Tänään, joulukuun 13. päivänä tällaisten teemojen äärellä. Eli Anteeksianto on kortin nimi. Eilen tuntui jo vähän vaikealta alkaa kirjoittelemaan niinkin isosta aiheesta, kuin rakkaus, mutta ei tämä nyt ainakaan helpompi teema ole...
Kuva löytyy siis kakkososasta ja liittyy siellä tilanteeseen, jossa Ukko Ylitalo ja Könttä Fruktison riitaantuvat oikein kunnolla. Miesten välit eivät niin kovin häävit ole muutenkaan, mutta nyt pinnaa kiristänee myös Röhvelin saapuminen kaupunkiin, sekä siihen liittyvä Suloisen Äänen, Wernerin ja vieläpä Sateenkaarikivenkin katoaminen.
Wernerilandiassa tapahtuu myös outoja muutoksia, jotka erityisesti Ukko Ylitaloa huolestuttavat kovasti. Eli tällaisessa tilanteessa, onko tuo nyt oikeastaan mikään ihme, että käämit vähän kärähtää?
Tämäkin tuntuu kovasti tutulta. Viimeksi eilen töissä tuntui siltä, että joinakin päivinä se harteille kasaantuva kuorma vaan on kohtuuton. Joka puolelta tulee vaatimuksia, joka paikkaan pitäisi ehtiä, kaikkia pitäisi ehtiä kuunnella. Ja tietenkin haluaisikin ehtiä. Mutta kun ei jaksa. Eikä pysty, koska ei ehdi.
Ja siinä kohtaa voin kyllä totta tosiaan samaistua tuohon vanhaan haituvapartaan, jolle olen tarinassani antanut nimen Ukko Ylitalo. Ehkä olen hänen muodossaan halunnut käsitellä sitä mukavan ulkokuoren alla olevaa ärhäkkää räksyttäjää, joka mussa saa kyllä harmittavan usein vallan. Ehkä näillä ikälisillä jo vähän harvemmin kuin nuorempana, mutta varsinkin ylikuormitettuna mun raivon kyllä näkee ja kuulee. Kysykää vaikka perheeltä. Tai naapureilta.
Eli mitä haluamme sitten itsestämme tänä päivänä oppia? Itseäni muistutan ainakin jälleen kerran siitä, että vähintään yhtä tärkeää kuin antaa anteeksi toisille, on antaa anteeksi itselleen. Ehdoitta. Vaikka sieltä suusta olisi juuri pulpahtanut vähän isommankin puoleinen sammakko. Usein ne sammakot saavat pomppimisvoimansa tietämättömyydesta, peloista, hämmennyksestä - tai ihan vaan siitä ylikuormituksesta. Ei tämä elämä tällä pallolla ihan helppoa aina ole.
Mutta paraneeko asia sillä, että ruoskii itseään siitä mitä tuli sanottua tai tehtyä? Tai sillä, että ruoskii toisia? En usko. Toki asioista pitäisi voida puhua ja sanoa, jos mielenpahoitusta on tullut puolin ja toisin. Mutta sitten kun se on tehty, voisi hyvinkin tehdä niin kuin Könttä tekee. Antaa toiselle karhunhalauksen. Jos ei oikeasti, niin mielessään. Ymmärtää, että välillä menee yli. Välillä hyvinkin paljon. Mutta elämä jatkuu. Tulee uusi päivä ja uudet mahdollisuudet oppia. Oppia itsestään, oppia toisista. Koska sen takiahan me kaikki täällä olemme.
Siispä anteeksiantavaista päivää kaikille! Yritetään olla
ihmisiksi.
Se oli melkein sama kuin olisi mennyt ehdoin tahdoin tökkimään mehiläispesää. Sillä Ukko Ylitalo ei ollut mies, joka olisi suhtautunut kevyesti julkisiin hellyydenosoituksiin - varsinkaan jos ne tulivat toiselta mieheltä. Niinpä kun muut tajusivat, missä Könttä oli ja mitä hän teki, pimeyteen laskeutui kauhistunut hiljaisuus. Hetken verran kaikki pidättivät hengitystään ja odottivat Köntän joko sinkoutuvan seinään, tai ainakin saavan aimo mäjäyksen eebenistä.
Mutta kaikkien hämmästykseksi Ukko ei riuhtaissut itseään Köntän otteesta. Hän ei myöskään alkanut huutaa, kiroilla tai huitoa kävelykepillään. Sen sijaan hän seisoi tikkujäykkänä Köntän otteessa ja oli aivan hiljaa. Miesparka taisi olla niin häkeltynyt, ettei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Lopulta Könttä irrotti otteensa.
- Tätä en olisi kyllä ikinä uskonut sanovani, hän hengähti. - Mutta kiitos! En ole milloinkaan ollut näin vapaa!"
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 122)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti