Ajatuksia näkymisestä

                         (4.6.2016)

             

         

No niin. Ilmestyihän se vihdoin. Tai no, oikeastaanhan se ilmestyi jo kuukausi sitten, mutta en ole jotenkin saanut rutistettua itsestäni niin paljon, että olisin jaksanut alkaa naputtelemaan tänne mitään.  

Ai siis mikä ilmestyi? No Wernerilandian jatko-osa tietenkin. Nyt on siis maailmalle lähtenyt myös ympyrässä on vastaus kaikkeen, ja mulla on helpottunut, mutta vähän höntti olo. Neljätoista vuotta ja noin tiiviiksi se sitten lopulta meni. Vaan kivaltahan nuo näyttävät yhdessä, ainakin minun mielestäni. 

Ja toki olisi ollut hienoa postata nämäkin kuvat tänne jo silloin kuukausi sitten, mutta jotenkin en vain pystynyt siihen silloin. Facebookkiin päivityskin oli siinä ja siinä. En olisi nimittäin uskonut, miten sekava, hämmentynyt ja puolittain masentunutkin olo kirjan julkaisusta voi tulla. Tän kakkososan kohdalla meni se toimituspuolikin silleen viime tinkaan, että ihan viimeisinä päivinä ennen tekstin painoon lähtemistä luin sitä vielä yötä myöden läpi.

Eli kun kirjalähetys sitten lopulta tuli, ei oikein tuntunut hirveesti miltään. Tai tuntui silleen, että keho veti itsensä ihan kramppiin. Sisäisestä prosessista tuli siis sillä lailla ulkoinen, että kuutisen päivää olin käytännössä täysin toimintakyvytön. Makasin sängyssä hirveissä vatsa ja selkäkrampeissa, enkä pystynyt tekemään mitään. Lääketieteen näkökulmasta mulla oli varmaan jonkin sortin vatsapöpö, mutta itse ajattelin toisin. Mähän vain prosessoin jännitystä ulos kehostani.

Jännitystä, joka oli alkanut jo edellisen kirjan ilmestyttyä. Joskus nuorempana ajattelin aina, että jos kerran olen sen jo lapsena päättänyt, että kirjailijan tie on mun tie, niin sehän sitten on. Ei sitä tarvitse toisille todistaa tai perustella millään tavalla. Senkun vaan kirjottelee, mielellään yhden kirjan vuositahdilla. Mutta vuosien varrella, kokemusten karttuessa tuo ajatus on hieman hapertunut. Tai no, paljonkin. Tie tähän pisteeseen oli esimerkiksi aika paljon pidempi kuin olin ajatellut. 

Ehkä sellaiset kaksikymmentä vuotta, heh.Eikä se millään tavoin valmiilta tunnu vieläkään.Jo kauan ennen kuin eka kirja viime keväänä ilmestyi, oli tullut jo kaikenlaista itse-epäilystä mukaan kuvioon. Kipuilua siitä kelpaanko, riitänkö, miten ihmiset suhtautuvat. Pelkoa siitä, että nauretaan, solvataan, pidetään lapsellisena. Hölmönä. Muistatteko? Kirjoitin näistä samoista asioista jo viime kesänä, ainakin jossain muodossa. 

Ja nyt puhun taas. Se kai kertoo paitsi siitä, että pelot kumpuavat syvältä, myös siitä että bruukaan olla aika perusteellinen tällaisissa tunnepuolen asioissa. En päästä helpolla irti. Siksi musta onkin suunnilleen sen viimeiset kakskymmentä vuotta tuntunut siltä, että koko ajan on joku kriisi tai prosessi päällä. Aina pitää vähän työstää jotain.Välillä helpommin, välillä vaikeammin. 

Mutta toisaalta elämällä syvällä, katsomalla samaa asiaa lukemattomista näkökulmista, oppii eniten. Uskoisin. Varmaan tässä, niin kuin kaikessa muussakin on olemassa monia eri tyylejä, mutta mun tyyli on tämä. Jauhan samaa asiaa niin kauan kuin tuntuu, että se on tarpeen. Ja sitten vaihdan seuraavaan :)

Ja kuten sanottu, ekan kirjan ilmestyttyä prosessi alkoi kyllä, mutta silti tuntui että vasta toka osa laukaisi sen ihan kertakaikkiaan. Luulen sen johtuvan siitä, että nyt tarina on tavallaan valmis. Sanon tavallaan siksi, että mulla on aika vissi varmuus siitä, että kolmas osa pukkaa itsensä ilmoille jossain vaiheessa. 

Mutta ei siitä nyt sen enempää. Wernerilandian tähän mennessä ilmestyneet osat ovat joka tapauksessa yhtenäinen kokonaisuus, koska olen ne alunperin yhdeksi kirjaksi kirjoittanut.

Eli jos eka osa jo nosti pintaan aikamoisen kasan käsittelemätöntä tai tiedostamatonta epäonnistumisen pelkoa, tämä kakkososa veti sitten lopunkin maan jalkojen alta. Siksi olen ollut kohtalaisen lamaantunut asian suhteen ja ehkä vasta parin viime viikon aikana pystynyt vähän rentoutumaan. Puhumaan kirjoistani suhteellisen normaalisti. Ja jos joku siellä nyt rypistelee otsaansa ja ihmettelee, että miksi näin, voin sanoa että just siks. 

Koska kirjani ovat kaikesta mielikuvituksellisuudessaan ja absurdiudessaan tosi henkilökohtaisia. Yks pätevä selvänäkijä sanoi mulle muutama vuosi sitten, että kirjoitan tässä tavallaan omaa juttuani näkyväksi. Ja että kirjan tekeminen on askel omalle henkiselle polulle.Että se on prosessi, joka alkaa heti kun kirja on valmis.Eipä olisi voinut oikeampaan osua tuo viisas ihminen. 

Oonhan mä varmastikin omalla henkisellä polullani ollut koko ajan, mutta ehkä enemmän sellasessa tiedonkerääjän roolissa. Edellisessä postauksessani kirjoitin hyvästä muististani, joka välillä lähentelee jo supervoimaa. Olen siinä oikeasti todella hyvä, jos pieni omahyväinen itsekehu tässä sallitaan. 

Ja nyt, näiden kirjojen kirjoittamisen ja niiden julkaisun myötä olen todellakin tajunnut myös sen, että juuri huippumuistini on mahdollistanut sen, että Wernerilandian kirjoittaminen on ylipäänsä ollut mahdollista. Sehän on fuusio, kiteytys, yhteenveto siitä, mitä kaikkea olen oppinut paitsi tässä tämänhetkisessä elämässäni, myös aiemmissa. Iso osa Wernerilandiassa olevasta tiedosta on nimittäin sellaista, mitä en ole edes tiennyt tietäväni. 

Enkä sano tätä nyt pönkittääkseni omaa egoani, sillä en usko olevani tässä asiassa mitenkään poikkeuksellinen. Päinvastoin. Uskon että me kaikki olemme omalla tavallamme käveleviä tietopankkeja, jotka ymmärtävät asioista aina enemmän kuin tietävät ymmärtävänsä.

Kyse on luultavasti vain tietoisuuden suuntaamisesta ja mulla se on aina pyrkinyt suuntautumaan mahdollisimman laajalle. Ilman hölmöjä rajoituksia esimerkiksi sen suhteen, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja niin sanottua normaalia. Kyllä minä tiedän ja olen oppinut, että ihan joka tilanteessa ei kannata ensimmäisenä täräyttää pitävänsä jälleensyntymistä ainoana järkevänä ja oikeudenmukaisena selityksenä sille, millä tavalla asiat maailmassa ja maailmankaikkeudessa rullaavat. 

Olen oppinut myös, ettei sillä oikeastaan ole merkitystäkään, uskooko koko asiaan vai ei. Tärkeintähän on joka tapauksessa keskittyä tähän elämään. Ja sitten jos vielä ottaa mukaan tähän Ihmeiden oppikurssin, voi kyseenalaistaa senkin, onko maailmaa tai maailmankaikkeutta lopulta edes olemassa. Voiko siis olla jälleensyntymistäkään?

Alatteko päästä jyvälle siitä, miksi tämä kirjaprosessi ei ole ollut mulle mikään läpihuutojuttu? No, selitän joka tapauksessa. Luultavasti tämäkin näkökulma laajenee tästä vielä, mutta tällä hetkellä tuntuu että kysymys on nimenomaan tuosta selvänäkijänkin mainitsemasta näkyväksi tulemisesta. Ja se ei, luoja paratkoon, ole mikään helppo asia. Minulle ainakaan, mutta tuskin kenellekään. 

Ja kuitenkin juuri se meidän ihmisten pitäisi uskaltaa tässä elämässä tehdä. Tulla näkyväksi, olla oma itsensä. Painotan tätä vielä. Olla oikeasti, todella, oma itsensä. Silläkin uhalla, että tulee leimatuksi vähän höhläksi.Kaikkien muiden pikku kipuilujeni lisäksi olen joutunut todella vastakkain myös tämän asian kanssa tässä menneinä viikkoina. Mä nimittäin luulin, todella luulin, että olin ollut melko lailla riippumaton muiden ihmisten mielipiteistä. Ajattelin, että omituisen mainehan mulla joka tapauksessa jo on - mitä sillä siis enää on väliä, mitä mun kirjasta ajatellaan.

No, on sillä väliä. Niin kipeältä kuin tuntuikin myöntää, sillä on ihan liian väliä. Toki olen lapsesta asti tottunut siihen, että kun tekee asiat omalla tavalla, siitä saa yleensä aina vähän kuulla. Voin siis tässä yhteydessä mainita. että ei musta kummallista yhdessä yössä tullut. Kyllä mä olen ollut sellainen aina. Tai en tiedä kummallinen, mutta jotenkin... lokeroimaton. 

Olen lapsesta asti ihmetellyt sitä, miksi tässä maailmassa pitäisi osata selittaa kaikki asiat puhki. Tai miksi ne pitäisi osata todistaa tieteellisellä tai muutenkin yleisesti hyväksytyllä tavalla. Onko asiat jotenkin vähemmän olemassa, jos niiden ainoana todisteena toimii vain oma kokemus? Miksi pitäisi olla tarve selittää kenellekään yhtään mitään?

Yritän siis tässä kovin vaikeanoloisesti selittää, että välillä se vaatii aikamoista itsetuntoa ja selkärankaa, että uskaltaa seistä omien sanojensa takana. Tai laajemmin, ei edes sanojen, vaan ylipäänsä oman elämänsä takana. Olla ylpeä kaikesta mitä on, vaikka tuntuisi, ettei sillä ole mitään merkitystä kenellekään muulle. 

Miksi sillä loppujen lopuksi pitäisi ollakaan?Ja juuri tämä on se pienen, pikkuruinen ajatus, jonka toivoisin Wernerilandian sivuilta välittyvän. Että on ihan ookoo olla sitä mitä on - koska ei ole mahdollista olla mitään muuta. Siksi koitankin jotenkin vain antautua tälle tielle ja hyväksyä, että vaikka nyt on vähän hankalaa, suunta on jo tiedossa ja mua johdetaan oikeaan suuntaan. Että jotenkin tähän liittyy nyt se, että pelkän tiedon keräämisen sijaan voisin jo uskaltaa alkaa jakaa, avautua, kertoa asioista juuri omalla tavallani. Jotenkin ihan auki ja pelkäämättä tuomiota, kun ei niitä noitarovioitakaan kerran enää ole...

Lopuksi vielä maininta siitä, että vaikka en ole koskaan ollut "palvovaa" tai "fanittavaa" tyyppiä(liittynee siihen ajatukseen, että lopulta me kaikki olemme kuitenkin samanarvoisia), olen aina ihaillut edesmennyttä Juice Leskistä. Kyllä, jo jostain teini-iästä lähtien. Mitäs luulette, miten kummallisen maineen onnistuin tällä asialla itselleni hankkimaan..? :)

En kuitenkaan ihaillut Juicea siksi, että hän olisi ollut niin jumalaisen komea, eli sen suhteen voitte huokaista helpotuksesta. Luulen ihailun pohjautuneen nimenomaan siihen, että hän jos kuka uskalsi sanoa mitä ajatteli. Hauskalla, välillä aika kirpeällä, yksinkertaisen viisaalla tavalla. 

Luin joskus viisitoistavuotiaana Juicesta kirjoitetun kirjan, jossa hän avasi laulutekstejään, yhteiskunnallisia mielipiteitään jne. Muistan sieltä vieläkin joitakin kohtia, jotka tekivät muhun suuren vaikutuksen. Esimerkiksi se viiltävän yksinkertainen, kertakaikkisen viisas ajatus, millä hänen nähdäkseen sodat saataisiin maailmasta loppumaan. Lopetetaan sotiminen.

Niinpä. Jossain kohtaa kirjaa Juice myös mainitsi kehottavansa usein ihmisiä lukemaan kirjojaan, tai kuuntelemaan biisejään, mikäli nämä halusivat tietää millaista hänen elämänsä on ollut, tai millainen hän ihmisenä on. "Se on kaikki siellä", hän totesi. 

Jotain tämäntapaista voisin sanoa Wernerilandian merkitsevän mulle.