Wernerilandia&henkisyys

 

(11.10.2015)

Heippatirallaa, jälleen.Takana on kaksi uuvuttavan ihanaa ja mielenkiintoista päivää messuhumussa. Nukkumaan pitäisi mennä ajoissa, että jaksaisi vielä muutaman päivän töitä ennen syysloman alkua, mutta nyt on tunne, että jotakin pitäisi sanoa.

Yleensä tällainen tunne tulee silloin kun huomaan olevani jonkin asian kanssa vähän jumissa tai ymmälläni, ja nyt kyllä vähän oon. Tein nimittäin tässä viikonloppuna, jutellessani ihmisten kanssa kirjastani, sellaisen havainnon, että en mä saamari soikoon osaa vieläkään kiteyttää mistä siinä on kysymys. Olen pohtinut tätä asiaa ennenkin, mutta kun se kerran on hankalaa vieläkin, pohdin sitä nyt sitten taas vähän. 

Luulen nimittäin että tämä epämääräisyys, joka kirjani yllä tuntuu leijuvan, aiheuttaa sen että siihen ei ole kovin helppoa tarttua.Mikä on ymmärrettävää. Tuskin minä itsekään tarttuisin kirjaan, josta on vaikea saada mitään käsitystä.

Toki minä viikonlopun aikana puhuin kirjasta paljonkin. Joidenkin kanssa juteltiin pitkään autismista ja kirjasta sen pohjalta, jonkun toisen kanssa taas erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja siitä, että jokaisella on täällä maailmassa toden totta ihan täysi oikeus olla juuri sitä mitä on. Monille kerroin kirjan kertovan pojasta, joka elää yhtä aikaa kahdessa maailmassa. Tai pojasta, joka lähtee omaan mielikuvitusmaailmaansa. Useille taisin sanoa sen olevan fantasiaromaani, jossa on mukana vähän ideologista ja henkistä ulottuvuutta. Kerroin myös kirjoittaneeni sitä 13 vuotta ennen julkaisua, ja että se on vasta ensimmäinen kirjan kahdesta osasta.

Eikä mikään näistä asioista valhetta ollut, mutta kovin irralliselta kaikki sanahelinä silti tuntui. Tavallaan. Kun siinä vaan on niitä näkökulmia niin paljon. Kurikassa pitämässäni esityksessähän katsoin sitä siitä vinkkelistä, että onko siinä kysymys todellisuuspaosta vai oman rohkeuden löytämisestä. No, sitä lienee aiheellista pohtiakin siinä vaiheessa, kun on juuri tekaissut oman maailmansa eikä suostu tulemaan sieltä koskaan pois...

Mutta se mikä saattaa ehkä joitakin vähän pohdituttaa on tämä aiemmin mainittu henkinen tai ideologinen ulottuvuus. Se, miksi menin esittelemään tätä kirjaa nimenomaan Hengen ja tiedon messuille, ei nimittäin ollut sattumaa vaan liittyy nimenomaan tähän kirjan ideologiseen puoleen.

Koitan sitä avata vähän tässä, koska jostain syystä tämä saattaa joita kuita hiukan hämmentää, pelottaa tai jopa ärsyttää. Suurin osa ystävä ja tuttavapiiristäni tietää kyllä tämän puolen musta, siis että olen vähän hörhö, mutta siltä varalta että kaikki eivät vielä tiedä voin sen kertoa nyt tässä. Mä olen vähän hörhö. Siis silleen, että katson maailmaa nimenomaan siitä näkökulmasta, että ihminen on paljon laajempi ja monitahoisempi kokonaisuus kuin vain fyysinen olento. Uskon että meidän tämänhetkinen elämämme on vain yksi monien joukossa, ja että henkinen kehitys on ennen kaikkea sitä, että meidän on tarkoitus oppia tulemaan täällä maailmassa mahdollisimman hyvin toimeen toistemme kanssa. Näin tiivistettynä.

Toki minä kuulun myös kirkkoon, vaikka harvoin siellä käynkin, enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista ristiriitaa omien ajatusteni ja kirkon oppien välillä. Toisaalta en kyllä niin paljon perinteisen kirkon opeista edes tiedä, mutta mulle Jumala on korkeampi voima, johon voi saada yhteyden yhtä hyvin kirkossa kuin missä tahansa muuallakin. En siis toisin sanoen koe erityistä tarvetta mennä kirkkoon, mutta en myöskään koe tarvetta erota sieltä. Mulle asia on kohtalaisen neutraali ja suhteeni "yläkertaan" kunnossa. Koen, että jumaluus on meissä kaikissa, ja että pohjimmiltaan kaikkien uskontojen pohja on ihan sama. Tiivistän sen mielelläni sanalla rakkaus. 

En tiedä onko tällainen uskominen buddhalaisuutta, taolaisuutta, hindulaisuutta vai mitä, eikä se oikeastaan kiinnosta mua. Mulla on aina ollut oma tapani uskoa ja se laajenee jatkuvasti.Voisin luetella kosolti muitakin asioita joihin uskon, aina henkioppaista ja enkeleistä ufoihin asti, mutta eiköhän tämä riitä tästä. Asia minkä halusin tässä vain ilmaista, oli kai vain se, että se henkisyys, joka kirjassani Wernerilandia esiintyy, ei oikeastaan ole mitään tämän monimutkaisempaa. Koen vahvasti että kaiken suvaitsevaisuuden pohja on rakkaudessa ja siinä, että me ymmärtäisimme olevamme kaikki ikään kuin samaa, isoa perhettä. 

Ja tämähän sattuu olemaan kovin ajankohtainen aihe nyt sosiaalisessa mediassakin, jossa kovasti puidaan mm. näitä pakolaiskysymyksiä. Siihen en ota tässä tämän enempää kantaa, koska kantani pitäisi jo pelkästään kirjani perusteella olla aivan selvä.Peace&love, vai mitä ihmiset?

En tiedä vastasiko tämä nyt vieläkään ihan siihen omaan päänsisäiseen kysymykseeni, että mistä Wernerilandiassa on kysymys, mutta on mulla jo vähän selkeämpi olo. Ja väsynyt, hitto vie. Nyt nukkumaan...