(9.10.2020)
Hei. On tainnut kulua ihan laittoman pitkän aika siitä, kun oon viimeks jaksanut kirjotella tänne. En kyllä oikeestaan oo tienny, että mistä edes kirjoittaisin. Taisi olla sen verran intensiivinen savotta tuo toissavuotinen joulukalenterin kirjoitus, että toipuminen kesti melkeen kaks vuotta.
No hah hah. Mutta rehellisesti. Aion nyt naputella tänne sellasen tekstin, joka oikeestaan piti naputella tänne jo vuosi sitten. Mutta ilmeisesti mun erikoisominaisuus on sitten kuitenkin joissakin asioissa toteutuva äärimmäinen hitaus, vaikka ulospäin saatankin antaa sellasen erheellisen vaikutelman, niin kuin olisin tosi nopee ja tehokas. En tiiä mistä se käsitys tulee, mutta vissiin ainakin kävelen aikamoisella nopeudella..
Mutta jotta tästä postauksesta ei nyt tulis mitään kahden kilometrin mittaista tykitystä, niin lienee parasta aloittaa. Ja aloitan siitä, että sanon sellaset sanat kuin että voihan Werneri. Enpä olis nimittäin ikuna kikuna uskonut, että enää koskaan kirjoittaisin yhtään ainutta tilitystä tästä aiheesta. Aika monta kertaa oon ollut aikeissa tämän blogin kokonaan lopettaakin. Jos oikein muistan, yhen kerran sen lopetinkin, mutta sitten kihos otsalle kylmä hiki. Eli palautin sen heti kiltisti takaisin ja hiki haihtui.
Joten tässä sitä nyt mennään taas. Kai tästä jotain masokistista nautintoa sitten kuitenkin saa. Otsikkoon viitaten oli siis tarkoitus kirjoittaa vähän siitä käsittämättömästä lukosta, minkä jotenkin salakavalasti, vähitellen, onnistuin tämän Wernerilandia-asian ympärille kehittämään. Luulen että siinä on ollut kysymys enimmäkseen sellaisesta asiasta kuin Häpeä. Ja siinäpä sitä onkin sellainen vaiva, jota ei niin vain selätetäkään.
Enkä nyt millään muotoa väitä, että olisin siinä vieläkään onnistunut. Koko ajanhan tässä tykittää takaraivossa sellainen ajatus, että mitä sä nyt tällästä kirjotat. Et sä tollasta voi. Mitä nyt muutkin ajattelee. Ja niin edelleen. Mutta vissiin se ydinasia häpeän vähittäisessä nujertamisessa onkin just se, että tekee silti. Vaikka hävettääkin. Ja vaikka muut ajatteliskin mitä. Ei kai muiden ajatukset mulle edes kuulu, vai kuuluuko? Eli sori nyt vaan, aion jatkaa :)
Niin kuin varmaan olen ennenkin maininnut, nämä Wernerilandian kaksi ensimmäistä osaa ovat aiheuttaneet mulle kosolti päänvaivaa tässä vuosien varrella. Ensin tietty sen vuoksi, että niiden valmistuminen kesti niin jumalattoman kauan. Siksi sitä olisikin varmaan luullut, että julkaisun jälkeen olo olisi ollut kuin huippu-urheilijalla kunnon suorituksen jälkeen; väsynyt, mutta onnellinen. Ylpeäkin. Hei kamoon. 14 vuotta työtä, lukuisia uudelleen kirjoitettuja versioita, poistettuja lukuja, lisättyjä lukuja, uudelleen naftaliineista kaivettuja jo poistettuja lukuja, hylsyjä moneen kertaan siitä, tästä ja tuosta kustantamosta. Itsensä kokoamista aina uudelleen hylsyjen jälkeen ja asettumista uudelleen, uudella uskolla ja innolla sorvin ääreen. Luottaen siihen, että jokaisen kierroksen jälkeen teksti paranee ja paranee. Ja kun näin käy, vielä jonain päivänä se kelpaa, SEN TÄYTYY KELVATA, johonkin IHAN OIKEAAN kustantamoon. Siis sellaiseen arvostettuun, you know. Jonka kaikki tietää. Nekin, jotka ei eläessään ole lukeneet ainuttakaan kirjaa.
No, eihän se ihan niin mennyt. Monien mutkien kautta päädyin tekemään kirjani palvelukustanteena pienkustantamo Valmiixin kautta. Isot kustantamot eivät kiinnostuneet, enkä jaksanut enää odotella niiden hyväksyntää. Koska kaikista pettymyksistä huolimatta mua ajoi kuitenkin koko ajan eteenpäin usko, että kansiin nämä on saatava. En enää piitannut siitä, tekisinkö kirjani ison ja arvostetun kustantamon kautta vai en. Itse tekeminen, julkaisu, kirjalasteni kansiin saattaminen tuntui tärkeämmältä. Enkä näin jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut parempaa kustantamoa löytääkään. Siksi esitänkin tässä yhteydessä Peltoniemen Päiville edelleen isot kiitokset kaikesta. Hän teki kirjojeni kanssa laadukasta ja hyvää työtä. Suurella sydämellä.
Kaiken edellä mainitun huomioon ottaen olisi varmaan luullut, että olisin ollut kirjojeni ilmestymisen jälkeen onneni kukkuloilla. Olinhan haaveillut kirjailijuudesta lapsesta lähtien, haaveillut miltä tuntuisi asettaa omaan kirjahyllyynsä ihan itse tehty kirja. Hipaista aina ohi kulkiessaan puolihuolimattomasti kirjan selkää. Tuntea pakahduttavaa voitonriemua: minä osasin, minä pystyin, minä tein sen! Juuri sen, mistä olin kaikki nämä vuodet haaveillut.Noh. Minä julkaisin vuoden välein kaksi kirjaa, mutta rehellisesti sanottuna, ei se tuntunut paljon miltään.
Samana päivänä kun ensimmäinen osa ilmestyi ja se saapui laatikoissa kotiovelleni, meillä oli kotona meneillään täirumba. Ekaluokkalaisen esikoiseni tuomien kutsumattomien vieraiden poistossa meni koko ilta, minkä jälkeen miehen ostamat mansikat ja samppanja puolen yön aikaan ei tuntunut paljon miltään.
Jipii, julkaisin kirjan, yritin kuitenkin ajatella. Varmaan laitoin silloin puolilta öin vielä postauksen facebookkiinkin, en muista.
Kun toinen osa vuosi myöhemmin ilmestyi, makasin kuumeesta tokkuraisena sängyssä ja jaksoin hädin tuskin käydä avaamassa oven sille postipojalle, joka laatikot mulle toi. Eikä tää nyt oo mitään vitsiä, vaan aivan totta.
Nyt asia jo vähän huvittaa, mutta silloin ajattelin lähinnä että maailmankaikkeus vittuilee, siis ihan oikeasti vittuilee mulle. Mutta olisinko kuitenkaan luovuttanut tässä kohtaa? Täiden tai kuumeen takia? Phah. Pohjalainen ei luovuta koskaan.
Eli heti kun näistä pikku viivästyksistä oli selvitty, tuli olo, vähän sellanen pakottava velvollisuuden tunne, että nythän näistä pitäis sitten osata kertoo. Eikä pelkästään kertoo, vaan myydä, markkinoida, tunkee kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin. Tehdä niska limassa töitä ja olla aktiivinen, jotta kirjat lähtis liikkeelle ja löytäis tiensä maailmalle.
Ja mähän yritin, tein parhaani, vaikka koko ajan vaivas sellanen epämääräinen tunne, että ei tän näin pitäis mennä. Stressaannuin. Oman työn tyrkyttäminen ei tuntunut hyvältä, eikä luontevalta. Olisin vaan halunnut tyrkätä kirjat ihmisten käsiin ja sanoa, että en minä tiedä mistä ne kertoo. Että lukekaa itse ja tulkaa sitten kertomaan mulle, miten te ne koitte.
Koska just kirjoista kertominen oli mulle se vaikein pala. Oon ollut kirjojeni kanssa muutamassa tapahtumassa, joissa olen saanut joitakin kappaleita myytyäkin. Ja niin paljon kuin olenkin noista tilaisuuksista tykännyt, oon joka kerta ollut hämmentynyt siitä peruskysymyksestä, jonka myönnän itsekin kysyväni toisten teoksista. Eli se perinteinen "mistä se kertoo?" Senhän kaikki haluaa tietää, koska eihän kukaan osta kirjaa jos ei yhtään tiedä, mistä siinä on kyse.
Silti "mistä se kertoo?" on luonteeltaan vähän samanlainen kysymys, kuin viattomalta tuntuva "mitä kuuluu?" Molempiin tekis mieli sanoa, että kuinka pitkän vastauksen olet valmis kuulemaan. Niinpä joka kerta kun joku kysyi, että mistä mun kirja kertoo, huomasin sanovani aina vähän eri asioita, riippuen siitä kuka kysyi. Ja samalla tunnistin, todella tunnistin, miten suuri tarve mulla oli miellyttää. Keksiä kirjalleni sellainen tyhjentävä selitys, jolla saisin kalasteltua ostajia.Yritin siis toisin sanoen saada ihmisiä innostumaan.
Samalla yritin innostua itsekin. Paino sanalla YRITIN. Ajattelin kai, että kun nyt kerran oon teettänyt isohkot painokset kahdesta kirjasta, täytyyhän ne myytyä saada. Mutta mitä enemmän yritin, sen epäaidommalta kaikki tuntui. Tunsin itseni huijariks ja kaiken lisäks typeräksi sellaiseksi. Kun en osannut edes kunnolla selittää mistä omassa tekstissäni oli kyse.
Ja kukapa sellaiselta kauppiaalta mitään ostais? Aika harva, voin sanoo. Muutama paikallislehden kirjoitus kirjoistani tehtiin ja muutamilta lukijoilta tuli ihanaa, osalta ihan ylistävääkin palautetta. Mikä tietenkin lämmitti mieltä ja piti yllä sitä pientä uskoa, liekkiä, että oikeella tiellä ollaan.
Mutta silti. Mitenkään isommin nämä teokset eivät liikkeelle lähteneet, eivätkä ne oo sitä tähän päivään mennessäkään tehneet. Kaapeissa pölyä keräävät kirjalaatikot alkoivat ahdistaa mua koko ajan enemmän, mutta silti en pystynyt tekemään asialle mitään. Jossain vaiheessa aloin vain ajatella, että olkoot siellä, minä en jaksa enää mainostaa. Kai tähän asiaan oli kertynyt jo niin paljon häpeää ja pettymystä, että en vaan tiennyt mitä tehdä.
Ja jos nyt oon tässä elämässä muutenkin saanut oppia, että liialla yrittämisellä ei mikään asia ainakaan parane, tässä se näkyi kyllä kristallinkirkkaasti. Niinpä vähitellen, kirjojeni julkaisua seuraavien neljän vuoden aikana, koitin enimmäkseen vaan päästää koko asiasta irti. Aina välillä, kun tuli sellanen sopivan maaninen olo, koitin niitä vähän mainostaa facessa tai muualla, ja kyllähän niitä aina muutamia silloin menikin. Mutta satojen kirjojen itsekseen myyminen on pitkä tie - varsinkin jos ei ole luonteeltaan mitenkään erityisen ekstroverttiä tyyppiä.
Noh. Aika kului. Unohdin aina välillä pitkäksikin aikaa nää kirjat, mutta tokihan ne tuolla takaraivossa kaiken aikaa tykytti. Ja miten eivät olis tykyttäneet. Olinhan nimittäin tajunnut jo aika pian tokan kirjan ilmestymisen jälkeen, että hemmetti, tähän "saagaanhan" on tulossa lisää osia! Miten mä voisin ne kirjoittaa kieltämällä ekojen osien olemassaolon?
Tässä kohtaa alkoi mennä monimutkaiseks. Mutta ei auttanut, jotenkin mä vaan tiesin, että näin tää menee. Eikä mun kautta näyttänyt olevan tulossa pelkästään lisää osia Wernerilandiaan, vaan myös muita tekstejä ja teoksia. Ja niiden kaikkien ainoana jarruna tuntui olevan ainoastaan tää mun pään sisäinen lukko, jota koitan tässä nyt jollain tavalla sanallistaa. Itse tekstit tuntuivat puskevan musta läpi jota kuinkin automaattisesti, sellaisen pysäyttämättömän luonnonvoiman lailla. Tajusin, että jollain lailla mun täytyy tää Werneri-asia ratkaista, muuten ei mistään muustakaan projektista tuu koskaan mitään.
Niinpä mä jossain kohtaa viime syksyä, syyskuun tienoilla varmaan, päätin, että nyt mä tartun noihin kirjoihini vielä viimeisen kerran ja tunnustelen, että mikä se juttu on, mitä en oo tästä asiasta vielä tajunnut. Lähdin matkaan tutkijanaisen uteliaalla asenteella - ja ilmeisesti se kannatti. Nyt nimittäin aukes moni asia.
Eli se syy, miksi nyt kirjoitan tätä vuodatusta(jonka oon siis kirjottanut päiväkirjaani jo vuosi sitten) on se, että lukiessani omia kirjojani ties miten monennetta kertaa, jotain olennaista tapahtui. Jotain, mikä tuntuu tärkeeltä jakaa. Ymmärsin siinä lukiessani ja asiaa prosessoidessani kaiken edellä mainitun lisäksi myös sen kaikkein olennaisimman, mikä näihin kirjoihini liittyy. Sen ainoan asian, millä oikeastaan on mitään merkitystä, mutta mitä en kaikkien "hyvän kirjoittamisen" ja "oikeaan kirjailijuuteen" liittyvien uskomusteni läpi kyennyt pitkään aikaan näkemään.
Ensinnäkään en ymmärtänyt sitä, että pohjimmiltaan en ymmärtänyt omaa tekstiäni. Oikeasti. Sotkeuduin vuosien varrella niissä oleviin moniin tasoihin, yritin saada ne selitetyksi jotenkin yksiselitteisellä tavalla. Ja sitten stressaannuin, kun huomasin etten siihen pysty. Tähän asiaan laskeutui rauha vasta sillä siunaamalla, kun tajusin ettei mun tarvitse enää yrittää mitään sellaista. Nämä kirjat ei nimittäin ole mulle vain kirjoja. Enemmänkin koen ne oman henkisen prosessini ulkoisena ilmentymänä. Välttämättömänä askeleena omalla polullani. Keinona hahmottaa itseni paremmin, tehdä näkyväksi sellaisetkin osat minua, jotka ovat olleet näkymättömiä mulle itsellenikin.
Onko siis mikään ihme, että on ollut vähän vaikea kuvailla, mistä nämä kirjat kertoo? Tavallaanhan ne kertoo mun elämästä. Ei nyt tietenkään ihan yksi yhteen, mutta symbolisella tasolla tunnistan kyllä itseni kirjani sivuilta. Eli tässä valossa ajateltuna, onko mikään ihme sekään, että tämä prosessi on nostanut mussa pintaan valtavasti häpeää? Niiden kauttahan mä olen tavallaan sanonut ääneen sen, miten näen tämän maailman ja itseni. Mihin uskon ja mihin en. Toki asiat menee eteenpäin ja näkemys on tässä vuosien varrella edelleen laajentunut. Että ehkä yksi pelon aihe mulla on tässä ollut myös se, että en oikeastaan halua tulla määritellyksi minkään ikuisesti paikallaan pysyvän viitekehyksen kautta. Eihän se oma sielunmaisema kuitenkaan mikään stabiili tila ole, vaan hioutuu ja muotoutuu kaiken aikaa.
Mutta kaiken kaikkiaan uskon, että näillä kirjoilla on ollut mulle henkilökohtaisesti hyvin syvällinen ja parantava merkitys. Ilman niitä en ehkä olisi koskaan päässyt käsiksi näin syvästi omaan ydinhäpeääni, joka taitaa koskea sellaista järjetöntä uskomusta, joka viisaasti näkyy myös Wernerilandian ensimmäisissä sanoissa. Niissä sanoissa, joilla tämä koko prosessi vuonna 2002 alkoi. "Wernerissä on jotakin vikaa". Tämä on se tunne, minkä kanssa olen ikäni paininut: että mussa on jotain vikaa. Että en sopeudu joukkoon, vaan oon aina jotenkin irrallinen, erilainen ja outo. Ihan niin kuin Wernerikin.
Eli tämän asian äärelle oon tämän prosessin myötä joutunut palaamaan yhä uudelleen. Miksi?Jotta voisin lopultakin päästää siitä irti.
No. Tästä aiheestahan voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. Ja oonhan mä palasia tästä tajunnut tässä matkan varrellakin ja varmaan kirjoittanut niistä myös tänne. Joten pahoittelut, jos nyt kovasti toistan itseäni.Mutta se lopullinen ahaa-elämys taisi kuitenkin tulla vasta viime syksynä. Ja uskoisin että se suurin oivallus siinä oli se, että enemmän kuin kenellekään muulle, nää kirjat on tarkoitettu mulle. Siksi musta ei enää tunnu pahalta, vaikka tulikin teetettyä aika iso määrä kirjoja, joista en tiedä pääsenkö koskaan eroon. Siellä ne ovat ja niitä saa edelleen multa ostaa, mutta en jaksa enkä halua enää tyrkyttää niitä siksi, että niiden kautta olisin "jotain".
Koska sehän taitaa aina olla asioiden taustalla, kun oikein yritetään tehdä toisiin vaikutus. Ja myönnän kyllä auliisti, että ihan alkuun se epäilemättä oli myös mun toimintani taustalla. Oon halunnut kirjoittaa kirjoja, jotta mut nähtäisiin, jotta mua kunnioitettaisiin, jotta mua arvostettaisiin. Rakastettaisiin.
Niin. Näin kun sitä miettii, niin onhan se ihan hullua, miten oudoilla tavoilla me täällä maailmassa rakkautta etsitään.
Siksi ajattelenkin nyt, miten siunattua se olikaan, että tältä osin tämä matka meni täysin pieleen. Sain kokea yhä uudelleen, että ei se rakkaus koskaan sieltä ulkopuolelta, ulkoisten asioiden kautta löydy. Pettymysten ja häpeän noustessa pintaan jouduin kääntymään sisäänpäin, menemään yhä syvemmälle. Kunnes viimein kopsahdin pohjaan ja tajusin, että se ainoa rakkaussuhde, jonka halusin saavuttaa, onkin rakkaussuhde muhun itseeni. Ikuiseen parhaaseen ystävääni. Eikä tälle parhaalle ystävälle merkitse mitään se, oonko saavuttanut tässä elämässä mainetta ja kunniaa.
Ehei. Se on paljon kiinnostuneempi siitä olenko ollut uskollinen itselleni, sille mitä musta syvimmiltään löytyy. Se ei ole aina täydellistä, eikä edes kaunista, mutta kuitenkin, se kaikki on osa omaa matkaa. Ja odottaa vain sitä, että se saisi ilmentyä meidän kauttamme juuri sellaisessa muodossa, kuin sen kuuluu ilmentyä. Ei niin kuin minä haluaisin, että se ilmentyy. Jonain täydellisen puhtaana, upeana, virheettömänä pakettina, jollaista ei taida lopulta olla olemassakaan.
Eli jos nyt jotenkin saisin tämän koko ajatuskaaren tiivistettyä, tiivistäisin sen ehkä niin, että nämä kirjat ovat opettaneet mulle täsmälleen sitä, mistä ne kertoo. Oman itsen hyväksyntää, mikä ei ole millään muotoa riippuvaista ulkoisesta hyväksynnästä. Rohkeudesta olla juuri sellainen kuin on. Kaikkine kauneusvirheineen ja epätäydellisyyksineen. Se on polveileva matka omaan itseen, matka omanlaiseen maailmaan.Matka omaan Wernerilandiaan, jossa jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.
Ja jollain hassulla tavalla kaiken tämän tajuaminen avasi mussa jonkin sortin tulpan. Rentouduin. Aloin luottaa enemmän siihen, että jokin korkeampi olemuspuoli minussa ohjaa koko ajan. Niin kuin se oli ohjannut mua myös näiden kirjojen kirjoitusvaiheessa. Aloin kokea, että minä pienine persoonineni en todellakaan ole ohjaksissa tässä hommassa. Ja hyvä niin. Silloin kun johdatuksen oikeesti tunnistaa, se on autuas, helppo tila. Silloin vain tekee sen, mitä kuuluu tehdä ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Ja aina menee. Voi tosin mennä ihan eri tavalla kuin itse ajatteli, mutta kokonaisuuden kannalta lopputulos on kuitenkin aina paras mahdollinen.
Niin nytkin. Mitä enemmän aloin antautua tälle asialle ja kuunnella johdatusta yhä syvemmin, aloin huomata, että ihan uudet projektit alkoi saada tuulta purjeisiinsa. Ja siinä virtauksessa tulin sitten julkaisseeksi pitkään mielessä kypsyneen runokokoelman Joka päivä minä kuljen taaksepäin ja sitten vielä toukokuussa ihka ekan, pikkuruisen sarjakuvakirjani Täydellinen koti. Tänään sain lopultakin lisättyä ne joukon jatkoksi tuohon blogin sivupalkkiin.
Mutta näistä ja ihan uusistakin jutuista lisää myöhemmin. Koska tää on nyt hyvä näin. Paljon sanoja tuli, näköjään😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti