Huh. Aika rientää. Joulukuun yhdeksäs päivä jo! Huomasitte varmaan, että tuli ihan vahingossa pieni vitsikin murjastua tähän alkuun. Eli kyllä vaan, kuten kuvasta näkyy, tämän päivän kortin nimi on Aika.
Muistatte ehkä parin päivän takaa, kun Werneri liiteli ympyröiden kanssa, lepäsi ja tunsi melkein kuin lentävänsä. Ehkä siinä kohtaa uteliaimmat ehtivät jo miettiäkin, että mihin sellainen liitely mahtoi sitten johtaa. Tai että mikä oli se tunneli, jota kohti Werneri huomasi kiitävänsä.
No tännehän se johti. Kaikkien Aikojen huoneeseen, jota myös Maailman uneksi voisi kutsua. Paikka, jossa Wernerin oli mahdollista nähdä melkein yhdellä silmäyksellä sen, mitä maailmassa on koskaan tapahtunut. Sekä myöskin sen, mitä siinä tulisi vielä tapahtumaan. Tai ehkä pikemminkin erilaiset mahdollisuudet sille, mitä voisi tapahtua.
Kaikkien Aikojen huone on siis eräänlainen akaasinen arkisto, jonne Werneri pääsee aikatunnelin avulla kurkistamaan. Ajasta on vaikea kirjoittaa, onhan se niin suhteellinen ja läpi sormien valuva asia. Yritän kuitenkin.
Näin siksi, että aika on aina kiehtonut mua kovasti. Miten se välillä tuntuu kulkevan hitaasti, välillä liian nopeasti. Miten ajassa voi kulkea ajatuksissaan eteen -ja taaksepäin, miten se joskus tuntuu kokonaan katoavan. Siksi mulle olikin varmaan aika luontaista kirjoittaa nämä kirjat, joissa ympyröiden lisäksi myös ajalla on hyvin suuri merkitys. Tai oikeastaanhan ne liittyvät olennaisesti juuri toisiinsa. Ympyrät ja aika.
Olen näiden kirjojen kirjoittamisen myötä ymmärtänyt ajattelevani aikaa, elämää ja maailmaa pitkälti ympyrän muotoisena jatkumona, jossa Annelen sanoin kaikki palaa aina lopulta takaisin omaan lähtöpisteeseensä. Senhän voi ymmärtää viittaavan paitsi karmallisuuteen elämässämme, myös siihen henkiseen alkukotiin, jonne olemme kaiken aikaa matkalla takaisin.
Jos siis eilen puhuin sieluperheestä, niistä ihmisistä, joiden kanssa bruukaamme elämä toisensa jälkeen tavata uudelleen, niin tämä kuva jatkaa teemaa edelleen. Werneri kieppuu Kaikkien Aikojen huoneessa, keskellä aikaspiraalia, ja kohtaa siellä 1600-luvulla elävän Isoäiti-Röhvelin. Ja siinä hetkessä, he molemmat ymmärtävät sellaisen tärkeän asian, joka aikaa ajatellessa on aika olennaista. Se on se, että oikeastaan mitään aikaa ei ole lainkaan olemassa. Tai ei ainakaan siinä muodossa, kuin me tapaamme ajatella. On vain yksi iso nyt-hetki, jossa kaikki aikamuodot ovat samanaikaisesti läsnä: mennyt, tämä hetki ja tuleva.
Tai no, tämähän on vain minun käsitykseni asiasta, eikä mikään kiveen hakattu totuus(koska sellaisiahan ei tässä todellisuudessa taida lainkaan olla).
AIKAmoisen ihanaa toista adventtia kaikille :)
"Leijuessaan siinä Werneri muisti yhtäkkiä Sateenkaarikiven tarinan. Hän kouraisi taskuaan ja tarttui rypistyneisiin paperiarkkeihin. Varovasti hän avasi ne ja katsoi odottavana tyhjiä papereita. Mutta tällä kertaa mistään ei pelmahtanut tähtipölyä, eikä Werneri nähnyt jo tutuksi tullutta sanojen tanssia. Sen sijaan huone kaartui jyrkästi oikealle, kiskaisi pojan parimetriseksi viivaksi ja heitti sitten paperit sikin sokin pitkin joka puolelle levittäytyvää, tyhjää tilaa.
- Pahus, mutisi Werneri. Ja siinä samassa hänen näkökentässään alkoi vilahdella harsomaisia huppuja, kuin jonkinlaisia pienoismaailmoja, joissa liikkui ja eleli pikkuruisia olentoja. Ihmisiä ja eläimiä, enimmäkseen. Huput kiitivät Wernerin ohi hillitöntä vauhtia, omaa aikajärjestystä ja spiraalimaista kiertorataansa noudattaen. Jura-kausi luki tuossa. Atlantiksen aika tuossa. Ajanlaskun alku. Keskiaika. 1700-luku. 1800-luku. 2100-luku. Ja niin edespäin. Werneriä alkoi huimata ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Tämä alkoi olla jo liian pelottavaa.
Kieppuva liike jatkui, vaikka Werneri pitikin silmänsä kiinni. Maailmat kulkivat hänen ympärillään ja tuntuivat nopeasti liikkuvana ilmavirtana ihon pinnalla. Sitten yhtäkkiä suhina loppui ja tuli rauhallisempaa. Varovasti Werneri avasi silmänsä - ja säikähti melkein kuoliaaksi.
Hänen eteensä oli pysähtynyt huppu, jonka alakulmassa luki mustin kirjaimin: 1600-luku. Harson keskeltä Werneriä katseli valtavan suuri ja karvainen olento, joka rypisti kulmiaan, aivan kuin olisi miettinyt mistä ihmeestä he toisensa tunsivat. Werneri räpäytti pelästyneenä silmiään ja kun hän seuraavan kerran katsoi, olennon ympärillä välähti kuva ikivanhasta mökkikylästä. Wernerin sydän alkoi hakata lujempaa. Hän tiesi heti mikä se oli.
Röhvelilandia hyvin kauan sitten."
(Wernerilandia
- ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 60-61)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti