Joulukalenteri! Luukku 10

 

(10.12.2018)

Huomenta ihmiset. Väsyttääkö? Alkaako joulustressi pukata päälle?En ihmettele, koska tämän päivän korttihan on sopivasti nimeltään Ylirasitus. Että jos jolla kulla on nyt sellanen huhhuh, miten tästä taas selvitään-olo, niin ehkä nyt vois olla hyvä idea vähän hengitellä. Ihan vaan hengitellä. Joulu nimittäin tulee kyllä, vaikka asian hyväks ei niin hirveesti tekiskään. 

Tämä kuva löytyy Wernerilandian kakkososasta, ihan alkupuolelta. Kuvassa näkyy Isoäiti-Röhveli, jonka vaiheita kirjassa seurataan päätarinan rinnalla kulkevassa sisätarinassa. Sisätarinassa eletään 1600-lukua ja tapahtumapaikkana on mikäpä muu kuin Röhvelilandia. 

No, Isoäiti-Röhvelin ylirasitus ei johdu joulustressistä, mutta vähän samanlaista teemaa siinä on. Tämä peikkohan on jo vanha, neljäsataavuotias, mikä saattaa ehkä tuoda jo omat pulmansa. Kolottavia niveliä, huonoa näköä ja sen sellaista. Mutta tämä aamu on Isoäiti-Röhvelille raskas muutenkin. Heti aamusta asti hänellä on äreä ja sumea olo, vaikka siihen ei oikeastaan mitään syytä pitäisi ollakaan. Ja niin kuin me kaikki tiedämme, huonosti alkanut aamu tuo useimmiten mukanaan harmin toisensa jälkeen. Niinpä Isoäiti-Röhvelilläkin menee jo ennen aamukahvin saamista likimain kaikki pieleen. Itse asiassa tässä kuvassa hän rämpii metsässä ja kerää puita, jotta saisi sitä kahvia. 1600-luvulla kun ei sähköhelloja vielä ollut. Röhvelilandiassakaan. 

Mitä tämä kortti tänä päivänä sitten haluaa meille sanoa? No, ehkä se tuli tuossa äsken jo ilmi. Jotenkin tämä aika vuodesta saa meissä ihmisissä usein kummallisen efektin aikaan. Täällä puolella palloa kun valoa on päivän aikana niin vähän, alkaa levon tarve alkaa olla jo melkoinen. Vuosi on lähenemässä loppuaan, mikä ainakin mulle merkitsee ihan konkreettisesti jonkin uuden alkamista. Uskon, että niin on monella muullakin, joten siihenkin olisi hyvä valmistautua ottamalla vähän iisimmin. 

No, otammeko? Hmm. Miten sitä oikeastaan pystyisi, kun on niin paljon sellaista, mitä pitää ehtiä ennen joulua tekemään? Katsotaanpa. Pitää hankkia lahjoja, pitää siivota kaikki kaapit, nurkat, hyllyt ja vielä jääkaappikin. Hinkata uuni kinkkua varten, imuroida ja pestä lattiat myös uunin, jääkaapin ja pesukoneen takaa. Pitää muistaa lahjat ei pelkästään omalle perheelle, kummilapsille ja parhaille ystäville, vaan myöskin työkavereille ja lasten päikkätädeille ja/tai opettajille. Pitää ylipäänsä saada töissä kaikki hommat siihen kuntoon, että mahdollisen loman jälkeen on sitten mukava palata takaisin sorvin ääreen. 

Ai niin ja joulukortit! Auta armias, jos joulukortit unohtuu. Viime vuonna meillä meinas unohtua ja minä olin jo vienosti miehelleni ehdottamassa, että jos tänä jouluna jätettäis väliin. Ei jätetty. Kirjotettiin viimeisenä mahdollisena iltana hikipäässä ne noin viisikymmentä korttia. 

Kuulostaako tutulta? Se on hassua. Enkä sano, että jouluhössötyksessä mitään pahaa on. Mä olen itse käyttänyt sitä vähän niin kuin tekosyynä siivota edes kerran vuodessa vähän perusteellisemmin. Niin kuin vaikka sen jääkaapin, tai hellan takaa. Kuka sellaisia muuten jaksaa, kysyn vaan? Normiarjessa voi jo taputtaa itseään olalle siitä, jos jaksaa hoitaa pyykit, tiskit, viedä roskat ja imuroida kerran viikossa. 

Ja kyllä mä haluan ne joululahjatkin hankkia. Ja kortit lähettää. Kertoa tällä tavalla ihmisille, että he ovat tärkeitä. Mutta ehkä tässä nyt vinkataankin siihen suuntaan, että liika on liikaa. Tässäkin asiassa. Kuten sanottu, joulu tulee, ilman esivalmisteluakin. Ilman stressiäkin. Ei sitä tarvitse ansaita kovalla työllä. 

Eli tämän päivän vinkkivitosena heitän sellaisen ajatuksen, että mitäs jos tänä vuonna otettais kaikki vähän rennommin. Hankitaan lahjoja kohtuudella, siivotaan se minkä jaksetaan ilman kohtuutonta painetta. 

Ja ne himpuran joulukortit. Jos niitä ei jaksa, niin sitten ei jaksa. Annetaan olla. Nautitaan siitä, että valo vähenee ja nukuttaa enemmän. Sehän on hyvä tekosyy nukkua enemmän. Annetaan siis itsemme mennä lepotilaan, edes välillä. Joulu on ihanaa aikaa, silloin kaikessa tuntuu rauha ja pyhyys. Eikö olis ihanaa, jos se sama rauha ulottuis sinne joulunalusaikaankin? 

Rauhallista päivää.

 

"Sateenkaarikiven tarina, osa 5

Kun mä olin lukenu eellisen tarinan, ilma kulki mun keuhkois hiukkase heppeemmin. Vähä aikaa. Pari päivää mä mä leijuin niin kevees ja suloses tunnelmas, että välillä mä kuvittelin jo siirtyneeni rajan toiselle puolelle, henken maalimaan. Ehkä olinki kuollu nukkuessani, mä aattelin. Niinhän mä olin aina toivonu, että tapahtus. Mun opas oli asiasta hyvin tietonen, enkä ois yhtään pannu pahaks, jos hän ois hieman auttanu asiaa ja järestäny mulle helpon lähön. 

    Mutta sitte tuli aamu, jollon mä rysähin takasin toellisuuteen. Vai pitäiskö tässä ny sanoo, epätoellisuuteen? Heräsin sänkystä taas niin hiiskutin hikisenä, ja nousin ihmeessäni ylähä. Koko huone oli aivan ku jonkinslaise harson peitos. Paliaalla silmällä sitä ei kylläkää nähny, mutta herkkänä Röhvelinä mun oli helppo tuntee että joki oli ny pieles. 

    Päässä kivisti ku mä avasin puulaatikon ja huomasin, että loota oliki tyhjä. Huone oli kylmä ku jääkellari ja reuma tykytti jo kipeenä nivelis. Aamu oli aikane, ulkona hämärs viel, ja verhonravosta kattoin että pakkane jatku etelleen. Tajusin, että mun pitäs lähtee mettään hakemaan lisää kalikoita, ja että siihen tuhrautus mun vauhilla pitkä tovi. Tupa ois lämmin hyvä jos parin tunnin kuluttuu, enkä mä sais sitä enne etes mullen niin tärkeetä aamukahvia. 

    Alko se vähä suututtaa. Aika paljonki, jos totta turistan. Se ei ollu mulle tuttu tunne, ja tuntu vielä ouommalta kun muistin mite köykäsesti olin viime päivät kulkenu. Avasin kuiteski mun vanhan ja narisevan puuoven, ja astuin ulos pakkaseen. Ja sillon mä tosissani toivoin, että oisinki jo kuollu. Maalima näytti niin raskaalta ja pimeeltä, ettei mua enää tippaakaa huvittanu olla täällä."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 9)