24. Joulukuuta
"Kun ympyrä sulkeutuu, homma on hoidettu, eikä siitä sen enempää."
Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2022! ❤️
Huhtikuussa 2002 päähäni pulpahti oudon kuuloinen lause: Wernerissä on jotakin vikaa. En tiennyt mitä se tarkoitti, mutta kirjoitin kuitenkin ylös. Silloin en kuitenkaan arvannut, että tuosta lauseesta alkaisi paitsi matka kuvitteelliseen Wernerilandiaan, myös matka omaan itseen. Tällä matkalla on ollut tärkeää oppia kuuntelemaan sydäntä ja vastaanottamaan viestejä - jotka näyttävät ottavan usein tarinoiden muodon. Tämä blogi on omistettu näille tarinoille. Minun matkalleni.
23. Joulukuuta
22. Joulukuuta
Enää pari päivää jouluun. Vahva tunne on, että jos nyt yleensäkin tähän aikaan vuodesta ollaan jonkin uuden äärellä, nyt ollaan vielä enemmän. Siksi pätkä Wernerilandian ykkösosan lopusta.
"Ja niin Kake ja Annele siirtyivät lähemmäs toisiaan ja alkoivat lukea. Werneri istui heidän vierellään ja katseli kaukana siintäviä Wernerivuoria, naapureiden taloja, heidän omaa pihaansa. Kuinka paljon hyviä muistoja kaikkeen hänen näkemäänsä liittyikään. Se toi Wernerin mieleen myös Puppernikkelin, mikä sai hänet sulkemaan silmänsä ja huokaisemaan syvään.
Nyt oli pakko uskoa.
Päivä alkoi jo painua kohti iltaa, oli aivan hiljaista. Werneri hengitti rauhallisesti sisäänsä jotain uutta, jotain pienin sykäyksin muuttuvaa. Jotain kohtaloksi kutsuttua, joka hänen oli vain otettava vastaan.
Kyselemättä. Kyseenalaistamatta.
Se oli tässä, se tapahtui. Ja vaikka tämä kaikki olikin vain aivan pientä tapahtumista suuren kokonaisuuden sisällä, äkkiä Werneri tiesi, että kaikki oli täydellistä. Hän oli tässä ja odotti. Odotti, koska tiesi ettei matkan alkamista voinut enää mitenkään estää.
Ympyrässä oli vastaus kaikkeen, oli totta tosiaan. Matka oli alkanut jo kauan sitten. "
Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 226-227. Valmiixi 2015
21. Joulukuuta
Teksti: Heli Haavisto, kuva: Anne Kevätjoki
"Tyhjään huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että se tuntui täyttävän kokonaan sekä heidät, että heidän ympärillään lepäävän, tyhjän ja avaran tilan. Jokin epämääräinen, pehmeän lohduttava lipui heidän huomaamattaan lähemmäs, valaisi heidät. Aloitti matkansa päälaelta ja kulki rauhallisesti heidän kehojensa jokaiseen kolkkaan. Lujittui vahvaksi voimaksi päästyään jalkapohjiin asti.
Herra Hymykuoppa ja Herra Alahuuli katsoivat toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Herra Alahuuli avasi kyllä muutaman kerran suunsa, mutta ei sieltä mitään ääntä tullut. Tuntui kuin kaikki sanat olisi jo sanottu.
Eikä heistä kumpikaan huomannut, miten huoneen toiselle laidalle ilmestyi jostain pieni, vain noin keskimittaisen miehen jalan korkuinen ukko, joka katseli heitä hymyillen. Hänen takanaan häilyi myös joukko valoa loistavia hahmoja, jotka katselivat vihdoinkin sovinnon tehneitä Herroja ja hurrasivat äänettömästi. "
Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s. 159-160. Books on Demand 2020.
17. Joulukuuta
"Joidenkin asioiden on vain tapahduttava", oli oppaani sanonut mullen useinki. "Halusimmepa sitä tai emme. Sinä et pysty näkemään kokonaisuutta niin kuin me sen täällä puolella näemme. Siispä sinä et voi tietää, mitä mistäkin asiasta seuraa, tai mikä minkäkin asian perimmäinen tarkoitus on. Eivät asiat ole sinänsä hyviä tai pahoja: ne vain ovat. Kaikki kuuluu kokonaisuuteen, ihan kaikki. Matka on jo valmis. Hyväksy tämä, niin tulet ymmärtämään mistä anteeksiannossa todella on kysymys. Anteeksianto on kaiken hyväksymistä, eli toisin sanoen: sen ymmärtämistä, ettei mitään anteeksiannettavaa ole koskaan edes ollut. "
Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 175-176. Valmiixi 2016
16. Joulukuuta
Kuva: Heli Haavisto |
14. Joulukuuta
Teksti: Heli Haavisto. Kuva: Anne Kevätjoki |
Tänäänkin Wernerilandian ykkösosan äärellä. Tämän päivän tekstin valitsin kirjoissani esiintyvistä "sisätarinoista". Tarkemmin sanottuna Sateenkaarikiven tarinoiden neljännestä osasta, jossa Isoäiti-Röhvelille kerrotaan Suuresta Valosta.
Tämähän on vuodenaika, jolloin valoa on ihan konkreettisesti koko ajan vähemmän. Nytkin kun tätä kirjoitan, ollaan vasta puolessa välissä päivää, mutta ulkona on jo hämärää. Siksi ajattelisinkin, että tässä kohtaa olisi aivan erityisen tärkeää löytää itsestään ja toisista sitä sisäistä valoa. Koska kyllä sitä aina on, jos vain haluaa nähdä. Näyttipä se ulkomaailma sitten miten pimeältä tahansa.
Ja tänäänhän sattuu olemaan myös Lucian päivä. Eikös se valon pimeyteen tuominen kuulu myös tämän päivän perinteisiin?
Eli juuri siksi tämä teksti. Sydämen läpäisevää valoa jokaisen päivään <3
"Mutta jatkakaamme tästä myöhemmin, rakas Isoäiti-Röhveli. Olet jo vanha, emmekä halua rasittaa sinua liiaksi yhdellä kertaa. Seuraavaan tarinaan asti toivomme sinun kuitenkin ajattelevan aina kun muistat, että Suuren Valon maailma on koko ajan läsnä. Se ei ole koskaan kadonnut minnekään. Ympärilläsi avautuva fyysinen todellisuus on Kipinöille kyllä tärkeä oppimispaikka ja keho tärkeä oppimisväline - ilman niitä tämänkaltainen oppiminen ei olisi edes mahdollista. Mutta se ei ole kuitenkaan koko totuus, koska sinun henkesi on niin paljon enemmän.
Sinä olet kaikki, sinuun sisältyy kaikki: koko maailmankaikkeus, kaikki veljesi ja sisaresi. Sinä olet Suuren Valon laajentuma, yhä edelleen. Sinä olet osa häntä ja hänen rakkautensa on osa sinua. Tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää siksi, että muistaisit, ettei mitään uhkaavaa oikeasti ole olemassa.
Kuinka voisikaan olla? Sinähän olet yhtä kaiken kanssa! Muista siis tämä, kun seuraavan kerran jokin menee pieleen ja tunnet tarvetta syyttää siitä jota kuta muuta: syy ei koskaan ole ulkopuolellasi, vaan omassa sisimmässäsi. Eikä sielläkään ketään todellista syyllistä ole, vaan monista kokemuksistasi kertynyttä pahaa oloa, jota sinä tiedostamattasi heijastat ulkomaailmaan. Siksi sinun onkin aina etsittävä vastauksia omasta sisimmästäsi, koska se on ainoa paikka, josta vastaus voi löytyä. Koska jos ihan tarkkoja ollaan, sinun ulkopuolellasi ei ole yhtään mitään. Kun taas sisäpuolella: siellä on kaikki."
Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 161-162. Valmiixi 2015
Hah, tämäpä onkin hauska juttu! Tälle päivälle arpoutui Wernerilandian ensimmäinen osa. Hetken pohdiskelin, että minkäs katkelman tänne joulukalenteriin siitä kirjoittaisin. Kunnes sitten tajusin, että hitto. Wernerilandiahan alkaa Wernerin syntymästä. Ensimmäinen lukuhan on vieläpä nimeltään 12.12.2009 Werneri syntyy. Joten aloitetaanpa sitten siitä, alusta.
Hyvää syntymäpäivää, Werneri <3
12.12.2009 Werneri syntyy
- Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään.
Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan oli hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten: "kyllä kulta", "niin juuri", tai "olet aivan oikeassa rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä, kuin kaikissa muissakin asioissa.
- Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntyäkään.
Jos se siis potkuista oli kiinni, Werneri päätti opetella homman niin hyvin ja niin pian kuin mahdollista. Hän kun olisi halunnut helpottaa äitinsä oloa edes jollakin tavoin. Mutta minkäs teit niin pikkuisilla jaloilla? Vaikka Werneri kuinka yritti, yksikään hänen tuimista potkuistaan ei osunut edes lähelle äidin vatsan sisäpintaa. Hänen ei siis auttanut kuin odottaa, kunnes jalat kasvaisivat ja käyttää joka ikinen valveillaolon hetki erilaisten potkutekniikoiden harjoitteluun.
Mutta kun tuo päivä sitten tuli ja jalat olivat riittävän pitkät, Werneri joutui toteamaan, että oli jo liian myöhäistä. Peli oli menetetty. Potkuissakin oli äidin mielestä aina jotakin vikaa. Milloin ne olivat liian kovia, milloin tuskin huomattavia. Ja tämä oli tietenkin vasta alkusoittoa sille tapahtumasarjalle, joka alkoi, kun Werneri eräänä joulukuisena aamuna päätti syntyä. Laskettuun aikaan oli jäljellä toista kuukautta, joten äidin mielestä Wernerin olisi pitänyt kasvaa vielä.
Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s.9-10. Valmiixi 2015
Tapahtuipa kerran Kaikkien Aikojen huoneessa(jota voitaisiin myös kutsua nimellä Maailman uni):
"- Täsmälleen. Korostan tätä nyt vielä: kaikki maan päällä elävät olennot näkevät unta. Kollektiivista unta. Suuren Valon lähellä te kaikki olitte yhtä suurta ykseyttä, mutta sitten te nukahditte. Yhdessä. Näitte unta erkaantumisesta, joka johti maailman ja maailmankaikkeuksien syntymiseen. Todellisuudessa nukahtamista ei ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, eikä maailmaa, maailmankaikkeutta tai yhden yhtäkään kehoa syntynyt. Syntyi - tavallaan - vain uni, joka näyttää kulkevan lineaarisesti eteenpäin. Mutta Isoäiti-Röhveli, tämä on vain kokemus! Oikeasti maailma on ollut koko ajan samanlainen: täysin valmis. Matka, jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan olemassa, on jo kuljettu loppuun. Ja nyt ainoa asia, mikä teidän olisi maailmassa tehtävä, on herääminen.
Mä tuijotin mun opasta ja mulle tuli tosi outo olo. Mä kattoin ympärilläni kiitäviä aikahuppuja ja mua alko joteski huipataki päästä.
- Mutta...osa näistä tapahtumistaha on tapahtunu jo kauvan sitte. Mite niin ne muka tapahtuu kaiken aikaa? Ny mä en käsitä kyllä yhtää!
- Aika on kaikki, aikaa ei ole. Se on paradoksi, jonka kanssa te maassa elävät joudutte kamppailemaan. Voit ajatella ajan olevan kuin uni, jossa sinä näet yhdellä silmäyksellä Taivaallisen juonen jokaisen vaiheen. Ja tämä on se asia, jossa Suuri Valo on totta tosiaan teitä auttanut. Hän ei luonut tätä vastakohtien maailmaa, mutta Taivaallisen juonen hän loi. Tien takaisin. Ja juuri siksi minä toimin tässä nyt Suuren Valon puolestapuhujana ja vakuutan sinulle, että teitä ei ole koskaan hylätty. Päin vastoin. Teidän toivotaan palaavan takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta se miksi sinä olet nyt keskellä Kaikkien Aikojen huonetta, liittyy siihen tehtävään, joka sinulla tässä kaikessa on. Sillä vaikka maailma pohjimmiltaan onkin vain unta, on se kuitenkin se paikka, jossa teidän on oma rauhantyönne tehtävä. Keho, maailma ja jopa Sateenkaarikivi ovat oppimisvälineitä, joiden avulla te kaikki pikkuhiljaa palaatte kotiin. Ja tämä onkin se perimmäinen syy, minkä vuoksi me kerromme sinulle näitä tarinoita, ja miksi sinä olet täällä nyt. Sinun on tavattava eräs henkilö. Sinulla on hänen kanssaan tärkeä tehtävä, vaikka te näytättekin toimivan hyvin eri ajassa ja paikassa. Tämä on siis tärkeä matka paitsi sinulle, myöskin hänelle. Näin te molemmat ymmärrätte paljon nopeammin ja helpommin, mistä ajassa - ja maailmassa - todella on kysymys."
Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 69-70. Valmiixi 2016
6. Joulukuuta
"Oisitko uskonut ensinkään
että lapsena ystävät parhaat
oli herrat Hymy ja Surunen
kunnes saapui murheet karvaat
Siellä talossa outojen toiveiden
he joskus uudestaan kohtaa, kenties
ja silloin kai heistä kumpainen
on entistä viisaampi mies"
Tuossa kun aloin selailemaan pitkästä aikaa tätä kirjaa, tuli tunne, että ennen kuin päästän herrat ääneen, täytyy vähän pohjustaa sitä, millaisesta tarinasta on kyse. En ole jotenkin saanut aikaiseksi kertoa ja kirjoittaa tästä tarinasta vielä paljoakaan, vaikka julkaisusta on jo liki vuosi aikaa. Mutta nyt kirjoitan, koska sen nämä herrat totisesti ansaitsevat.
Kyseessä on siis lapsille suunnattu(mutta myöskin aikuisia puhutteleva)tarina, joka Wernerilandian tapaan syntyi vähitellen 13 vuoden aikana. Aloin sitä alunperin kirjoitella vuonna 2007, esikoispoikani ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli Wernerilandiakin jo silloin työn alla, mutta tein tätä siinä ohessa, rinnalla.
Ja niin kuin Werneristäkin piti alun perin tulla vaan novelli, piti tästäkin tulla lyhyehkö ja paljon pienemmille lapsille suunnattu pikku juttu, jonka ideana olis se, että kaikki tunteet ovat sallittuja. On ok, että välillä naurattaa ja välillä itkettää. Ja kaikkea siltä väliltä. Olin siinä katsellut sen muutaman kuukauden oman vauvani vaihtelevia tunnetiloja ja jotenkin siitä se idea sai alkunsa.
Vähitellen tarina kuitenkin riistäytyi omaan suuntaansa, niin kuin niillä tapana on. Niinpä tarina laajenikin kertomaan paitsi seitsenvuotiaiden Armas Hymykuopan ja Taisto Alahuulen tarinan, myös sen pikkukaupungin tarinan, jossa pojat asuvat.
Poikien lapsuuden aikaan tuon kaupungin nimi on yksinkertaisesti vain Laakso, mutta Armas Hymykuopan kasvettua aikamieheksi ja päädyttyä Laakson pormestariksi, muuttuu kaupunki paitsi nimeltään, myös säännöiltään. Siitä tulee nimeltään Naurulaakso, "iloinen työttömien kaupunki", jossa kukaan ei tee töitä, eikä mitään muutakaan raskasta. Näin siksi, että uuden pormestarin mielestä kaiken tekemisen täytyy tuottaa tekijälleen pelkkää iloa.
Muut naurulaaksolaiset sopeutuvat Pormestari Hymykuopan sääntöihin mielihyvin - onhan heillä tällä tavoin mahdollisuus saada helppo ja iloinen elämä. Mutta löytyypä Naurulaaksosta yksi toisinajattelijakin. Herra Alahuuli, joka muuttaa läheiselle Surujen saarelle ja jää sinne asumaan.
Jotta tämän omituisen kehityskulun voisi ymmärtää, täytyy suunnata katseensa poikien lapsuuteen. Siihen aikaan, jolloin Armas ja Taisto olivat toistensa parhaat kaverit. Se oli erikoista jo siinäkin mielessä, että pojat olivat kasvaneet täysin erilaisissa perheissä. Armas upporikkaan sirkusperheen hemmoteltuna poikana, Taisto ankaran isoäitinsä kanssa äärimmäisessä köyhyydessä. Kummankin kotona oli lapsena vain yksi ainoa, mutta sitäkin ehdottomampi sääntö: Armaksen kotona ei saa itkeä, Taiston kotona ei nauraa.
Poikien perheet myös vihaavat toisiaan. Pojat luulevat sen johtuvan juuri noista perheen sisäisistä säännöistä, mutta todellisuudessa kyse on muustakin. Hymykuoppien ja Alahuulten perheitä yhdistää synkkä salaisuus, joka pojille selviää vasta aikamiehinä. Salaisuus, joka katkaisee lupaavasti alkaneen ystävyyden ja tekee entisistä ystävyksistä toistensa pahimmat vihamiehet.
Ja samana päivänä kun ystävyys päättyy, muuttuu kaikki muukin. Yhtäkkiä kukaan ei esimerkiksi kutsu poikia enää heidän etunimillään, vaan yksinkertaisesti vain Herra Hymykuopaksi ja Herra Alahuuleksi. Näin jatkuu hyvin pitkään, vuosikymmenten ajan, kunnes koko vyyhti alkaa yllättäen purkautua.
Eli tämä on se hyvin tiivistetty asetelma, jonka varaan tämä tarina rakentuu. Nyt toivotan vielä kerran kaunista, rauhallista ja kaikin puolin hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle! Seuraavassa vielä katkelma Armaksen ja Taiston elämästä - silloin kun pojat olivat vielä ystäviä.
---
"Madame Alahuuli ei pitänyt lapsenlapsestaan, eikä edes yrittänyt esittää muuta. Hänelle poika oli olemassa vain työntekoa varten: mitään muuta arvoa tällä ei hänelle ollut. Taisto tiesi tämän, eikä asia häntä suuremmin vaivannut. Hän oli oman elämänsä ankeuteen jo niin tottunut, ettei tiennyt muunlaista olevan olemassakaan.
Ei ennen kuin hän tutustui Armakseen. Muiden lasten leikkiessä hippaa tai piilosta, oli Armaksella ja Taistolla tapana kiivetä koulun takana oleville kallioille ja jutella siellä joko Tärkeistä tai sitten Tositärkeistä asioista. Niin kuin silloinkin, eräänä talvisena päivänä, kun oli niin paljon pakkasta, että housuntakamukset meinasivat jäätyä kallion reunaan kiinni. Siellä pojat istuivat jälleen kerran lempipaikassaan ja katselivat, kuinka hengitys kulki huuruna kirpeään pakkasilmaan.
- Eilen meillä oli jälkiruokana suklaakiisseliä ja kermavaahtoa, sanoi Armas, jonka Tositärkeät asiat liittyivät yleensä ruokaan.
-Madamen mielestä jälkiruuista menee hampaat rikki, kommentoi siihen Taisto. - Meillä on aina joko luusoppaa tai läskisoosia, koska muuhun ei ole rahaa.
-Minä voin pyytää isää lainaamaan teille, ehdotti Armas huolestuneen näköisenä. - Meillä on paljon rahaa ja minusta olisi kiva, jos sinäkin voisit herkutella joskus.
Taisto katsahti ystäväänsä , innostuikin hetkeksi, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi alakuloinen ilme.
-Madame sanoo aina, että kaikki raha pitää ansaita kovalla työllä. Siksi minun pitää hakata halkoja ja pestä pyykkiä. Hän sanoo, että vain sillä lailla minä voin ansaita oman paikkani yhteiskunnassa.
- Mikä se yhteiskunta oikein on? Ihmetteli Armas. Sitten hän purskahti nauruun. - Ei varmaan ainakaan mitään syötävää.
Taisto painoi päänsä. Häntäkin nauratti, mutta hän yritti hillitä itsensä.
-Minä luin luonto-oppaasta, että muurahaisilla ja mehiläisillä on semmoinen. Yhteiskunta. Se on niin kuin iso perhe, jossa jokaisella on omat tehtävänsä ja paikkansa. Paljon käytäviä ja kerroksia ja sen semmoista. Mutta en minä tiedä miten se liittyy kotitöiden tekemiseen.
Lumi pöllähti korkealle ilmaan, kun Armas kaatui selälleen ja alkoi nauraa.
-Sinun mummosi on hauska, hän hihkui. - Madame Mehiläiskuningatar! Käske häntä tekemään sinulle yhteiskuntakeittoa! Tai perunoita ja yhteiskuntakastiketta!
Taisto kellahti ystävänsä viereen ja katsoi häntä hymyillen. Kaikista maailman ihmisistä Armas oli ainoa, jonka seurassa hän uskalsi tehdä niin. Sillä kaikkien muiden rajoitusten ohella oli Alahuulten kotona yksi sääntö ylitse muiden: nauraminen ja hymyily oli ankarasti kielletty. Sen muistaminen toi Taistolle syyllisen olon ja sai hänet vakavoitumaan taas.
- Madame ei ole hauska, hän mutisi. - Hän on ilkeä vanha nainen, joka vihaa minua enemmän kuin mitään muuta."
Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s.31-32. Books on Demand 2020.
5. Joulukuuta
4. Joulukuuta
Heli Haavisto: Joka päivä minä kuljen taaksepäin, s. 8-9. Mediapinta 2019
24. Joulukuuta " Kun ympyrä sulkeutuu, homma on hoidettu, eikä siitä sen enempää." Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2022! ❤️