(4.1.2016)
Onnea uuteen vuoteen, itse kullekin.
Hah. Eipähän ole tämän blogin päivittelemiseen kulunut männä kuukausina liiemmin aikaa. Harvoin olen edes muistanut, että tämmöinenkin sivusto on mulla olemassa. Puhumattakaan siitä, että voishan tänne jotain joskus kirjoittaakin. On ollut liikaa muuta ajateltavaa.
Luulen kaiken alkaneen juuri noista Hengen ja tiedon messuista, joista viimeisimmässä blogitekstissäni kirjoitin. Sieltä mukaani tarttui nimittäin vaihtokauppana yksi kirja, jonka kautta huomasin koko henkisen elämäni saaneen ihan uuden suunnan. Tai ei. Korjaan. Löysin takaisin siihen suuntaan, jossa olen koko ajan ollut, mutta jonka olin onnistunut hetkeksi hukkaamaan. Ja tämähän liittyy ihan olennaisesti tähän Wernerilandia-proggikseen, jossa lähestyy uhkaavasti uusi vaihe. Kirjan toinen osa, ympyrässä on vastaus kaikkeen, pitäisi saada tämän kevään aikana pullautetuksi maailmalle.
Ja vaikka kuvittelinkin jo viime keväänä kirjoittaneeni sekä ekan, että tokan osan ikään kuin puhtaaksi ja painokuntoon, eihän se armas kakkonen sitä ollutkaan. Ei ainakaan sen jälkeen, kun tajusin mitä mun on sille tehtävä.
No niin. Aloitan silleen alusta, että palaan ajassa vähän taaksepäin. Ensin vuoteen 2002, jolloin aloin kirjoittamaan Werneriä. Ekan osan takakannessa mainitaan, että olen "tutustunut monenlaisiin henkisiin virtauksiin", mikä pitää toki paikkaansa. Mulla on aina ollut suuri kiinnostus henkisiin ilmiöihin. Johtuu varmaan siitä, että olen kuunnellut lapsena niin paljon "kummitusjuttuja", joita äitini puolen suvun naiset aina kertoivat. Siis omia, ihan oikeita kokemuksiaan. Kuka näki hahmoja mummolan vintilla, kuka kuuli askeleita. Satuin myös viettämään lapsuuteni yli sata vuotta sitten rakennetussa, entisessä työväentalossa, joka oli myös aikamoinen kummitustalo. Ainakin kyläläisten kertoman mukaan. Minä en siellä koskaan mitään haamuja nähnyt, mutta aina siellä vähän outo olo oli. Varsinkin yöllä. Jos siis heräsi keskellä yötä, niin kuin yleensä aina heräsin, lähimmälle valokatkaisijalle oli hiton pitkä matka.
Tämä siis alustukseksi siihen henkiseen etsintään, joka starttasi todenteolla suunnilleen 15-vuotiaana, kun löysin mummon kirjahyllystä astrologisen opuksen, joka käsitteli muitakin kuin vain aurinkomerkkejä. Kokemus oli tajunnanräjäyttävä. Seuraavaksi mukaan tulivat tarot-kortit, jälleensyntymisoppi, chakrat, enkelit, numerologia, kädestä katsominen yms. Pikku hiljaa laajensin ajatusmaailmaani ja sisällytin siihen teosofiaa ja antroposofiaa, joka tuli toki mukaan jo senkin puolesta, että menin töihin steinerkouluun ja aloin opiskella hoitopedagogiikkaa.
Ja suunnilleen tässä vaiheessa tuli kuvioihin mukaan myös Werneri ja hänen maailmansa. En kuitenkaan vielä tarinan syntymisen varhaisvaiheissa osannut ajatella siihen tulevan mitään erityistä henkistä puolta.
Palaan vielä lauseeseen "on tutustunut monenlaisiin henkisiin virtauksiin". Se pitää kyllä paikkaansa, pitää totta tosiaan. Niin monenlaisiin, etten edes muista mihin kaikkiin. Nälkäni on ollut kyltymätön. Ykkösosan takakannessa ei kuitenkaan mainita Ihmeiden oppikurssia, joka oikeastaan olisi maininnan ansainnut. Onhan jo ykkösosassa paljon tuosta henkisestä suurteoksesta saatuja vaikutteita.
En kuitenkaan olisi vielä viime keväänä ollut valmis astumaan niin näkyvästi kaapista ulos, että olisin tämän ykkösosan ilmestymisen yhteydessä paljastanut. Asiaan vaikutti sekin, että ykkösen ideologia on vielä sen verran sekoittunutta, etten katsonut tarpeelliseksi, tai edes oikeutetuksi asettaa sitä minkään yhden ajatusmallin alle. Elin nimittäin vielä tuossa kohtaa sellaista aikaa, että tykkäsin keräillä matskua sieltä ja täältä ja yhdistellä niitä sitten toimivaksi kokonaisuudeksi.
Tätä jatkui aina syksyyn ja tuohon jo mainittuun Hengen ja tiedon messuihin saakka. Kuten jo tuolloin kirjoitin, koin hämmennystä sen suhteen, mitä minun pitäisi omasta kirjastani ihmisille kertoa. Se osoittautui todella vaikeaksi, ellei jopa mahdottomaksi. Huomasin kertovani siitä kaikille vähän eri asioita, riippuen kenen kanssa puhuin. Mutta mikään ei tuntunut oikein hyvältä tai oikealta.
Siksi piti pitää vähän taukoa tämän bloginkin kanssa. Piti saada oma pää järjestykseen ja asiat selviksi. Ja jos totta puhutaan, alkoi koko asia vähän myös kyllästyttää. Aloin miettiä, että mitä mieltä koko tässä prosessissa on ollut, onko mitään. Pakko myöntää, että keväästä lähtien olin miettinyt vain sitä miten toiset kirjaani suhtautuisivat ja mitä mieltä siitä olisivat, enkä juuri yhtään sitä tärkeintä: mitä se merkitsi mulle itselleni?
Ja näiden prosessointien ja kriiseilyjen jossain vaiheessa, huomasin kaivaneeni kirjahyllystäni pitkästä aikaa tuon valtavan paksun ja mulle niin rakkaan kirjan, Ihmeiden oppikurssin. Ja voin ihan käsi sydämellä sanoa, että siinä kohtaa rauha laskeutui ja kaikessa oli yhtäkkiä taas järkeä. Sillä vaikka minä olenkin tutustunut elämäni aikana monenlaisiin henkisiin virtauksiin ja löytänyt niistä kaikista varmasti paljonkin hyvää ja eteenpäin vievää, vasta tämä teos on todella vastannut niihin kysymyksiin, joihin olen aina kaivannut vastausta. Mitä maailma on? Mitä minä olen? Kurssi siis toisin sanoen kolahti muhun heti, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut mun tieni.
Tämä tapahtui siis jo vuonna 2005, jonka jälkeen aika pian, ehkä vuoden 2006 paikkeilla, materiaalia alkoi siirtyä kuin huomaamatta Wernerilandiaankin. Aluksi vähän, pikkuhiljaa vähän enemmän. Jossain kohtaa se alkoi vähän pelottaakin, minkä vuoksi yritinkin aika pitkään silotella ja jopa sensuroida joitakin tekstin kohtia.
Mutta ei se oikein onnistunut. Tietyn materiaalin täytyi selkeästi vain pysyä tekstissä ja se myös pysyi. Joko niin että lisäsin sen sinne poiston jälkeen takaisin, tai sitten huomasin kirjoittaneeni saman asian, hieman eri sanoilla vain.
Tätä jatkui vuosia, valehtelematta. Ja oikeastaan vasta viime syksynä, näiden kahden kirjan välissä, tajusin kunnolla, että hitto vie. Nämä kirjathan kertovat ihan suoraan siitä, miten minä olen oppimassa asioita. Tajusin, että jos minä olen ykkösosassa vielä vähän varovainen ja vältän sitoutumasta kunnolla mihinkään ajatusjärjestelmään, kakkososassa en voi enää niin tehdä. Kehitys menee eteenpäin, kirjan kirjoittamisessakin. Niinpä ne asiat, joihin en vielä ekassa osassa uskaltanut ottaa kunnolla kantaa, tulevat käsittelyyn ja syventyvät tässä toisessa. En tiedä kuinka hyvin se näissä kirjoissa loppujen lopuksi näkyy, mutta matka tämä on ollut minullekin, ei pelkästään Wernerille.
Nämä kirjat ovat siis toisin sanoen paitsi romaaneja(ja toivottavasti viihdyttäviä sellaisia), myös mun tapani kirjata ylös se, mitä olen oppinut. Ne kertovat eräänlaisen tarinan elämästä, joka tapahtuu monella eri tasolla, monessa eri ajan ulottuvuudessa. Niin kuin uskon meidän kaikkien elämän tapahtuvan, vaikka emme sitä tiedostakaan.
Tätä tärkeämpi teema kirjoissani on kuitenkin se tosiasia, jota Ihmeiden oppikurssi painottaa: vaikka me koemmekin elävämme täällä maan päällä ihmisen kehossa, se ei ole totuus meistä, vaan kokemus, jonka luulemme olevan totta. Todellisuudessa me olemme henkiä ja sellaisina täydellisiä. Mitään kehittymistä ei siis tarvita, vaan pelkästään niiden esteiden poistamista, jotka estävät meitä muistamasta tätä tosiasiaa. Ja tämä on elämän – tai luultavasti monien, monien elämien – mittainen tie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti