Paniikissa

            (29.9.2015)

Huh. Hetken siinä taas kesti, mutta täällä ollaan taas. Uuden työn aloittaminen elokuussa on vienyt kovasti energiaa, eikä tämän blogin pito ole niin hirveästi muutenkaan innostanut. En oikeastaan edes tiedä miksi. Nytkin vähän ahdistaa aloittaa, mutta yritetään. Ehkä täältä joku sana kuitenkin putkahtaa.

Olin tuossa menneellä viikolla sitä paitsi jo aikeissa kirjoittaa. Ajattelin, että mainostan tällä tavoin viime viikonloppuna Kurikassa ollutta kulttuuritapahtumaa, jossa olin esittelemässä Wernerilandiaa. En siis pelkästään myymässä kirjaani, vaan myöskin puhumassa siitä yleisölle. Olin asiasta aikamoisen paniikissa, enkä sitten loppujen lopuksi halunnut siitä täällä huudella.

Mutta nyt kun kaikki on turvallisesti ohi, voin niin tehdä :)Ei vaan, tavallaan kaduttaa että en tullut asiasta maininneeksi. Kokemus oli nimittäin paljon mukavampi, kuin olisin voinut odottaa. Mainittakoon siis tässä yhteydessä, ellei se vielä tuolta rivien välistä kuultanut, että puheiden ja esitelmien pito, tai ylipäänsä muukaan esilläolo ei varsinaisesti kuulu mukavuusalueeseeni. En tykkää sellaisesta. 

Itse asiassa pelkkä julkisesta puhumisesta kirjoittaminenkin ahdistaa. Toki minä pystyn julkisesti puhumaan, jos on ihan pakko, mutta perinteisesti olen kyllä pyrkinyt toimimaan niin, että pystyisin välttämään tällaiset epämukavuudet ja saisin vaan löllötellä tyytyväisenä omissa oloissani. Hitto soikoon. Enkös mä just siks kirjoittanut kirjan, että ei tarvitsisi puhua?

Eikä mua kuitenkaan kukaan mihinkään pakottanut. Ihan vapaaehtoisesti lupauduin. Totuuden nimissä myönnettäköön kuitenkin, että pari viimeisintä viikkoa mietin kuumeisesti, voisinko vielä jotenkin kiemurrella tilanteesta ulos. Jossain kohtaa toivoin jopa, että tulisin sopivasti niin kipeeks, että esiintyminen olis pakko perua. Jos olis menny vaikka ääni...

No. Päivä lähestyi ja mä olin terve kuin pukki. Äänikin luisti ihan riittävästi. Mutta niin hullulta kuin se esiintymispelkoisen ihmisen sanomana kuulostaakin, olisin varmaan silti ollut pettynyt, jos hommaan olis tullut joku tenkkapoo. Jollain hullulla, vähän masokistisella tavalla halusin mennä. Luultavasti kysymys oli myös velvollisuudentunnosta. Pyrin aina hoitamaan ne asiat joihin oon lupautunut, koska mielestäni se on reilua ja lupaus on lupaus.

Mutta tässä tapauksessa mua kaikesta huolimatta kiinnosti myös venytellä vähän omia rajojani. Ajattelin, että jos selvisin kymmenen vuotta sitten yli tunnin mittaisesta lopputyön esittelystä Marjatta-seminaarissa, selviän kyllä tästäkin. Ja siitäkin sain muistaakseni hyvää palautetta. Tämän Kurikan esityksen ei sitä paitsi tarvinnut edes kestää kuin puoli tuntia. Luultavasti tietäisin myös aiheestani vähän enemmän kuin lopputyön aiheesta, joka käsitteli suurimmaksi osaksi sitä, mitä ihmiselle kuoleman ja seuraavan syntymän välillä tapahtuu. Ja tää ei muuten ollut vitsi. Mä todella tein lopputyöni tuollaisesta aiheesta.

Esitys alkoi siis lähestyä. Ajelin perjantaina töiden päälle nelisen tuntia ystävän kyydissä pohjanmaalle, Ähtäriin, ja panikoin hänelle tilannetta. Nukuin yön heikonlaisesti ja liian vähän, ja kun ajeltiin seuraavana aamuna Kurikkaan, panikoin lisää. 

Ja siitäkin huolimatta mulle tuli tunnin matkan aikana kovasti vahva tunne, että kaikki on hyvin. Varsinkin kun autoradio suorastaan suolsi kannustavaa laululyriikkaa. "Rakas, onnea matkaan", toivotti Sillanpään Jartsa. "Ei mitään hätää", lauloi puolestaan Samuli Edelmann. Ja tämäkään ei ollut vitsi, Paula voi todistaa. Alkoi jo naurattaa koko tilanne ja oma reagoimiseni.

Ja kuinkas kaikki sitten menikään?No. Jos olisin viime viikolla tiennyt sanovani, että sehän oli suorastaan kivaa, en olisi uskonut. Mutta se oli. Toki yleisöltä tuli ensimmäisen kahden minuutin aikana vieno pyyntö "voisitko puhua vähän kovempaa", mutta sen kommentinhan saan aina. Siirryin siis lähemmäs ihmisiä ja sen jälkeen huomasinkin olevani tilanteessa, jota olin toivonut. Aikuisten satutunti. Se siitä tuli. 

Luin otteita kirjasta ja lätisin väliin jotain siitä, miten kirja oli syntynyt, miten minä sen näen ja mistä se kertoo. Esitykseni kulki nimellä "Wernerilandia - pakoa todellisuudesta, vai todellista rohkeutta?" , ja jotenkin se sopi siihen omaan oloonikin aika hyvin. Puhuin oman itsen etsimisestä ja sen löytämisestä, puhuin rohkeudesta olla oma itsensä. Teemoista, jotka kirjassani ovat aika keskeisiä, mutta jotka varsinkin näin jälkeenpäin asiaa tarkastellessa liittyvät myös omiin prosesseihini tän kirjan ja laajemmin myös koko elämän suhteen.

Mietitäänpä. Miksi meitä pelottaa esiintyminen ihmisten edessä? No, tiedän että toisia se pelottaa vähemmän kuin toisia, mutta mietitään silti. Eikö siinä olekin kysymys juuri tästä? Rohkeudesta olla oma itsensä - ja myös näyttää se muille. Ja sitähän mä taisin juuri tehdä, eikä se, ihme kyllä, ollut kauheaa. Jossain vaiheessa esitystä tajusin jopa että olin sisältäpäin täysin tyyni. Ei epämiellyttävää kouristelua vatsassa, ei sydämen silmitöntä hakkaamista. En oikein käsitä vieläkään, miten tilanne, joka oli tavallaan mulle kovin epätavallinen pystyi tuntumaan niin arkisen tavalliselta. Uskaltaisin jopa sanoa, että helpolta.

Niin. Siis sen alkukankeuden jälkeen, joka aika nopeasti meni ohi.

Ehkä opin tuosta reissusta paljon enemmän, kuin uskalsin toivoa. Kirjoja en myynyt kuin yhden kappaleen, eikä tapahtuma ollut myöskään mikään yleisöryntäys. Mutta arvokas, tärkeä matka se mulle oli. Taisin nimittäin tehdä sen saman, minkä Wernerikin kirjassani tekee. Etsin, epäröin, pelkäsin. Mutta myös: löysin oman itseni, oman voimani ja tulin kotiin. Itse asiassa ihan kirjaimellisesti, koska painelin tapahtuman jälkeen omalle äipälleni yöksi :)

Näistä syistä, sekä myöskin kiitoksena kaikille ihanille paikalla olleille ihmisille, sanon siis: Kurikka forever. Näillä eväin voinkin sitten alkaa henkisesti valmistautumaan vajaan kahden viikon päästä Helsingissä järjestettäville Hengen ja tiedon messuille, jossa olen myymässä ja esittelemässä kirjaani.

Onneksi siellä ei kuitenkaan tarvitse puhua yleisölle...