Täydellisyyden vaatimus

 

(24.5.2015)

No niin. Nyt se on maailmassa. Ihan oikea, painettu, uuden tuoksuinen kirja, jonka kannessa komeilee minun nimeni. Maanantaina postipoika kantoi niitä sisään monta laatikollista, enkä oikein edes tiedä, miltä se tuntui. Oudolta nyt ainakin. Ja koko lailla erilaiselta, mitä olin ajatellut. Lähinnä katselin laatikossa lepääviä rakkaitani jonkinlaisella viileän toteavalla katseella. Mitäs sitten tehtäisiin?

Hämmennyksestä toettuani, tulin huomanneeksi, että tällä viikolla oli tapahtuva paljon. Muutakin kuin kirjojen esittelyä, mainostamista ja myyntiä. Muutamiin koteihin kirja on jo lähtenyt joko postin kautta tai kädestä käteen ja muutaman olen myös kiikuttanut selailukappaleiksi Helsingin mielenkiintoisimpiin kirjakauppoihin Era novaan, Unio mysticaan ja Kirjokantaan. Toivon mukaan niistä tulee pikapuoliin enemmänkin tilauksia. Kurikan infoon kustantaja oli myös vienyt joitakin kappaleita ja loppuviikosta jälleenmyyntilistaan Valmiixin sivuille oli ilmestynyt useampikin nettikauppa. Lehdistötiedotteita ollaan mietitty kustantajan kanssa yhdessä ja lähetelty menemään.

Tämän lisäksi viikkoon on mahtunut lapsen sairastelua ja lääkärissä käyntiä, toisen tenavan luokkasynttäreiden järjestämistä, ystävien tapaamista ja irtisanoutumista työstä. Ei siis liene ihme, että viikonloppuun mennessä aloin olla jo todella uupunut. Häiritsi myös, etten tässä kaiken höösäyksen keskellä meinannut ehtiä lukemaan kirjaani painettuna versiona läpi. Tuli tunne, että tässä sitä vaan myydään ja mainostetaan kirjaa, jonka laadusta en ehkä sittenkään voi olla varma. 

Mainittakoon tässä yhteydessä, että minähän olen ihan superkriittinen omia tekstejäni kohtaan, mikä lienee yksi isoimmista syistä siihen, että Wernerilandian tekeminen kesti niin kauan. Tämä on vähän hassua, koska muiden tuotoksia kohtaan olen hyvinkin anteeksiantavainen. Tokihan se häiritsee, jos kielioppi ei ole ihan kunnossa, mutta jos kokonaisuus kuitenkin toimii, ei kirjan minusta tarvitse olla ihan absoluuttisen täydellinen. Oikeastaan olen aina jollain lailla vähän helpottunutkin, jos näen toisten teksteissä vähän kauneusvirheitä. Pieni roso voi olla teoksessa jopa mielenkiintoisinta, sillä keskeneräisyyshän meistä ihmisiä tekee.

No. Kauniita ajatuksia, joita harvoin osaan soveltaa itseeni. Tämän viikonlopun aikana olen nimittäin törmännyt siihen tosiasiaan, että minun todellakin pitäisi olla täydellinen. Siis itseni mielestä. Olen ollut ahdistunut, masentunut, itku ja raivoherkkä. Epätoivoinen. Sekava. Perhe on siis toisin sanoen saanut taas aimo annoksen parhaista puolistani. 

Luulen tähän olevan useampiakin syitä. Ensimmäinen on se, että mikäli mitkä tahansa asiat elämässäni tapahtuvat liian nopeasti, niin etten ehdi niitä kunnolla pohtia, menen paniikkiin. Muutosten pitäisi siis tapahtua kohtuullisesti annosteltuina, mikä ikävä kyllä harvoin toteutuu. 

Tämä viikko on ainakin ollut malliesimerkki siitä, miten kaikki voi tosiaankin tapahtua yhtä aikaa.Toisena syynä koen sen, että saatuani tänään kahlattua läpi oman tekstini noin sadattaviidettäkymmenettä kertaa, löydän sieltä edelleen pieniä virheitä. Lauseita, jotka olisi voinut muotoilla paremmin, rytmiä johon en pääse kiinni. Raivokseni löysin tänään sieltä myös yhden kohdan, joka olisi pitänyt poistaa silloin kun vielä viime metreillä muutin toista kohtaa.

Tuli hirveä olo. Sietämätön häpeän tunne, joka huusi korvan juuressa että nyt se on pilalla, koko tarina. Ikäänkuin koko iso kokonaisuus voisi kaatua yhteen, kahteen tai kolmeen huonoon lauseeseen tai pikkuvirheeseen. 

Toistan itseäni ja totean, että yhdenkään toisen tekstejä kohtaan en ole niin julma, että voisin ajatella näin. Olen lukenut monta esikoisromaania, joissa on muuten loistavan tekstin joukossa jokin kökkö kohta, enkä minä toden totta leimaa kirjaa paskaksi sellaisen takia. 

Mistä tämä täydellisyyden vaatimus sitten tulee? Ainahan on joka tapauksessa joku, joka ei tekstistä tykkää. Eikä sekään välttämättä tarkoita sitä, että itse kirja olisi huono. Luultavasti se ei vain resonoi lukijan mieltymysten, elämänarvojen tai maailmankuvan kanssa.

Luulen syyn löytyvän samoista ajatuksista, joista viimeksi kirjoitin. Me elämme maailmassa, jossa meidän on turvallisempaa olla kovia kuin pehmeitä. Nössöys ei niin sanotusti ole muodissa. Voi siis olla, että minun kirjani ei koskaan tule miellyttämään suurta yleisöä siksi, että se on niin naiivi. 

Mutta kirjoittajana, niin kuin ihmisenäkään, ei voi feikata. Sen vaistoaa kyllä. Jos minä siis olen ihmisenä naiivi, pehmeä ja ihmisistä hyvää uskova, voisinko kirjoittaa dekkarin? Tai kauhu tai murharomaanin? Enpä usko. Sen sijaan uskon, että meidän on aina toimittava oman sisäisen ohjauksemme mukaan. Löydettävä oma äänemme, oli se sitten mikä tahansa. Ja oltava piittaamatta siitä, onko se muodikasta vai ei.Tai olipa se täydellistä tai ei.

Eli kun ajattelen asiaa tästä näkökulmasta, kaikkihan on ihan täydellistä. Olenhan kirjoittanut romaanin juuri tästä aiheesta. Siis siitä, millaista on olla erilainen maailmassa, joka arvostaa samanlaisuutta. Millaista on ajatella eri tavalla, tuntea eri tavalla. Millaista on näyttää omalta itseltään, eikä sellaiselta, kuin ympäristö haluaisi?Miltä tuntuu, kun ei kelpaa?

Voinen siis antaa anteeksi itselleni sen, etten vielä 13 vuoden jälkeenkään onnistunut kirjoittamaan kauneusvirheetöntä romaania. Sillä tavallaanhan se on vain kunnianosoitus kirjan henkilöhahmoille, jotka ovat mahdollisimman epätäydellisiä - ja sellaisenaan hyviä.