(6.6.2015)
No niin. Olen jo vähän pystynyt päästämään irti kriisistä, joka alkoi kun tajusin, että kirjani ei olekaan täydellinen. Ja koska olen tottunut aina etsimään asioista syvempiä merkityksiä, olen tullut siihen tulokseen, että mulle näitä kauneusvirheitä tulee juuri nimenomaan siksi, että oppisin hyväksymään, että "hyvä" ei ole synonyymi "täydellisyydelle". Eikä "epätäydellinen" "huonolle". Olen minä kirjoittajana varmaan epätäydellinen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Niin kuin muuten me kaikki. Ja paradoksaalisesti juuri sellaisena aivan täydellisiä.
Koska edellisestä kirjoituksesta on kulunut jo jonkin aikaa, heitän tähän väliin pienen tilannekatsauksen. Paljon on taas ehtinyt tapahtua. Tällä viikolla sain esimerkiksi ilokseni tietää, että pari kirjastoa Espoossa ja yksi Helsingissä on ostanut Wernerin valikoimiinsa. Myös parit kannustavat kommentit olen saanut lähipiiristä, mikä on ilahduttanut mieltä kovasti. Erityisen mielissäni olin kuultuani, miten hyvin se oli uponnut lapsilukijaan. Tyttö oli ahmaissut kirjan yhdessä illassa ja odottaa kuulemma jo innolla jatko-osaa.
Mihin liittyen esitänkin tässä taas vienon toiveen. Jos tarina yhtään mieltäsi kiehtoo tai kutkuttaa, sitä on edelleen mulla isot määrät myynnissä. Ja tuotto, johon juuri Sinä voit vaivaisella 29 euron(+mahd. postikulut 1,65€) panoksellasi osallistua, menee hyvään tarkoitukseen. Lyhentämättömänä Wernerin jatkopalan kustannuksiin, toivottavasti ensi keväänä.
Se mainostuksesta ja takaisin kevyemmille vesille. Muita iloisia asioita viime päiviltä on tietenkin se, että miehenikin on lopulta saanut kirjan luettua. Ha! Joku siellä kuuluu jo haukkovan henkeään, että nytkö vasta, nytkö vasta, ja hänelle vastaan, että kyllä joo, NYT VASTA. Paljon hän on asiasta vuosien varrella puhunut, että pitäisi lukea, mutta viime vuosina en ole oikeastaan enää edes tyrkyttänyt tekstiä. Tuntui jotenkin hankalalta, kun se tuntui muuttuvan koko ajan.
Eli parempi siis näin, kun voi ojentaa käteen valmiin kirjan.Mutta vaikka miehellä voisikin olla niin sanotusti kotikenttäetu kirjan seuraavan osan suhteen, en taida sitä antaa. On se kuitenkin ihan erilaista lukea teksti kirjana, kuin koneelta tai paperille tulostettuna versiona. Sitäpaitsi mulla on vähän sellainen kutina, että se toka osakin muuttuu ihan pikkuisen vielä... :)
Vielä yksi iloinen uutinen; sain tällä viikolla hankituksi itselleni uuden työpaikan. Iltisohjaajavuoden jälkeen palaan takaisin avustajan hommiin. Sain siis koulunkäyntiavustajan paikan yhden espoolaisen koulun - yllätys, yllätys - autismiluokasta.
Möläytettyäni työhaastattelussa(siinä kohtaa missä tuli puhe vahvuuksista, harrastuksista tai ylipäänsä kiinnostuksenkohteista), että olen just julkaissut kirjan joka vähän sivuaa autismia, iski pikkuinen paniikki. Aloin miettiä, että luokitellaanko tämä opus nyt kokonaan tämän autismiviitekehyksen kautta. Takakansitekstihän vie ajatuksia jo hiukan siihen suuntaan, minkä vuoksi lukija voikin olla hiukan yllättynyt(toivottavasti iloisesti), kun sivuille alkaa yhtäkkiä loikkia örveltämys röhveltämys-heimoon kuuluvia vuorenpeikkoja.
Eli tässä siis Heli-paran seuraava stressin aihe: jos kirjani luokitellaan etupäässä autismista kertovaksi tarinaksi, millaisena se silloin näyttäytyy? Tää autismiaihehan tuli vähän niin kuin puolivahingossa koko kirjaan. Tosin aika alkuvaiheessa. Olin siis alkanut kirjoittaa kirjaa keväällä 2002, kun olin vielä töissä espoolaisessa perheessä lastenhoitajana. Kirjoittelin sitä ahkerasti samana kesänä ja myös syksyllä, aloittaessani hoitopedagogiikan opinnot Marjatta-seminaarissa. Enkä tuohon aikaan tiennyt autismista oikeastaan yhtään mitään, paitsi sen, mitä kaikki muutkin, jotka ovat joskus katsoneet Sademiehen.
Koin siis pikkuisen järkytyksen istuessani seminaarin luennolle, jossa käsiteltiin autismia. Enkä pelkästään siksi, että Wernerin kuvauksessa oli selkeitä yhtäläisyyksiä autistisille ihmisille tyypillisistä tavoista toimia ja kokea tätä maailmaa. Olin järkyttynyt myös siksi, että siinä oli monia yhtäläisyyksiä myös minun itseni kanssa. Tähän sain muuten melkoisen tyhjentävän selkeyden vasta tänä keväänä, luettuani Linus Jonkmanin loistavan kirjan Introvertit - työpaikan hiljainen vallankumous. En siis ole itse autisti, vaan introvertti, mikä Jonkmanin mukaan on yhä edelleen monien psykologien mielestä autismiin verrattava tila.
Mutta kertooko kirjani sitten autismista? Onko se kuvaus autistisesta pojasta ja hänen omasta, sisäisestä maailmastaan? En oikeastaan voi edes vastata tähän. Jokainenhan tekee kuitenkin asiasta ihan omat tulkintansa, jotka varmasti ovat kunkin kohdalla juuri ne oikeat. Toivon kuitenkin, että tulkinnat tehtäisiin vasta kakkososan jälkeen, koska tässähän on vasta puolikas kirjaa.Itse ajattelen asian niin, että autismi on se vastaus, diagnoosi, jonka maailma Wernerin erikoisuudella antaa. Totuus on kuitenkin paljon syvempi ja monimuotoisempi.
Siksi uskaltaisinkin väittää, että autismi on tässä kirjassa sivujuonne, siinä missä se on sivujuonne myös oikeiden autistien olemuksessa. Yksi osa heidän persoonallisuuttaan, joka ei missään nimessä määrittele koko ihmistä tai heidän sieluaan.Enhän minäkään ole pelkästään introvertti. Tai kahden lapsen äiti. Tai avovaimo. Tai innokas käsityöihminen. Pahantuulinen aamuisin. Enimmäkseen olen kuitenkin vain Heli. Ja uskoisin, että pohjimmiltaan, perimmältään, syvimmältään, sekin on vain eräänlainen sivujuonne minusta.
Ei luokiteltaisi niin paljon, eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti