(16.4.2015)
Kuten on varmaan jo tullut selväksi, tämän tarinan syntyminen on ollut eräänlainen mysteeri minulle itsellenikin. Oikeastaan uskon, että näin on tietyllä tavalla kaikkien tarinoiden kohdalla. Jonain hetkenä se vain alkaa ja toisena päättyy. Mutta sitä minä en tiedä, onko olemassa paljonkin erilaisia tapoja kirjoittaa kirja. Varmaan on. Minun tapani on aina ollut se, etten juuri suunnittele.
Niin kuin vaikka silloin 10-vuotiaana, kun olin juuri tehnyt päätöksen kirjailijaksi ryhtymisestä. No, toiminnan tyttönä päätin tietenkin aloittaa heti. Olin kuullut jostain termin "asiamies" ja tykästynyt siihen. En tosin ollut ihan varma mitä se tarkoitti, mutta onneksi minulla on viisas isä. Hän heitti minulle jotain sen suuntaista, että asiamies nyt voi tehdä monenlaisia asioita. Niin kuin vaikka myydä lehtiä. Ha, minä ajattelin. Tämähän käy helposti. Kirjani päähenkilöt(jotka olivat tietenkin minä itse ja ystäväni Minna) menisivät siis kesätöihin lehtimyyjiksi ja päätyisivät sitä kautta hurjiin seikkailuihin. Kirjan nimeksi tulisi "Tuleeko Minnasta ja Helistä asiamiehiä?", eikä siitä mitenkään voisi tulla vähempää kuin totaalinen myyntimenestys. Tie tähtiin oli siis käytännöllisesti katsoen auki.
No, ei siitä menestystä tullut. Onneksi. Teksti tuli kyllä valmiiksi ja löytyy isäni toimittamana, yhden kappaleen painoksena vain minun kirjahyllystäni. Mutta jollain lailla tuo lapsuuden päättäväisyys on kulkenut mukanani koko ajan. Samoin kuin tyyli tehdä. Ennen Werneriä olin kirjoitellut lähinnä novelleja ja runoja, mutta jo niissä olin huomannut, että juonta oli turha kehittää kovinkaan pitkälle. Puhumattakaan tarinan lopusta. Oikeastaan vain tarinan alku ja jonkinlaiset, hatarat raamit olivat tuossa vaiheessa tärkeät. Henkilöt kun alkoivat elää hyvin nopeasti omaa elämäänsä, mikä taas määräsi tarinan suunnan.
Ja tämä on minulle edelleen kaikkein lumoavinta kirjoittamisessa. Rakastan sitä tunnetta, kun en itsekään tiedä, mitä henkilöt aikovat sanoa tai tehdä. Välillä he tekevät ihan hulluja asioita, karkaavat yks kaks toistensa kimppuun tai jotain muuta vastaavaa. Eikä minun tehtäväni ole oikeastaan kuin kirjoittaa tuo kaikki ylös, mahdollisimman vakuuttavasti tietenkin.
Toivon kuitenkin, ettei tätä suunnittelemattomuutta nyt ymmärretä väärin. Jos Wernerilandia olisi historiallinen romaani, olisin varmasti tehnyt paljonkin pohjatyötä sen takaamiseksi, että kaikki todellisiin tapahtumiin perustuvat yksityiskohdat tulevat oikein. Ja olenhan minä pohjatyötä tehnytkin. Luultavasti paljon enemmän, kuin olen itsekään tajunnut. Mutta se on tapahtunut pikku hiljaa, pitkin matkaa, siinä sivussa kun teksti on kasvanut kokonaisuudeksi. Tämä on ollut mahdollista etupäässä siksi, että Wernerilandia ei ole historiallinen romaani, vaan enemmänkin utopistinen tulevaisuudenkuva. Tai vaihtoehtohistoria. Se on synteesi kaikesta siitä, mitä itse olen lukenut, kokenut, oppinut, sisäistänyt.
Ja vaikka aina väitetäänkin, etteivät kirjat mitenkään yksi yhteen kerro kirjailijan omasta elämästä, minä väitän, että kyllä ne kertovat. Tavallaan. Eivät tietenkään siinä mielessä, että tilanteet ja tapahtumat olisivat suoraan omasta elämästä, mutta jollain alitajuisella tasolla kuitenkin. Voin toki olla tässäkin asiassa väärässä, mutta ainakin minun henkilöhahmoissani on hämmentävän paljon piirteitä minusta itsestäni. Ja voin vakuuttaa, ettei se ole ollut mitenkään tarkoituksellista. Jokainen hahmoista kun on hypännyt mukaan yhtä suoraviivaisen suunnittelemattomasti kuin Wernerikin. Tismalleen niin kuin jossain vaiheessa kirjan sivuille kirjoitin: "Mitä erikoisempia ihmisiä alkoi humpsahdella paikalle kuka mistäkin, ja pian niitä oli koko saari täynnä.
Eikä pelkästään ihmisiä, tämä täytyy tässä vaiheessa jo kertoa. Wernerilandiaan ilmaantuu myös vuorenpeikko Röhveli. Hän kuuluu kauan sitten kadonneeseen Örveltämys röhveltämys-nimiseen vuorenpeikkojen sukuun, joka kauan sitten eli omalla Röhvelilandian saarellaan.
Vanhoista muistiinpanoista huomasin muuten, että olin alunperin nimennyt peikon Rahveliksi. Huvitti. En enää muista, miksi vaihdoin nimen, mutta luulen sen johtuvan siitä, että Rahvel olisi kuulostanut liikaa sipsimerkiltä. Mutta miksi Röhveli saapuu Wernerilandiaan? Sitähän en tietenkään paljasta tässä, koska muuten kukaan ei kohta koe tarvetta lukea itse kirjaa. Mutta vaikka Röhveli ei vaikuttanutkaan ainakaan aluksi kovin mukavalta tyypiltä, olin iloinen että hän tuli. Minä olen nimittäin aina tykännyt peikoista. Ja ollut vähän närkästynytkin siitä, että he ovat olentoina niin väärinymmärrettyjä ja miltei joka tarinassa ilkeitä, rumia ja pahoja.
Olin siis enemmän kuin tyytyväinen, kun prosessin edetessä tajusin, että minun röhveleihini ainakin ilmestyi sävyjä, aivan niin kuin ihmisiinkin. Siksi toivon, että kirjani tekisi kunniaa myöskin peikoille.
Ai niin. Voin minä yhden asian Röhvelistä sentään paljastaa.
Hänen suurin mielenkiinnon kohteensa on tarunhohtoinen, taianomainen,
kristallirakenteen omaava kivenjärkäle. Muinainen legenda: Sateenkaarikivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti