(6.12.2018)
Hyvää joulukuun kuudetta, eli itsenäisyyspäivää kaikille! Mikäpä olisikaan tällaiselle päivälle sopivampi kortti kuin juuri Ystävyys? Muutamat viime päivät ollaan otettu tärkeitä askeleita oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Ehkä vähän pelättykin edessä olevaa tuntematonta ja sitä mitä tuleman pitää. Mistäpä silloin saisikaan lohtua enemmän kuin ystävyydestä? Niistä läheisistä, jotka pysyvät tukena silloinkin kun on kaikkein vaikeinta.
Ja tähän joukkoon lasken ihmisystävien lisäksi luonnollisesti myös eläinystävät, luonnon, sekä myöskin meitä ympäröivän henkimaailman. Tai jopa oman elämänsä! Niinpä. Kenestä voisikaan saada itselleen paremman kaverin, kuin juuri omasta elämästään?
Nykyään puhutaan paljon jo oman kehon hyväksymisestä ja rakastamisesta sellaisena kuin se on. Mutta entäs elämä? No, ei elämän hyväksyminen silloin ole juttu eikä mikään, kun kaikki on hyvin. Mutta entäs jos ei ole? Jos on haasteita, kipuja, ongelmia, menetyksiä? Niin. Silloin se on jo huomattavasti vaikeampaa. Jossain kohtaa ehkä jopa mahdotonta.
Siksi toivonkin, että tänään, joulukuun kuudentena päivänä, jokainen voisi miettiä omaa elämäänsä rakkauden ja hyväksynnän kautta. Olipa omassa elämässä sitten meneillään millainen vaihe tahansa. Jos juuri nyt on vaikeaa, ei ehkä jaksa nähdä kaikkea positiivisen kautta. Eikä tarvitsekaan. Mutta silloin onkin erityisen hyvä antaa itselleen oman tukensa ja aikansa. Hidastaa muu maailma ympäriltään ja vaikka vain taputtaa itseään ihan hiljaisesti olalle. Sanoa, että hyvin menee, hyvin pärjäät. Olla ystävä itselleen.
Koska silloin, uskon, on paljon helpompi olla ystävä myös lähellä olevilleen. Ei ehkä silloin, kun kaikki energia menee oman itsensä kannattelemiseen. Mutta vähän myöhemmin, sitten kun aika on taas parempi. Koska jonain päivänä se varmasti on.
Tämän päivän kortissa on juuri tällaisen lempeän
ystävyyden energia. Siksi tykkäänkin tästä kuvasta aivan erityisen paljon. Kuva
löytyy Wernerilandia ensimmäisen osan alkupuolelta ja kertoo siitä, miten
Werneri ja Puppernikkeli alun perin tapasivat. Seuraavassa tekstinpätkä, josta
asia käy ilmi.
"Mutta sitten tuli ilta, jolloin äiti ja isä tekivät luultavasti ensimmäisen ja ainoan Werneriä ilahduttavan tekonsa. Hän oli jo nukahtamaisillaan, kun Puppernikkeli yhtäkkiä tupsahti hänen sänkyynsä. Elefantti pamahti pää edellä sängyn kulmaan, nousi ylös ja alkoi huutaa. Werneri havahtui puoliunestaan ja kurottautui katsomaan, kuka se hänen sänkynsä jalkopäässä niin kovaa meteliä piti.
- Turkanen sentään, elefantti manasi nappisilmät kipunoiden. - Enkö minä ole sata kertaa sanonut, että lonkassani on tekonivel. Ollut monta kymmentä vuotta. Ja silti heittelevät. Inhottavaa. Ilkeää ja epäkohteliasta. Ja kukas se sinä sitten olet? Norsu huomasi lopulta Wernerin. - Osaatkos edes puhua, hörökorva?
Ja siitä heidän ystävyytensä alkoi, tekonivelestä. Puppernikkeli töpsähtelil Wernerin vierelle, katsoi hetken arvioivasti ja asettui lopulta pojan kainaloon. Aluksi jutustelu oli vähän väkinäistä, mutta pian he jo rupattelivat kuin ikivanhat kaverit. Siinä oli jotain outoa. Kieli, jota he puhuivat, ei nimittäin ollut suomea tai mitään muutakaan yleisesti tunnettua kieltä. Se vain ilmestyi heihin jostain, hyvin luonnollisesti, ja ihmeekseen he molemmat huomasivat osaavansa sitä täydellisesti."
(Wernerilandia - ajassa ajan
sisällä, Valmiixi 2015, s. 21-23)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti