Joulukalenteri! Luukku 14

 

 

(14.12.2018)

Tänään ollaan taas jännän äärellä. Päivän korttina Yhteys. Kortin kuvassa on Sateenkaarikivi, jonka Röhveli on varastanut ja kuljettanut oman mökkinsä pihaan. Kuva löytyy kakkososasta ja siellä tilanteesta, jossa Werneri on rämpinyt pimeän metsän läpi ja joutunut Röhvelin vangitsemaksi. 

Tilanne on kuitenkin Wernerille perin yllättävä. Röhveli nimittäin ilmoittaa tarvitsevansa Wernerin apua Sateenkaarikiven kanssa. Kivi on alkanut menettää hohdettaan, eikä enää loista niin kuin pitäisi. Wernerin ja Röhvelin pitää siis toisin sanoen yhdistää voimansa, mikäli haluavat pelastaa tuhoutumaisillaan olevan Wernerilandian. 

Tässä kohtaa pohdin tuttuun tapaan sitä, että mites tämä tällainen teema nyt liittyy tähän päivään. Yhteys, hmm. Ehkä se voisi tarkoittaa tässä kohtaa ainakin yhteyttä omaan itseensä. Siihen korkeampaan viisauteen kaikissa meissä, joka tietää keitä olemme, mitä tarvitsemme, mistä pidämme, mikä tekee meille hyvää ja mikä ei. Koska oikeastaan vain tuosta viisaudesta käsin meillä on mahdollisuus muodostaa toimivia ja tasapainoisia yhteyksiä myös elämään ympärillämme. 

Eli jos yhteys omaan itseen ei ole kunnossa, pätkii ne linjat takuulla myös suhteessa toisiin ihmisiin. Mutta vaikka tämä asia ei niin kovin monimutkaiselta kuulostakaan, on se arjessa välillä aika työlästä. Puhuin jo aiemmin siitä, miten esim työssä musta usein tuntuu siltä, että ei vain ehdi eikä pysty tekemään kaikkea sitä mitä haluaisi. Eikä kyllä kotonakaan. Tässä asiassa olemme tietenkin yksilöitä, mikä tarkoittaa sitä, että toiset varmasti kestävät sitä arkea, vaatimuksia ja kiirettä paremmin kuin toiset. 

Mutta itse olen ainakin sillä tavalla allerginen kiireelle, että jos tilanne jatkuu liian pitkään, mulla alkaa kyllä yhteys omaan itseen rakoilla. Alan kuvainnollisesti haalistua, menettää loistettani. Niin kuin tuo Sateenkaarikivi tuossa kuvassa. Ja silloinhan sitä on vaan pakko pysähtyä. Ja hengitellä. Hakea takaisin se yhteys omaan itseen. Vaikka tuntuisikin siltä, että on kiire, eikä millään ehdi. 

Mutta kyllä sitä ehtii. On ehdittävä. Velvollisuus itseä kohtaan on velvollisuus siinä missä ne monet muutkin velvollisuudet, joita emme yleensä edes kyseenalaista. Eli tänään käännetään katse sisäänpäin ja koitetaan ottaa rennosti, eiks je? Mä lupaan yrittää kans :)

 

"Sitä se siis oli. Werneri katsoi jälleen Sateenkaarikiveä ja nyt hänkin näki sen. Kivi loisti edelleen taukoamatta, mutta sen värit haalenivat pikku hiljaa. Joihinkin kohtiin oli ehtinyt jo kulua pieniä, tyhjiä aukkoja, joista valo oli kokonaan kadonnut. Ja niiltä kohdin Sateenkaarikivi näytti vain suurelta ja muhkuraiselta kristallilta. 

    Katsoessaan ympärilleen Werneri huomasi myös, ettei loiste ulottunut enää yhtä kauas, vaan säteili hädin tuskin Röhvelin tupaa ympäröivän metsän reunaan asti. Ja loppuessaan siellä ei sen ulkopuolella näkynyt muuta kuin asteittain tummenevaa pimeyttä. Werneriä värisytti kun hän muisti, miltä oli tuntunut kävellä tuossa synkkyydessä aivan yksin. 

    Tajutessaan tilanteen vakavuuden Werneri lakkasi kyselemästä. Nyt oli pystyttävä yhteistyöhön - vaikka sitten oman vihollisensa kanssa. Sateenkaarikiven valo oli ainoa keino pelastaa Wernerilandia, siitä he olivat molemmat samaa mieltä. Olisi siis ollut silkkaa typeryyttä tuhlata kallisarvoista aikaa sen miettimiseen, kuka tässä oli ystävä ja kuka ei."

Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.143)