 |
| "Ympyrässä on vastaus kaikkeen". Kuva: Heli Haavisto |
"Eikä ympyrä oikeastaan koskaan pääty - kun täysi kierros on kulunut, se vain alkaa alusta"
Olen miettinyt pitkään - varmaan melkein vuoden - miten voisin uudistaa tätä blogiani. Wernerilandiastahan tämä koko homma alkoi, mutta vähitellen alkoi syntyä muunkinlaista luovaa tuotosta: maalauksia, runoja, sarjakuvaa. Siksi blogin alkuperäinen nimi Elämä on ympyrää - eli miten Wernerilandia syntyi alkoi tuntua vähän harhaanjohtavalta. Siksi päädyinkin jättämään siitä tuon alaotsikon pois.
Mutta jotenkin musta tuntui ettei se riitä. Jokin muukin koko hommassa mätti.
Ehkä se oli tämä Wernerilandian kanssa kipuilu, johon väsyin. Epäonnistumisen tunne, jonka koin johtuvan siitä, että eihän nämä mun kirjat koskaan oikein kunnolla lähteneet liikkeelle. Harvoinpa omakustanteet kai niin tekevätkään. Mutta silti musta tuntui, että olen aivan erityisen epäonnistunut ja paska myyjä. Koska aina tuntui olevan seinä vastassa, vaikka olisin tehnyt mitä.
Niin. Varmaan se suurin seinä oli se iso, kipeä häpeän möykky joka asian ympärille pääsi vähitellen kerääntymään. Ja joka taisi syntyä siksi, että yritin liikaa. Aivan liikaa ja väärällä tavalla. Uskoin kaikkia niitä ääniä sekä sisä - että ulkopuolellani, jotka sanoivat, että pitäis olla aktiivisempi. Yrittää enemmän. Kertoa kirjoistani siellä, täällä ja tuolla. Tyrkyttää, tyrkyttää, tyrkyttää.
Eikä se vaan tuntunut hyvältä, oikeelta, eikä varsinkaan omalta. Mutta kyllä mä aika pitkään silti yritin, niin väärältä kuin se tuntuikin. Ihan kuin näiden kirjojen tai mun oma arvo olis oikeesti ollut siitä kiinni, kuinka monta kirjaa saan myytyä.
No. Tästä kipuilusta oon kirjoittanut täällä jo monta kertaa. Itse asiassa tämän tekstin alapuolelta löytyy kyllä koko tarina, jos joku siitä innostuu lukemaan. Mutta loppujen lopuksi taisin siihen omaan kipuiluuni jo siinä määrin kypsyä, että päädyin poistamaan koko blogin. Kaikki tekstit, kaikki vatvomiset, kaikki epäonnistumiset.
Siinä hetkessä en kuitenkaan tajunnut, että siinä sivussa menivät myös kaikki ne pienet onnistumiset, ilon hetket ja oivallukset, mitä koko tämä prosessi oli elämääni ikään kuin kirjojeni sivutuotteena tuonut. Ehken edes tajunnut, että niitäkin oli. Halusin vaan siivota tämän asian pois häiritsemästä ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kokonaan alusta.
Näin jälkeen päin kun mietin asiaa, luulen että kuvittelin voivani blogitekstien poistamisella poistaa elämästäni koko Wernerilandian. Leikkiä, että se olikin itse asiassa joku aivan muu, joka nämä kirjat kirjoitti. Mutta silloin minä en vielä tajunnut, että jos haluaa rakentaa jotain kokonaan uutta, täytyy olla jotain minkä päälle rakentaa. Ja että voidakseen uudistua, täytyy hyväksyä se, mitä jo on. Omat juuret, oma sielu.
Tämä vuosi on ollut monella tapaa raskas. Eniten varmasti siksi, että olen koko vuoden tehnyt paljon syväsukellusta itseeni. No, teenhän mä sitä varmaan yleensäkin, mutta tänä vuonna on tuntunut, että mennään taas aivan uusissa kerroksissa. Aletaan lähestyä omaa ydintä, syvintä itseä. Ja siinä kun riittävän pitkälle pääsee, täytyy lopettaa feikkaaminen. Katsoa itseään rehellisesti ja miettiä: missä määrin olen myynyt sieluni yrittäessäni tulla hyväksytyksi? Voisinko jo tässä kohtaa lakata miettimästä mitä muut ajattelevat ja kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan sitä, mikä on totta minulle?
Niinpä minä jouduinkin kokemaan, että vanhojen blogitekstien poisto ja uuden rakennus tavallaan tyhjän päälle ei vain ottanut onnistuakseen. Yhden postauksen taisin innolla tehdä, mutta siihen se jäi. Menin entistä enemmän lukkoon. Häpeä kolkutteli jälleen. Huomasin, että asia ei vaan aukea, ei vaikka kuinka yritän. Niinpä minä lakkasin yrittämästä, pitkäksi aikaa. Moneksi kuukaudeksi. Aina välillä pohdin, että täytyis tänne blogiin nyt jotain käydä kirjoittamassa. Mutta mitä? Ei mulla ollut aavistustakaan. Tuntui, että kaiken olin jo sanonut silloin, kun aktiivisesti jaksoin vielä kirjoitella.
Ei ollut mitään uutta sanottavaa.
Niinpä en sanonut mitään.
Kunnes sitten tuossa parisen viikkoa sitten se ajatus vain yhtäkkiä laskeutui jostain. Tajusin, että tämä Wernerilandian häpeäminen lukkiuttaa vähitellen kaiken muunkin luovan energiani. En pääse eteenpäin missään muussakaan prosessissa. Ja mitä oikeastaan edes häpeän? Omaa itseäni? Sitä hienoa tarinaa, joka vuosien ajan virtasi kauttani ja jonka koin tehtäväkseni kirjata ylös? Näin ajateltuna se tuntui täysin järjettömältä.
Tiesin, että on aika jatkaa matkaa. Häpeän kanssa tai ilman sitä. Mutta jatkaa.
Ja onnekseni minä olen siinä mielessä arkistorotta, etten koskaan heitä pois mitään sellaista, mistä en voi olla satavarma, etten tarvitse sitä enää. Niinpä pienen kaivelun jälkeen löysin kuin löysinkin sen tekstitiedoston, jossa vanhat blogitekstini ovat. Noh, menihän siinä hetki että sain kaiveltua sieltä tietokoneen koodikielen keskeltä nuo vanhat tekstini ja muokattua ne suunnilleen alkuperäiseen muotoonsa. Mutta tulipahan siinä samalla käytyä vielä kertaalleen läpi ne asiat ja ajatukset, jotka niin kovasti olin halunnut unohtaa ja kieltää - siinä kuitenkaan onnistumatta.
Eli tämän välitekstin alle rakentuu nyt mun luovuuteni juuret, Wernerilandiasta kertovat blogitekstit. Omana settinään löytyvät myös vuonna 2018 kirjoittamani Wernerilandia-aiheinen joulukalenteri, sekä joitakin Wernerilandiasta kirjoitettuja artikkeleja. Selkeyden vuoksi liitin teksteihin mukaan niiden alkuperäiset kirjoittamispäivämäärät. Eli sinne vaan arkistoon penkomaan, jos yhtään kiinnostaa.
Mitä sitten näiden tekstien ylle alkaa rakentua, se on vielä mysteeri. Mutta nyt alan ymmärtää, että oma menneisyys on pakko hyväksyä, jotta siitä voi päästää irti. Jotta voi mennä eteenpäin. Sillä kaikki vaiheet, kaikki kipuilut, kaikki epäonnistumisetkin ovat vain osa matkantekoa. Ne ovat se perusta, josta todellinen viisaus ja voima rakentuu. Ne ovat kuin rakennuksen kivijalka, jota ilman saattaisi koko hatara hökkeli lentää ilmaan.
Eli näillä sanoin, matka jatkuu. Wernerilandia on osa minua, nyt ja aina. Näin on vahvasti jo siinäkin mielessä, että Wernerilandian kolmannen osan ensimmäinen raakaversio on jo valmis - ja neljäs mietintämyssyssä. Sitä en sitten tiedä, koska ne ihan oikeesti on valmiita - eikä mun tarvikaan tietää. Olennaista on nyt vain sen ymmärtäminen, että meillä kaikilla on kuin onkin omanlaisemme tehtävä täällä maailmassa. Se täytyy vain löytää, hyväksyä ja sitten mielellään myös elää todeksi. Ja siihenhän kuuluu olennaisesti myös se, että uskaltaa ja jaksaa nousta sille omalle tielleen, yhä uudelleen ja uudelleen. Silloinkin kun se on vaikeaa. Tai ehkä eniten juuri silloin?
Niinpä minä aionkin jatkaa omaa tehtävääni, josta olennainen osa mitä ilmeisimmin on näiden hassujen, viisaiden, utopististen tarinoiden kirjoittaminen. Halusivatpa minun jääräpäiset ihmisaivoni tajuta sitä tai eivät.
Eli "Wernerin äiti" is back. Niin kuin joku mua joskus hauskasti tituleeras :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti