(8.12.2018)
Joulukuun kahdeksas päivä. Kortiksi nousi tänään Sieluperhe. Kuva löytyy ekan osan alkupuolelta, ja kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini. Tässä kuvassa näkyvät siis Wernerilandian ensimmäiset asukkaat, varsinaiset perustajajäsenet.
Wernerin ja Puppernikkelin löydettyä saarelle, sinnehän alkoi nopeasti tulla muitakin. Tässä kohtaa tarinaa sinne on poikien, Kake Romppaisen ja Annelen Sauriaisen lisäksi löytäneet myös Ukko Ylitalo ja Tohtori Tenhunen. Kuvassa nämä kuusi istuvat vielä tyhjässä, metsittyneessä Wernerilandiassa ja suunnittelevat asumusten rakentamista. Ja näin ollen myös pysyvää asumista tällä upealla saarella.
Annoin tälle kortille nimeksi sieluperhe, koska tällä tavallahan me elämässäkin löydämme vähitellen palasia omasta sieluperheestämme. Sattumalta tuntuvien tapahtumien kautta, joiden uskoisin kyllä olevan enemmänkin osa suurta suunnitelmaa, kuin mitään sattumaa.
Ja joo, tarkalleen ottaenhan sieluperheeseen taitavat kuulua kaikki ihmiset. Sehän on selvä. Mutta ehkä nyt tässä kohtaa viittaan enemmän niihin ihmisiin, jotka ovat meille niitä kaikkein tutuimpia ja läheisimpiä. Ihmisiä, joiden kanssa olemme olleet ennenkin, aiemmissa elämissämme. He ovat niitä, joiden kanssa ystävystymme, rakastumme, perustamme perheitä, jaamme yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Mutta toisaalta ovat he niitäkin, joiden kanssa meillä on vielä selvitettäviä asioita, karmaa. Haasteita, joita olemme tässä elämässä valinneet kohtaavamme. He ovat niitä, jotka vievät meitä eteenpäin, kohti Kotia. Näyttävät sinne oikean tien, yhä uudelleen ja uudelleen.
Annetaan siis tänään arvo oman sieluperheemme
jäsenillemme. Ymmärretään, että he ovat elämässämme syystä. Ja tämähän on
erityisen tärkeää muistaa niinä hetkinä, kun nämä henkilöt elämässämme nostavat
pintaan niitä vähemmän mieluisia osia omasta itsestämme. Pitelevät peiliä
kasvojemme edessä ja haastavat rakastamaan itsemme(ja heidät) ehjiksi.
"Pian he huomasivat, että saarella oli muitakin. Muutaman metrin päässä heistä, jotakuinkin keskellä puiden ympäröimää aukeaa istui neljä ihmistä. Tai ei. Kolme ihmistä ja yksi pehmolelu. Seurueen mies oli pienikokoinen, jopa hento, mihin nähden hänen kätensä näyttivät mahdottoman suurilta. Hänen vierellään istuva nainen oli puolestaan kuin pitkäkaulainen kurjenheikula, joka jopa istuessaan näytti hyvin pitkältä. Mies ja nainen istuivat lähekkäin, toisiinsa nojaten, mistä Ukko päätteli heidän olevan pariskunta. Ukon ja Tenhusen saapuessa seurueella näytti olevan menossa jonkinlainen palaveri pehmoelefantin ja erittäin karvaisen pikkupojan kanssa. Tai ainakin heillä oli edessään pinkka papereita, joita jokainen tutki hyvin keskittyneen näköisenä.
Poika huomasi heidät ensimmäisenä. Hän katsoi tulijoita uteliaana ja tönäisi vierellään istuvaa kurjenkaulaa.
-Ka, no kou meru.
Ukko hätkähti ja katsoi vierellään seisovaa Tohtori Tenhusta. Tämän täysikuun muotoiset, villin kiharapilven kehystämät kasvot näyttivät kalpeilta.
-Ymmärsitkö sinäkin sen? Ukko supisi. Tenhusen pelokasta nyökkäystä tuskin huomasi.
- Katso, niitä tulee lisää. Mitä ihmeen niitä? Ja mikä paikka tämä oikein on?
Kuin vastauksena Tenhusen esittämään kysymykseen Werneri nousi ylös ja lähti tulemaan heitä kohti. "Onpa siinä oudon näköinen pieni olento", Ukko ajatteli. Tukkaa joka puolella ja korvat isot kuin apinalla. Syököhän se ihmisiä, pohti epäluuloinen mies ja puristi kävelykeppiä tiukemmin kädessään. Jos tulee lennähtäneeksi tuntemattomalle saarelle kesken rauhoittavan ruiskeen, ei voi olla varma mistään. Pojan viattoman ulkomuodon takana saattaisi hyvinkin piillä pienen, mutta ärhäkän kannibaalin terävät hampaat.
Wernerin päästyä miesten eteen Ukon hurjat ajatukset osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Takkuisen tukan alta heitä tervehtivät iloisesti tuikkivat silmät ja ystävällinen pikku suu. Se toivotti heidät tervetulleeksi sanomalla reippaasti:
- Oneks vaa! Ukko Ylitalo ja Aarne Tenhunen katsoivat toisiaan.
- Tök-tök, he sopersivat
kuin yhtenä miehenä."
(Wernerilandia - ajassa
ajan sisällä, Valmiixi 2015, s- 38-39)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti