Joulukalenteri! Luukku 20

 

 

 

(20.12.2018)

Hei tänään onkin vähän helpomman oloinen kortti, jes! Eli mites siinä sitten käy, kun lakkaa vastustamasta asioita, hyväksyy ja päästää irti? Tilalle voi hyvinkin astua  Leikkiminen, mikä on siis tämän päivän kortin nimi. Hauskaa, koska mähän arvoin nää kortit valmiiksi joka päivälle jo silloin, kun aloin tätä Joulukalenteria suunnitella. Eli tämä kortti on siis jo silloin arpoutunut juuri tälle päivälle, jolloin mulla alkaa kahden ja puolen viikon LOMA. 

Tänään on siis totta mooses aihetta leikkiin ja juhlaan :) Kortin kuvahan löytyy Wernerilandian kakkososan loppupuolelta, Sateenkaarikiven kahdeksannesta, eli viimeisestä tarinasta. Kuvassa leikkivä peikkotyttö on Isoäiti-Röhvelin lapsenlapsi Fanni Röhveli, jonka suuret hörökorvat kuuntelevat koko ajan tarkasti, mitä aikuiset puhuvat. Leikki jatkuu, mutta Fanni on valppaana. 

Korttia katsellessani tuli sellainen mieleen, että ehkä se leikkiminen näin aikuisena onkin juuri tätä. Iloa ja keveyttä, mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen. Sellaista herkkyyttä, joka huomaa, milloin ympäristössä kaikki ei ole kohdillaan. Koska joskus tärkein asia mitä voi tehdä, on tuoda sitä omaa hyvää asennetta ympäristöönsä. Keventää sitä omalla energiallaan. Joka voi hyvin olla kevyttä, leikkimielistäkin, mutta kuitenkin sellaista, joka ottaa asiat myös vakavasti ja tosissaan. 

Luulen, että sellaista tämä kortti kertoo ainakin minulle tänään. Syvissä vesissä on nimittäin viime päivät menty. Mikä on tietenkin hyvä. Mutta välillä sitä täytyy myös leikkiä. Ja pitää ne isot, tai vähän pienemmätkin peikonkorvat auki siltä varalta, että joku tai jokin itsen ulkopuolella sattuisi juuri niitä omia kuuntelutaitoja tarvitsemaan.

Herkän leikkisää päivää tänään.

 

"Saavuttuani viimeseen taloon ennen mun omaa, oli jo melkeen ilta. Astuin sisälle tupaan ja näin Fiinan ja Jaffen, jokka istu pöyän ääres ja näyttivät joteski siltä ku oisivat mua jo vartoneet. Fanni sen sijaan istu lattialla paksut jalat levällää ja järjesteli kävyistä tekemiään elukoita jonoon. Hän oli touhuunsa niin keskittyny, ettei ensten ees huomannu että mä tulin. Mä kattelin häntä pienen hetken ja astahin sitte peremmälle. Istuin pöytään Fiinan ja Jaffen seuraks, ja ihmettelin kun ne ei sanoneet mullen mitää. Fiina vaan nyökkäs vähä tervehykseks ja nous sitten hakemaa puhasta lautasta ja kuppia. Hellan luona mä näin häne taittavan keittiöräsyn kulmaa ja pyyhkäsevän sillä silmiään. 

    - Kiva ku tulit äiti, Fiina sano lopulta ja alko asetella astioita mun etehe. - Hilde tuossa jo poikkeski ja sano, että sä kiertelet tänää läpi vanhoja kulmia. 

    Mä naurahin ja aloin lusikoida Fiinan lautaselle lappaamaa jäkäläsoppaa. Hilde on naapurin nuor emäntä, sama ikänen kun Fiina, ja näemmä ny jo yhtä kova juoruumaan kun vanha äiteensä. 

    - No niinhän mä oon tehny, myönsin. - En oo pitkään aikaan ehtiny oikee tavata tuttuja. Jutella, tiijätkö? Kaikki päivät tuol omas tönös. Vaikka en mä valita. On ollu täs paljo puuhaa, monenmoista tekemistä ennen ku...

    - Ennen ku mitä? kysy Fiina ja pysähty. Hämmensin keittoo ja kattoin Fiinaa suoraan silmiin. Jaffe jukotti pöyvän ääres yhtä tuppisuuna ku yleensä ja katto mua myös. Ja sillon mä tajusin, että asioista oli jo puhuttu. Oli totta tosiaan. Hilde oli pistäytyny rupattelemas ja nyt Fiina ja Jaffe ties vallan mainiosti, millä asioilla mä täällä liikuin. 

     - Taijat sä tietää, mä sanoin ja vilkasin vaistomaisesti Fannia. Kovasti koitin pitää mun ääne hiliasena ettei tyttö kuulis, mutta kyllä ne käpylehmät vaan pysähty ja isot hörökorvat alko värähdellä meijän keskustelun tykö. - Vanhahan mä jo olen. Yli viis vuoskymmentä enämpi ku isä-vainaas kuollessaan. On tullu aika, Fiinaseni. On tullu. Mä tunnen sen jokasella vanhan akan solullani."

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.178)