002, päähäni alkoi ilmestyä mielikuvia avaruusolentoa muistuttavasta pikkupojasta, jota kukaan ei oikein hyväksy eikä ymmärrä. Samaan aikaan pulpahti jostain myös kirjan ensimmäinen lause: "Wernerissä on jotakin vikaa", joka pian täydentyi sanoilla: "oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi."
Tämähän on ihan selvä novelli, tuumin aluksi. Kiva pikku tarina pojasta, joka ei koskaan opi suomen kieltä ja joka pakenee ahdistavia kotiolosuhteitaan omaan mielikuvitusmaailmaansa. Nimeksi sille voisi laittaa jotain pitkää ja vellovaa, kuten "Poika, joka ei puhunut samaa kieltä kuin muut" tai "Poika, joka ei ollut tältä planeetalta". Joopa joo, ajattelin. Ei järin omaperäistä, mutta kirjoitetaan se nyt alta pois, kun ideakin tuli niin spontaanisti. Mielikuvitusmaailmassa voisi vaikka tapahtua jotain jänniä seikkailuja, joiden tuoksinnassa poika tietty oivaltaa, että oma maa on kuitenkin mansikka, siinä missä muu maa mustikka. Tämän tajuttuaan hän palaa tyytyväisenä takaisin tuttuun ja turvalliseen, ihan hyvään elämäänsä. Ja siinä se. Kaikki järjestyy.
No, järjestyihän se. Mutta jokseenkin eri tavalla, kuin olisi voinut kuvitella. Ja myös melko lailla pidemmän kaavan kautta, kuin olin toivonut. Kirjan kirjoittamisen aikana kävin läpi kaksi eroa, tapasin lasteni isän, opiskelin ammatin, synnytin kaksi maailman parasta lasta. Kävin erilaisilla henkisen kasvun kursseilla, tutkin astrologiaa, luin kirjoja. Piirsin, maalasin ja neuloin monta villapaitaa. Yritin ymmärtää itseäni ja elämää ja muutin tekstiä aina sen mukaan, mitä milloinkin olin elämästä oivaltanut.Ja toki siinä välissä oli myös pitkiä aikoja, jolloin en halunnut edes vilkaista koko tekstiä.
Kuukausia, jossain kohtaa kokonainen vuosikin, jolloin ajattelin, että homehtukoon sitten pöytälaatikossa, kun ei kerran suostu valmistumaan.Järjettömän monta uudelleen kirjoituskertaa, harmaata hiusta, kirosanaa ja onnen kyyneltä se lopulta vaati. Epätoivoisia ajatuksia, kuten "ei tämä koskaan kuitenkaan valmiiksi tule".
Ja vaikka Wernerilandian ensimmäinen osa onkin pian, kuukauden päästä putkahtamassa maailmaan, en ehkä edelleenkään ole sitä mieltä, että se olisi valmis. Eivät tarinat koskaan ole. Mutta jospa "riittävän valmis" on sittenkin tarpeeksi? Keskeneräisyyshän on luova tila, eikö niin?
Niinpä ratkaistavana onkin enää vain yksi kysymys: olenko minä valmis?
Tai ehkä kaksi: oletko Sinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti