5.11.2016
No niin, aktiivinen mestaribloggaaja on täällä taas :) No hah hah, olen tässä viime kuukausien ajan eräänkin kerran miettinyt, että mitä hemmettiä mä tätäkään blogia roikotan perässäni, kun ei yhtään huvita kirjoittaa. Ei blogia, eikä hirveesti mitään muutakaan. Tai en tiedä onko kysymys oikeastaan edes huvittamisesta, vaan vain siitä, että ei pysty.
Joo, sitä se ehkä enemmän on. Ja mistäs moinen sitten johtuu? Niinpä. Sitä olen koittanut selvittää. Niin ahkerasti, ettei kirjoittamiseen olisi juuri edes jäänyt aikaa. Joskus kesällä kirjoitin muistaakseni näkyväksi tulemisesta. Ja siitähän taitaa kyse olla tässäkin.
Jo kesällä olin kipuillut näiden kirjojeni kanssa, miettinyt että miksi ne piti edes kirjoittaa, kun niistä on kerran niin hiton vaikea puhua. Ja jos nyt ihan rehellinen olen, en mä tainnut silloin edes haluta tulla näkyväksi, vaan juuri päin vastoin. Halusin hävitä näkyvistä kokonaan. Ja silti takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että nyt täytyy vaan jaksaa.
Yrittää. Markkinoida. Tyrkyttää. Olla positiivinen. Manifestoida itselleni menestystä ja kunniaa. Olla urhea, vaikka koko ajan oli enemmän sellainen olo, että pieleen menee. Toimin siis koko ajan itseäni vastaan, koska luulin, että se on se tapa miten tämä homma pitää tehdä.
Kaiken lisäksi olin jo keväällä luvannut mennä Era novan tiloihin puhumaan Wernerilandiasta. Toukokuussa se oli tuntunut hyvältä idealta, mutta mitä lähemmäs tuo elokuun ilta alkoi tulla, sen epävarmemmaksi oloni alkoi käydä. Tapani mukaan olin tietysti käyttänyt kesälomastani leijonanosan energiaa siihen, että olin jännittänyt asiaa jo valmiiksi, suunnitellut mitä sanoisin, kirjoittanut jotain ylös. Ensin yhteen ihan pikkuruiseen mustakantiseen vihkoon, ja sitten vähän isompaan. Pyytänyt yläkerrasta apua, uskoa, luottamusta, rohkeutta. Koittanut ajatella, että kunhan vain pääsen alkuun, kaikki menee hyvin. Lopulta uskonutkin siihen.
Ja uskon edelleen, että kaikki olisi mennytkin hyvin, ellei maailmankaikkeus olisi viisaudessaan järjestänyt toisin. Esitelmäni ei lopulta mennyt yhtään mitenkään, ei hyvin, eikä huonosti, koska kukaan ei tullut paikalle. Tai ei, tuli kyllä. Yksi uskollinen ystävä, jolle en kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi alkaa luennoida Wernerilandiasta, koska hän nyt tietää kaiken siitä jo muutenkin.
Ystävän osa oli sen sijaan tuona iltana ottaa teekupin ääressä vastaan se tyrmistys ja pettymys, joka tilaisuuden mönkään menemisestä tietenkin seurasi. Ja siitä olen ikuisesti kiitollinen. Kiitos Paula <3
Mutta vaikka meninkin tuon illan takia moneksi kuukaudeksi täysin kramppiin koen silti, että kaikella tapahtuneella oli tarkoitus. Nyt ainakin tajusin pysähtyä. Palata itseeni. Aloin miettiä, että mitä minä tässä tilanteessa haluan, mikä minusta tuntuu hyvältä. Mikä oli se perimmäinen syy, miksi tämän kirjan piti syntyä.
Joo, tokihan mä olin ehtinyt sitä neljäntoista vuoden aikana miettiä paljonkin. Mutta silti. Kirjojen julkaisun jälkeen kuvittelin jotenkin automaattisesti, että nyt liikkeen kuuluu suuntautua sisältä ulospäin, siis minusta maailmalle. Yleisölle. Lukijoille. Eikö sen niin kuulu mennä, jos jonkin julkisen asian, niin kuin vaikka kirjan, päästää irti maailmaan? Ei kai siinä kohtaa voi ruveta pelkäämään, vaan pitää reippaana ja urheana seistä omien sanojensa takana. Mitä järkeä on painattaa jumalaton määrä kirjoja, jos niiden ainoa tarkoitus on auttaa ymmärtämään sinua itseäsi? Siellä pölyyntyvät kaapissa, hitto vie.
Joo, no en tiedä. Ei siinä ehkä mitään järkeä ollutkaan, mutta loppujen lopuksi, aika harvassa asiassa on. Enkä minä edelleenkään tiedä, millainen liike Wernerillä ja kumppaneilla tulee tulevaisuudessa olemaan. Ehkä he jossain kohtaa lähtevät isomminkin seikkailemaan - niin ainakin toivon. Mutta ainakin tällä hetkellä näiden kirjojen ainoa liike tuntuu olevan ulkoa sisällepäin. Mitä ei toden totta voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana.
Jos nimittäin jotain tuosta elokuisesta, pieleen menneestä esitelmäillasta opin, oli se, että itsetuntemus ja se mitä sisäpuolella tapahtuu, on lopulta aina merkityksellisempää kuin se, mitä ulkoisesti saavuttaa. Joo, onhan se klisee, vähän niin kuin se, että sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää. Mutta joskus juuri kliseissä on kätkettynä se suurin totuuden siemen.
Olen varmaan pohtinut sitä täällä blogissa aiemminkin, mutta aihe tuntuu olevan ajankohtainen aina vaan. Eli kenelle me lopulta teemme täällä maailmassa asioita, ellemme itsellemme? Sehän on loppujen lopuksi juuri se asia, josta kirjani kertovatkin. Siksi en koe senkään olleen turhaa, että käytin puolet kesälomastani sen miettimiseen, mitä esitelmässäni kirjoistani kertoisin. Selkeytyipä sekin asia taas piirun verran itsellenikin.
Tajusin jokseenkin kipeästi muun muassa sen, miten kirjani kertovat minusta itsestäni. Kuinka olen Wernerin tavoin halunnut paeta asioita, luoda oman maailmani. Mutta kuinka tuo pakeneminen ei sitten lopulta ole kuitenkaan onnistunut, vaan päinvastoin kääntynyt juuri vastakohdakseen. Muuttunut erilaisten elämän tapahtumien kautta yhä syvemmille tasoille siirtyväksi itsetuntemukseksi. Rohkeudeksi. Hyväksynnäksi. Nöyryydeksi.Ja sehän ei ole mikään turha asia, eihän?
Joitakin vuosia sitten yksi ihana selvänäkijä sanoi mulle, että kirjoitan tämän tekstin kanssa omaa juttuani näkyväksi. Ja että kun kirja on valmis, se on askel omalle henkiselle polulle.
Kuinka oikeassa hän olikaan! Sillä eikö tässä nyt prosessista nimenomaan ole kysymys? Elämästä. Siitä että kulkee omaa polkuaan, joka ei ole aina helppo. Uskon, että jos kaikki olisi helppoa, oppisi vähemmän. Tie, jossa on välillä haastavia kohtia, pakollista pysähtymistä, taaksepäin kulkemista, väärille poluille eksymistä, vie lopulta väkisinkin takaisin oikeaan suuntaan. Yhä syvemmälle sinne, missä mitään yrittämistä tai suorittamista ei enää tarvita. Missä voi tunnistaa oman todellisen itsensä. Missä matka itsessään on tärkeämpi, kuin päämäärä.
Jep, sekin on klisee. Minä olin pysähdyksissä pitkän aikaa. En edes eksyksissä, vaan totaalisen pysähdyksissä. En halunnut edes muistaa, että olen tälläiset kirjat kirjoittanut. Epäonnistumisen ja häpeän kokemus oli niin totaalinen. Siksi tämänkin tekstin kirjoittamisen aloittamiseen meni viikkotolkulla aikaa, mutta aina se päivä näköjään kuitenkin koittaa. Ehkä asiaan vaikutti pari yötä sitten näkemäni uni, josta en muista muuta kuin seuraavat sanat: "Kiitos että minussa on niin paljon sanoja."
Niin on. On aina ollut. Välillä vain on hetkiä, jolloin noita sanoja on kovin vaikea sanoa ääneen tai kirjoittaa ylös. Mutta nyt on matkan aika jatkua. Eri tavalla, eri asenteella. Tietenkin toivon edelleen, että saisin noita kirjojani kaupaksi, mutta en halua tehdä siitä enää itselleni pakkomiellettä. Enkä varsinkaan toimia itseäni vastaan. Ainakaan tietoisesti. Tiedän, että tulen vielä monta kertaa löytämään itseni tilanteesta, jossa yritän todistaa omaa olemistani toisten kautta. Se on inhimillistä - meillä kaikilla on tarve saada hyväksyntää toisiltamme. Mutta silti on tärkeää uskaltaa jatkaa matkaa, omaa tietään, vaikka joutuisikin kulkemaan jonkun matkaa ihan yksin.
Emmekä me koskaan todella ole yksin, vaikka usein se siltä tuntuukin. Joku tai jotkut siinä rinnalla kulkee mukana kuitenkin. Joskus matkaseuralaisia ei vain näe fyysisillä silmillä.
Tähän liittyen haluan vielä jakaa tässä ihanan ystäväni Anne Kultin mulle viime syksynä kirjoittaman valorunon. Enkä tee sitä siksi, että Anne olisi pyytänyt mainostamaan itseään, vaan siksi että nämä sanat merkitsevät mulle niin paljon.
"Sanomattakin se on selvää,hänen maailmassaan riittää hahmoja.Itkeviä, nauravia.Vintturaisia ja suoria.Kaikki sulassa sovussa, vaikka joskus kinastelisivatkin.Ja siellä kaikkien keskellä istuu hän. Hohtava kruunu päässään. Täysin tietämättömänä siitä, että on heidän kuningattarensa.Että palvovat katseet seuraavat häntä.Rakastavat."
Tämän kun aina muistaisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti