(16.12.2018)
Tämän päivän luukusta paljastuu kortti nimeltä Hallitsemattomuus. Kortin nimi olisi voinut olla myös kontrolloimattomuus, mikä ehkä antaa vähän lisäosviittaa siitä, mistä tämän kuvan kohdalla on kyse. Niin, aivan oikein. Siitä, että kaikkea ei voi aina hallita. Ei vaikka kuinka haluaisi. Välillä tuntuu jopa, että mitä kovemmin sitä yrittää, sen suuremman vastuksen elämä eri muodoissa antaa. Puskee ikään kuin takaisin. Mikä silloin neuvoksi?
No. Omaan empiiriseen kokemukseeni nojaten sanoisin, että ensin kannattaa vähän kuulostella, mistä on kyse. Joskus vastus nimittäin nousee eteen siksi, että asia vaatii vähän ponnistelua. Omaa yrittämistä. Sitä että ikään kuin näyttää elämälle, että kyllä, olen tosissani. Tämä on tärkeää, tätä haluan.
Mutta tässäkin tapauksessa asennetta kannattaa kyllä vähän höllätä. Läpi harmaan kiven voi toki mennä, mutta ehkä ei hampaat irvessä kuitenkaan. Olen sitäkin yrittänyt monet kerrat ja leukahan siinä kipeytyy. Innostuneella ja sitkeän rauhallisella asenteella pääsee pidemmälle. Vauhti ei tosin välttämättä aina päätä huimaa, mutta mihinkäs kiire tässä? Valmiissa maailmassa, vai miten se meni?
Mutta sitten on ne pirullisemmat keissit. Jotka yleensä liittyy siihen, mitä ne muut tekee. Siinä ei välttämättä se harmaan kiven läpi meneminen auta ensinkään. Ei vaikka kuinka olisi takataskussa hyviä neuvoja ja viimeisimpiä tieteen tutkimuksia, joiden mukaan kannattaa tehdä niin tai näin tai noin, mutta ei missään tapauksessa niin kuin se hölmö läheinen AINA tekee. Uudelleen ja uudelleen. Niin että sitä alkaa jo miettiä, että tekeekös se oikeasti sen vain kiusatakseen. Ja miksi ihmeessä, kun itse tässä laupiaana samarialaisena yrittää vain auttaa ja helpottaa hänenkin kurjaa elämäänsä.
Niinpä. Sanonpahan vaan, että tätäkin on tullut paljon tehtyä. Ja varmasti paljon vielä teenkin. Kun se vaan on niin vaikeaa olla puuttumatta, kun toisen tekemiset ärsyttää, suututtaa, pelottaa, hirvittää. Tekee epämukavan olon, koska silloin ollaan sellaisten asioiden äärellä, jotka on oman kontrollin ulottumattomissa.
Ja uskoisinpa, ettei ole kovin kaukana totuudesta sellainenkaan ajatus, että juuri kontrollin menettämistä me pelkäämme kaikkein eniten. Sitä, että meidän tarkkaan rajattu, oma pikku maailmamme jotenkin romahtaa, jos me emme ole sen hallitsijoita tai hallitsijattaria koko ajan ja joka asiassa. Ja yleensähän tässä asiassa toimii myös se peiliefekti, että se mikä toisessa oikein ärsyttää, on sellainen piirre, jota emme itsessämme hyväksy. Siksi se maailma voi hyvinkin romahtaa siinä kohtaa, kun on pakko vain hyväksyä se, että se puoliso tai lapsi tai työkaveri ei taida muuksi muuttua, vaikka me kuinka sitä haluaisimme.
Eli sieltähän se taikasana jo putkahtikin. Hyväksyminen. Sen olen huomannut toimivimmaksi ratkaisuksi hallitsemattomuuden ongelmaan. Eli jos huomaat, ettet voi jotain asiaa hallita, hyväksy se. Päästä irti. Ymmärrä, että hyväksyminen on parhaimmillaan kaikkein suurinta rakkautta. Ja rakastaahan me kaikki haluamme, eikö niin?
Hyväksyminen antaa toiselle luvan olla sitä mitä on, vaikka ei voisi ymmärtääkään tämän tapaa toimia. Jos tätä on vaikea sulattaa, muista se peiliefekti! Kun hyväksyt, vapautat sen saman asian kenties myös itsessäsi. Rentoudut. Vie paljon voimia kieltää kaikki ne asiat, joita pitää liian negatiivisina itseen kuuluvaksi.
Ja onhan sitä paljon helpompi olo itselläkin, jos ei aina tarvitse olla täydellinen.
- Kaupunkilaiset, hän virkkoi särähtävällä nuotilla. - Minä en tiedä mitä sanoa...
Eikä hän enää muuta sanonutkaan. Epätavallisen episodin uuvuttama kaupunginisä pärskäytti kerran niin, että Wernerilandia raikui ja lyyhistyi sitten nurmikolle kymmenien silmäparien edessä. Eebenpuinen lennähti hänen kädestään ja hattu tärähti kaatuvan miehen mukana nurmikolle. Yleisössä kaikui kauhistunut kohahdus. Kaikki tiesivät Ukon sydänvaivoista ja sappikivistä ja vähän aikaa näytti jo siltä, että pian päästäisiin viettämään Wernerilandian historian ensimmäisiä hautajaisia.
Pelottava tilanne ei lamaannuttanut kuitenkaan Sarah Stonehengeä. Itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan hän taisteli itsensä kyynärpäät edellä ihmisjoukon läpi ja ryntäsi maahan Ukon viereen.
- Kutsukaa Tohtori Tenhunen, hän huusi väkijoukolle ja heti lähti joku juoksemaan kohti sairaalaa."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä. Valmiixi 2015, s. 102-104)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti