24. Joulukuuta

"Kun ympyrä sulkeutuu, homma on hoidettu, eikä siitä sen enempää." 

Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2022! ❤️

23. Joulukuuta

"Istu siihen", sinä komensit minua

tyrkkäsit ohjauspyörän taakse

auto oli oma-aloitteinen ja älykäs

toimi ajatuksella

minä puristin silmät kiinni

ajattelin, että tämän täytyy onnistua

auto hurahti käyntiin ja vähän aikaa

minä olin tyytyväinen

mutta sitten

"Paina tosta", sinä komensit ja painoit itse

"tää on mahtava peli", huokailit ja upposit

syvemmälle penkkiin

jäit sinne

ja silloin minä ajattelin

ettei tässä enää minua tarvita

hyppäsin kyydistä

en tuntenut kyyneleitä

seisoin keskellä tietä niin kauan

että joku painoi rääkkää

Heli Haavisto: Joka päivä minä kuljen taaksepäin, s. 25. Mediapinta 2020

 22. Joulukuuta

Enää pari päivää jouluun. Vahva tunne on, että jos nyt yleensäkin tähän aikaan vuodesta ollaan jonkin uuden äärellä, nyt ollaan vielä enemmän. Siksi pätkä Wernerilandian ykkösosan lopusta.

  "Ja niin Kake ja Annele siirtyivät lähemmäs toisiaan ja alkoivat lukea. Werneri istui heidän vierellään ja katseli kaukana siintäviä Wernerivuoria, naapureiden taloja, heidän omaa pihaansa. Kuinka paljon hyviä muistoja kaikkeen hänen näkemäänsä liittyikään. Se toi Wernerin mieleen myös Puppernikkelin, mikä sai hänet sulkemaan silmänsä ja huokaisemaan syvään.

  Nyt oli pakko uskoa. 

  Päivä alkoi jo painua kohti iltaa, oli aivan hiljaista. Werneri hengitti rauhallisesti sisäänsä jotain uutta, jotain pienin sykäyksin muuttuvaa. Jotain kohtaloksi kutsuttua, joka hänen oli vain otettava vastaan. 

   Kyselemättä. Kyseenalaistamatta.

   Se oli tässä, se tapahtui. Ja vaikka tämä kaikki olikin vain aivan pientä tapahtumista suuren kokonaisuuden sisällä, äkkiä Werneri tiesi, että kaikki oli täydellistä. Hän oli tässä ja odotti. Odotti, koska tiesi ettei matkan alkamista voinut enää mitenkään estää. 

   Ympyrässä oli vastaus kaikkeen, oli totta tosiaan. Matka oli alkanut jo kauan sitten. "

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 226-227. Valmiixi 2015

 21. Joulukuuta

Teksti: Heli Haavisto, kuva: Anne Kevätjoki

   

"Tyhjään huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että se tuntui täyttävän kokonaan sekä heidät, että heidän ympärillään lepäävän, tyhjän ja avaran tilan. Jokin epämääräinen, pehmeän lohduttava lipui heidän huomaamattaan lähemmäs, valaisi heidät. Aloitti matkansa päälaelta ja kulki rauhallisesti heidän kehojensa jokaiseen kolkkaan. Lujittui vahvaksi voimaksi päästyään jalkapohjiin asti.

   Herra Hymykuoppa ja Herra Alahuuli katsoivat toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Herra Alahuuli avasi kyllä muutaman kerran suunsa, mutta ei sieltä mitään ääntä tullut. Tuntui kuin kaikki sanat olisi jo sanottu.

   Eikä heistä kumpikaan huomannut, miten huoneen toiselle laidalle ilmestyi jostain pieni, vain noin keskimittaisen miehen jalan korkuinen ukko, joka katseli heitä hymyillen. Hänen takanaan häilyi myös joukko valoa loistavia hahmoja, jotka katselivat vihdoinkin sovinnon tehneitä Herroja ja hurrasivat äänettömästi. "

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s. 159-160. Books on Demand 2020.

20. Joulukuuta

 Heli Haavisto: Sydänmetsän lähde, s. 6. 2021

 19. Joulukuuta

Heli Haavisto: Täydellinen koti, s. 22-23. Books on Demand 2020

 18. Joulukuuta

Heli Haavisto: Täydellinen koti, s. 14-15. Books on Demand 2020 

 17. Joulukuuta

Sateenkaarikiven tarina, osa 8

"Vielä samana ehtoona mä lähin uuelleen talsimaan pitki Röhvelilantian kylää. Kävin kotona vaan kiriottamas Sateenkaarikiven seittemännen tarinan ylähä, söin vähä juureslooraa ja lähin sitte matkaan. Tuntu, että aika alko käyvä jo vähiin. En muutenkaan halunnu nyt pysyä omis oloissani, vaan halusin muijen Röhveleijen seuraa. Vuorella lukemani tarina järkytti mua vieläki, mutta silti mä aloin jo hiljokseen hyväksyä, etten pystyny vaikuttamaan siihe, mitä tuleman piti. 

   "Joidenkin asioiden on vain tapahduttava", oli oppaani sanonut mullen useinki. "Halusimmepa sitä tai emme. Sinä et pysty näkemään kokonaisuutta niin kuin me sen täällä puolella näemme. Siispä sinä et voi tietää, mitä mistäkin asiasta seuraa, tai mikä minkäkin asian perimmäinen tarkoitus on. Eivät asiat ole sinänsä hyviä tai pahoja: ne vain ovat. Kaikki kuuluu kokonaisuuteen, ihan kaikki. Matka on jo valmis. Hyväksy tämä, niin tulet ymmärtämään mistä anteeksiannossa todella on kysymys. Anteeksianto on kaiken hyväksymistä, eli toisin sanoen: sen ymmärtämistä, ettei mitään anteeksiannettavaa ole koskaan edes ollut. "

Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 175-176. Valmiixi 2016

16. Joulukuuta

Kuva: Heli Haavisto

Jännittää

päästää irti 

päästää irti sinut

minä olen pitänyt sinusta kiinni niin kauan

tehnyt sinusta oman yksityisen turvaköyteni

pallon jalkaani melkein

niin, se sinä lopulta olit

mutta kaunis sellainen

muisto minusta silloin kun en vielä ollut

tuhansiksi kappaleiksi särkynyt posliininukke

ilmeetön, kalpea, valmiiksi maalattu

kiva katsella, mutta kylmä kokea

sellainen minusta tuli pitkäksi aikaa

enkä minä edes ymmärtänyt että niin oli käynyt

mutta nyt

minä päästän irti

katkaisen sen helvetin köyden

puren poikki vaikka hampaillani

avaan kädet

ja annan itseni särkyä

annan itseni särkyä vielä kerran

ja se jännittää

mikäpä minua ei jännittäisi?

kun on perhosen siivet

mutta suden sielu

on aika vaikea olla sellainen kuin on

olematta naurettava

mutta nyt sinä voit tehdä minulle mitä vain

minä en välitä

niissä palasissa on vain se nukke

en minä

sillä minä lennän jo kaukana

minun siipeni ovat kirkkaat

ja susi ulvoo sisälläni, nauraa

ei sekään välitä

ja vaikka se onkin varmaan väärin

(tai mistä minä tiedän onko se)

minäkin nauran

sillä niin oli hyvä silloin

ja niin on hyvä nyt

Heli Haavisto: Joka päivä minä kuljen taaksepäin, s. 76-77. Mediapinta 2019

 

 15. Joulukuuta

Heli Haavisto: Sydänmetsän lähde, s. 8. 2021

 14. Joulukuuta

Teksti: Heli Haavisto. Kuva: Anne Kevätjoki

   

"Se oli ollut pitkä ilta. Orvokki Punanotko oli istunut Elli Mellevän viehättävässä olohuoneessa aamuun asti, ja kuunnellut Ellin erikoista tarinaa. Elli oli samanikäinen kuin Herra Hymykuoppa, kuudenkymmenenviiden, ja koko elämänsä vain odottanut, koska pormestari ymmärtäisi pyytää häntä vaimokseen. 

   -Me kävimme muutaman kerran treffeillä joskus kahdeksankymmentäluvulla, sanoi Elli haikeana. - Mutta ei siitä sitten mitään sen ihmeellisempää kehkeytynyt. Joka kerta kun minä ajattelin, että alan päästä lähemmäs sitä miestä, hän aivan kuin kavahti kauemmas. Vaihtoi puheenaihetta. Ehdotti, että katsoisimme jonkun hauskan elokuvan. Ja mainitsinko jo, ettei Herra Hymykuopan kanssa voinut koskaan puhua tunteista? 

   - Kenen miehen kanssa nyt voisi, vitsaili Orvokki, mikä sai Ellin katsomaan häntä jäätävästi. 

   - Sinä et nyt ymmärrä, hän sanoi. - Herra Hymykuoppa ei ole mikään tavallinen, vähän sulkeutunut, hiljainen mies. Ehei. Hän on suupaltti, kaikkia rakastava, sosiaalinen nero, joka ei kuitenkaan tiukan paikan tullen, pysty tuntemaan yhtään mitään. Minä en tiedä mitä hänelle on tapahtunut, mutta sen täytyy olla jotakin hirveää. 

  Orvokki siemaisi kulauksen jäähtyneestä teestään ja katsoi Elliä kiinnostuneena. 

  - Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä se voisi olla? 

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s. 118. Books on Demand 2020

13. Joulukuuta

Tänäänkin Wernerilandian ykkösosan äärellä. Tämän päivän tekstin valitsin kirjoissani esiintyvistä "sisätarinoista". Tarkemmin sanottuna Sateenkaarikiven tarinoiden neljännestä osasta, jossa Isoäiti-Röhvelille kerrotaan Suuresta Valosta. 

Tämähän on vuodenaika, jolloin valoa on ihan konkreettisesti koko ajan vähemmän. Nytkin kun tätä kirjoitan, ollaan vasta puolessa välissä päivää, mutta ulkona on jo hämärää. Siksi ajattelisinkin, että tässä kohtaa olisi aivan erityisen tärkeää löytää itsestään ja toisista sitä sisäistä valoa. Koska kyllä sitä aina on, jos vain haluaa nähdä. Näyttipä se ulkomaailma sitten miten pimeältä tahansa.

Ja tänäänhän sattuu olemaan myös Lucian päivä. Eikös se valon pimeyteen tuominen kuulu myös tämän päivän perinteisiin?

Eli juuri siksi tämä teksti. Sydämen läpäisevää valoa jokaisen päivään <3

    "Mutta jatkakaamme tästä myöhemmin, rakas Isoäiti-Röhveli. Olet jo vanha, emmekä halua rasittaa sinua liiaksi yhdellä kertaa. Seuraavaan tarinaan asti toivomme sinun kuitenkin ajattelevan aina kun muistat, että Suuren Valon maailma on koko ajan läsnä. Se ei ole koskaan kadonnut minnekään. Ympärilläsi avautuva fyysinen todellisuus on Kipinöille kyllä tärkeä oppimispaikka ja keho tärkeä oppimisväline - ilman niitä tämänkaltainen oppiminen ei olisi edes mahdollista. Mutta se ei ole kuitenkaan koko totuus, koska sinun henkesi on niin paljon enemmän.

    Sinä olet kaikki, sinuun sisältyy kaikki: koko maailmankaikkeus, kaikki veljesi ja sisaresi. Sinä olet Suuren Valon laajentuma, yhä edelleen. Sinä olet osa häntä ja hänen rakkautensa on osa sinua. Tämän ymmärtäminen on erityisen tärkeää siksi, että muistaisit, ettei mitään uhkaavaa oikeasti ole olemassa. 

    Kuinka voisikaan olla? Sinähän olet yhtä kaiken kanssa! Muista siis tämä, kun seuraavan kerran jokin menee pieleen ja tunnet tarvetta syyttää siitä jota kuta muuta: syy ei koskaan ole ulkopuolellasi, vaan omassa sisimmässäsi. Eikä sielläkään ketään todellista syyllistä ole, vaan monista kokemuksistasi kertynyttä pahaa oloa, jota sinä tiedostamattasi heijastat ulkomaailmaan. Siksi sinun onkin aina etsittävä vastauksia omasta sisimmästäsi, koska se on ainoa paikka, josta vastaus voi löytyä. Koska jos ihan  tarkkoja ollaan, sinun ulkopuolellasi ei ole yhtään mitään. Kun taas sisäpuolella: siellä on kaikki."

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 161-162. Valmiixi 2015

 12. Joulukuuta

Hah, tämäpä onkin hauska juttu! Tälle päivälle arpoutui Wernerilandian ensimmäinen osa. Hetken pohdiskelin, että minkäs katkelman tänne joulukalenteriin siitä kirjoittaisin. Kunnes sitten tajusin, että hitto. Wernerilandiahan alkaa Wernerin syntymästä. Ensimmäinen lukuhan on vieläpä nimeltään 12.12.2009 Werneri syntyy. Joten aloitetaanpa sitten siitä, alusta. 

Hyvää syntymäpäivää, Werneri <3

12.12.2009 Werneri syntyy

    - Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään.

    Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä  helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan oli hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten: "kyllä kulta", "niin juuri", tai "olet aivan oikeassa rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä, kuin kaikissa muissakin asioissa. 

    - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntyäkään.

    Jos se siis potkuista oli kiinni, Werneri päätti opetella homman niin hyvin ja niin pian kuin  mahdollista. Hän kun olisi halunnut helpottaa äitinsä oloa edes jollakin tavoin. Mutta minkäs teit niin pikkuisilla jaloilla? Vaikka Werneri kuinka yritti, yksikään hänen tuimista potkuistaan ei osunut edes lähelle äidin vatsan sisäpintaa. Hänen ei siis auttanut kuin odottaa, kunnes jalat kasvaisivat ja käyttää joka ikinen valveillaolon hetki erilaisten potkutekniikoiden harjoitteluun.

    Mutta kun tuo päivä sitten tuli ja jalat olivat riittävän pitkät, Werneri joutui toteamaan, että oli jo liian myöhäistä. Peli oli menetetty. Potkuissakin oli äidin mielestä aina jotakin vikaa. Milloin ne olivat liian kovia, milloin tuskin huomattavia. Ja tämä oli tietenkin vasta alkusoittoa sille tapahtumasarjalle, joka alkoi, kun Werneri eräänä joulukuisena aamuna päätti syntyä. Laskettuun aikaan oli jäljellä toista kuukautta, joten äidin mielestä Wernerin olisi pitänyt kasvaa vielä.

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s.9-10. Valmiixi 2015    

11. Joulukuuta

Ihanaa joulukuun yhdettätoista! Selailin tuossa tuota aika tarkkaan kaksi vuotta sitten julkaistua runokokoelmaani ja mietin, että minkä niistä valkkaisin tämän päivän kalenteriin. Se tuntui itse asiassa aika vaikealta, koska runot on kuitenkin tosi henkilökohtaisia. Mutta tämä nyt kuitenkin valikoitui, jostain syystä. On kirjoitettu ehkä vuoden 2012 kieppeillä. Elin silloin jollain tavoin sekavaa, sumuista, raskastakin aikaa. Tunne-elämässä tapahtui paljon. Sen ajan runoissa, joita kokoelmassani on paljon, se näkyy proosarunon tyyppisenä ajatusvirtana ja rikottuna muotona. Koin silloin ja koen edelleen, että se liittyi tarpeeseen kuvata sitä henkilökohtaista kriiseilyä ja hajoamisen tunnetta, mikä oli aika paljon pinnassa silloin.

Mutta se selityksistä, runo puhukoon <3

Sinä yönä minä näin hautoja kaikkialla kuljin niiden läpi ja 

katselin nimiä ihmettelin miten niissä jokaisessa on minun 

kirjaimeni ja numeroni

mutta takaperin kirjoitettuna

            minä poimin kukan yhdeltä haudalta aloin kävellä

taaksepäin kävelin hautojen välistä

aina vain kauemmas puhuin sinulle vaikka sinä et ollut siellä

puut humisivat

vastauksia, kai ne ajattelivat jotain säälivät ja hihkuivat

toisilleen

"tuolla se hullu nainen taas

etsii jotain, kaipaa sitä samaa, en minä tiedä autetaanko sitä, 

ehkä ei"

minä etsin sinua kaivoin haudoista ruumiita mutta löysin 

joka kerta vain sellaisia joilla oli

minun silmäni mutta kokonaan erilainen

keho, melkein kuin linnun ja oudon värinen mutta sitten sinä

            ilmestyit siihen jostain ja sanoit hymyillen "tähän se 

matka päättyy, tietä ei enää

ole", ja ojensit käden ja 

        hymyilit

hymyilit niin kauniisti etten minä osannut linnun nokallani

suloisella äänelläni sanoa kuin avuttomasti tsirp ja jossain 

kaukana

    lentokone tippui maahan ja joku lukko

napsahti auki minun sisälläni ja kaikki vyöryi minun päälleni kuin 

vesi joka

                ryömi minun luokseni kuin satutettu eläin käpertyi

jalkoihin ja roikkui mukana kun

minä vain kävelin ja kävelin

        etsin tietä joka oli poistettu kokonaan

kuljin unessa kuljin ilmassa enkä koskaan sitä ennen enkä

sen jälkeen

ole ollut yhtä onnellinen

Heli Haavisto: Joka päivä minä kuljen taaksepäin, s.73-74.  Mediapinta 2019

10. Joulukuuta

Heli Haavisto: Täydellinen koti, 18-19. Books on Demand.

9. Joulukuuta

Tapahtuipa kerran Kaikkien Aikojen huoneessa(jota voitaisiin myös kutsua nimellä Maailman uni): 

"- Täsmälleen. Korostan tätä nyt vielä: kaikki maan päällä elävät olennot näkevät unta. Kollektiivista unta. Suuren Valon lähellä te kaikki olitte yhtä suurta ykseyttä, mutta sitten te nukahditte. Yhdessä. Näitte unta erkaantumisesta, joka johti maailman ja maailmankaikkeuksien syntymiseen. Todellisuudessa nukahtamista ei ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, eikä maailmaa, maailmankaikkeutta tai yhden yhtäkään kehoa syntynyt. Syntyi - tavallaan - vain uni, joka näyttää kulkevan lineaarisesti eteenpäin. Mutta Isoäiti-Röhveli, tämä on vain kokemus! Oikeasti maailma on ollut koko ajan samanlainen: täysin valmis. Matka, jota ei oikeastaan koskaan ollutkaan olemassa, on jo kuljettu loppuun. Ja nyt ainoa asia, mikä teidän olisi maailmassa tehtävä, on herääminen.

    Mä tuijotin mun opasta ja mulle tuli tosi outo olo. Mä kattoin ympärilläni kiitäviä aikahuppuja ja mua alko joteski huipataki päästä.

    - Mutta...osa näistä tapahtumistaha on tapahtunu jo kauvan sitte. Mite niin ne muka tapahtuu kaiken aikaa? Ny mä en käsitä kyllä yhtää!

    - Aika on kaikki, aikaa ei ole. Se on paradoksi, jonka kanssa te maassa elävät joudutte kamppailemaan. Voit ajatella ajan olevan kuin uni, jossa sinä näet yhdellä silmäyksellä Taivaallisen juonen jokaisen vaiheen. Ja tämä on se asia, jossa Suuri Valo on totta tosiaan teitä auttanut. Hän ei luonut tätä vastakohtien maailmaa, mutta Taivaallisen juonen hän loi. Tien takaisin. Ja juuri siksi minä toimin tässä nyt Suuren Valon puolestapuhujana ja vakuutan sinulle, että teitä ei ole koskaan hylätty. Päin vastoin. Teidän toivotaan palaavan takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta se miksi sinä olet nyt keskellä Kaikkien Aikojen huonetta, liittyy siihen tehtävään, joka sinulla tässä kaikessa on. Sillä vaikka maailma pohjimmiltaan onkin vain unta, on se kuitenkin se paikka, jossa teidän on oma rauhantyönne tehtävä. Keho, maailma ja jopa Sateenkaarikivi ovat oppimisvälineitä, joiden avulla te kaikki pikkuhiljaa palaatte kotiin. Ja tämä onkin se perimmäinen syy, minkä vuoksi me kerromme sinulle näitä tarinoita, ja miksi sinä olet täällä nyt. Sinun on tavattava eräs henkilö. Sinulla on hänen kanssaan tärkeä tehtävä, vaikka te näytättekin toimivan hyvin eri ajassa ja paikassa. Tämä on siis tärkeä matka paitsi sinulle, myöskin hänelle. Näin te molemmat ymmärrätte paljon nopeammin ja helpommin, mistä ajassa - ja maailmassa - todella on kysymys."

Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 69-70. Valmiixi 2016 

 

 

8. Joulukuuta

Teksti: Heli Haavisto, kuva: Anne Kevätjoki

"Mutta vaikka Taisto kuinka yritti toimia niin kuin Elli oli neuvonut, ei se helppoa ollut. Ei varsinkaan, kun ystävyyden katkeamisella näytti olevan monenlaisia, varsin oudoltakin tuntuvia seurauksia. Heti seuraavana aamuna kun pojat heräsivät, olivat asiat jo aivan toisin. 

    Alahuulten kotona näytti nyt vielä pimeämmältä kuin yleensä, ja muutenkin ankealta. Aivan kuin jokin kaiken läpäisevä harmaus olisi levinnyt kaikkialle heidän ympärilleen. Hymykuoppien kotona sen sijaan aurinko tuntui paistavan sisälläkin. Kun Armas tuli aamulla keittiöön, äiti hääräsi siellä jo täyttä päätä, paistoi lettuja ja vatkasi kermavaahtoa. Pöytään katetut astiat kiilsivät niin, että niistä näki omat kasvonsa.

    Lähtiessään kouluun Taisto hämmästyi vielä enemmän. Ensinnäkään hän ei meinannut kouluun edes ehtiä, koska eksyi matkalla monta kertaa - niin pitkän ja kiemuraisen tien takana koulurakennus tuona aamuna oli. Armas sitä vastoin saapui kouluun punaposkisena ja pirteänä, lasketeltuaan potkukelkalla alas pitkää mäkeä, joka johti suoraan koulun pihaan. Se oli hänestä varsin hauskaa, joskin vähän kummallista, koska vielä eilen tuota mäkeä ei ollut lainkaan ollut. 

    Mutta vielä näitäkin tapahtumia erikoisempaa oli kuitenkin se, ettei kukaan näyttänyt enää muistavan Armaksen ja Taiston nimiä. Opettaja Tynkkynen kutsui heitä vain "Herra Hymykuopaksi" ja "Herra Alahuuleksi", ja samoin tekivät kaikki luokkatoveritkin. Aluksi Armas ja Taisto ihmettelivät tätä, ja tuntuipa se vähän kammottavaltakin, mutta sitten siihenkin alkoi tottua. Niinpä kun koulupäivä oli kulunut loppuun ja oli aika mennä kotiin, eivät he enää muistaneet nimiä itsekään. 

    Ja näin elämä jatkui, päivät vierivät löytäen hiljalleen uuden järjestyksensä. Vuosien kulkiessa eteenpäin nämä herroiksi muuttuneet pojat sopeutuivat asioihin kumpikin omalla tavallaan. Herra Alahuulesta tuli entistä hiljaisempi ja Herra Hymykuopasta entistä puheliaampi. Menneet tapahtumat painuivat syvälle heidän muistinsa lokeroihin ja unohtuivat sinne hyvin pitkäksi aikaa.

    Eikä kumpikaan heistä ikimaailmassa olisi halunnut kaivaa niitä esiin."

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s. 67-69. Books on Demand, 2020.

7. Joulukuuta

"Kaikkein tärkeintä täällä on Sydänlähde. Kun Sydänlähteen löytää, kaikki ovet avautuvat".

Heli Haavisto: Sydänmetsän lähde, s.10. 2021.
 

 6. Joulukuuta

"Oisitko uskonut ensinkään

että lapsena ystävät parhaat

oli herrat Hymy ja Surunen

kunnes saapui murheet karvaat

Siellä talossa outojen toiveiden

he joskus uudestaan kohtaa, kenties

ja silloin kai heistä kumpainen

on entistä viisaampi mies"

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tänään Joulukalenterin luukusta kurkistavat näiden kahden vanhan herran kasvot. Kyseessä ovat tietenkin Herrat Hymykuoppa ja Alahuuli. Päähenkilöt viime joulun aikoihin ilmestyneestä kirjastani Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina. Hauskaa muuten on, että tämä kirja lähti painoon viime vuoden itsenäisyyspäivänä <3 

Tuossa kun aloin selailemaan pitkästä aikaa tätä kirjaa, tuli tunne, että ennen kuin päästän herrat ääneen, täytyy vähän pohjustaa sitä, millaisesta tarinasta on kyse. En ole jotenkin saanut aikaiseksi kertoa ja kirjoittaa tästä tarinasta vielä paljoakaan, vaikka julkaisusta on jo liki vuosi aikaa. Mutta nyt kirjoitan, koska sen nämä herrat totisesti ansaitsevat.

Kyseessä on siis lapsille suunnattu(mutta myöskin aikuisia puhutteleva)tarina, joka Wernerilandian tapaan syntyi vähitellen 13 vuoden aikana. Aloin sitä alunperin kirjoitella vuonna 2007, esikoispoikani ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli Wernerilandiakin jo silloin työn alla, mutta tein tätä siinä ohessa, rinnalla. 

Ja niin kuin Werneristäkin piti alun perin tulla vaan novelli, piti tästäkin tulla lyhyehkö ja paljon pienemmille lapsille suunnattu pikku juttu, jonka ideana olis se, että kaikki tunteet ovat sallittuja. On ok, että välillä naurattaa ja välillä itkettää. Ja kaikkea siltä väliltä. Olin siinä katsellut sen muutaman kuukauden oman vauvani vaihtelevia tunnetiloja ja jotenkin siitä se idea sai alkunsa.

Vähitellen tarina kuitenkin riistäytyi omaan suuntaansa, niin kuin niillä tapana on. Niinpä tarina laajenikin kertomaan paitsi seitsenvuotiaiden Armas Hymykuopan ja Taisto Alahuulen tarinan, myös sen pikkukaupungin tarinan, jossa pojat asuvat. 

Poikien lapsuuden aikaan tuon kaupungin nimi on yksinkertaisesti vain Laakso, mutta Armas Hymykuopan kasvettua aikamieheksi ja päädyttyä Laakson pormestariksi, muuttuu kaupunki paitsi nimeltään, myös säännöiltään. Siitä tulee nimeltään Naurulaakso, "iloinen työttömien kaupunki", jossa kukaan ei tee töitä, eikä mitään muutakaan raskasta. Näin siksi, että uuden pormestarin mielestä kaiken tekemisen täytyy tuottaa tekijälleen pelkkää iloa. 

Muut naurulaaksolaiset sopeutuvat Pormestari Hymykuopan sääntöihin mielihyvin - onhan heillä tällä tavoin mahdollisuus saada helppo ja iloinen elämä. Mutta löytyypä Naurulaaksosta yksi toisinajattelijakin. Herra Alahuuli, joka muuttaa läheiselle Surujen saarelle ja jää sinne asumaan.

Jotta tämän omituisen kehityskulun voisi ymmärtää, täytyy suunnata katseensa poikien lapsuuteen. Siihen aikaan, jolloin Armas ja Taisto olivat toistensa parhaat kaverit. Se oli erikoista jo siinäkin mielessä, että pojat olivat kasvaneet täysin erilaisissa perheissä. Armas upporikkaan sirkusperheen hemmoteltuna poikana, Taisto ankaran isoäitinsä kanssa äärimmäisessä köyhyydessä. Kummankin kotona oli lapsena vain yksi ainoa, mutta sitäkin ehdottomampi sääntö: Armaksen kotona ei saa itkeä, Taiston kotona ei nauraa. 

Poikien perheet myös vihaavat toisiaan. Pojat luulevat sen johtuvan juuri noista perheen sisäisistä säännöistä, mutta todellisuudessa kyse on muustakin. Hymykuoppien ja Alahuulten perheitä yhdistää synkkä salaisuus, joka pojille selviää vasta aikamiehinä. Salaisuus, joka katkaisee  lupaavasti alkaneen ystävyyden ja tekee entisistä ystävyksistä toistensa pahimmat vihamiehet. 

Ja samana päivänä kun ystävyys päättyy, muuttuu kaikki muukin. Yhtäkkiä kukaan ei esimerkiksi kutsu poikia enää heidän etunimillään, vaan yksinkertaisesti vain Herra Hymykuopaksi ja Herra Alahuuleksi. Näin jatkuu hyvin pitkään, vuosikymmenten ajan, kunnes koko vyyhti alkaa yllättäen purkautua. 

Eli tämä on se hyvin tiivistetty asetelma, jonka varaan tämä tarina rakentuu. Nyt toivotan vielä kerran kaunista, rauhallista ja kaikin puolin hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle! Seuraavassa vielä katkelma Armaksen ja Taiston elämästä - silloin kun pojat olivat vielä ystäviä.

---

"Madame Alahuuli ei pitänyt lapsenlapsestaan, eikä edes yrittänyt esittää muuta. Hänelle poika oli olemassa vain työntekoa varten: mitään muuta arvoa tällä ei hänelle ollut. Taisto tiesi tämän, eikä asia häntä suuremmin vaivannut. Hän oli oman elämänsä ankeuteen jo niin tottunut, ettei tiennyt muunlaista olevan olemassakaan.

    Ei ennen kuin hän tutustui Armakseen. Muiden lasten leikkiessä hippaa tai piilosta, oli Armaksella ja Taistolla tapana kiivetä koulun takana oleville kallioille ja jutella siellä joko Tärkeistä tai sitten Tositärkeistä asioista. Niin kuin silloinkin, eräänä talvisena päivänä, kun oli niin paljon pakkasta, että housuntakamukset meinasivat jäätyä kallion reunaan kiinni. Siellä pojat istuivat jälleen kerran lempipaikassaan ja katselivat, kuinka hengitys kulki huuruna kirpeään pakkasilmaan. 

    - Eilen meillä oli jälkiruokana suklaakiisseliä ja kermavaahtoa, sanoi Armas, jonka Tositärkeät asiat liittyivät yleensä ruokaan. 

    -Madamen mielestä jälkiruuista menee hampaat rikki, kommentoi siihen Taisto. - Meillä on aina joko luusoppaa tai läskisoosia, koska muuhun ei ole rahaa.

   -Minä voin pyytää isää lainaamaan teille, ehdotti Armas huolestuneen näköisenä. - Meillä on paljon rahaa ja minusta olisi kiva, jos sinäkin voisit herkutella joskus.

    Taisto katsahti ystäväänsä , innostuikin hetkeksi, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi alakuloinen ilme.

    -Madame sanoo aina, että kaikki raha pitää ansaita kovalla työllä. Siksi minun pitää hakata halkoja ja pestä pyykkiä. Hän sanoo, että vain sillä lailla minä voin ansaita oman paikkani yhteiskunnassa.

    - Mikä se yhteiskunta oikein on? Ihmetteli Armas. Sitten hän purskahti nauruun. - Ei varmaan ainakaan mitään syötävää.

    Taisto painoi päänsä. Häntäkin nauratti, mutta hän yritti hillitä itsensä. 

    -Minä luin luonto-oppaasta, että muurahaisilla ja mehiläisillä on semmoinen. Yhteiskunta. Se on niin kuin iso perhe, jossa jokaisella on omat tehtävänsä ja paikkansa. Paljon käytäviä ja kerroksia ja sen semmoista. Mutta en minä tiedä miten se liittyy kotitöiden tekemiseen. 

    Lumi pöllähti korkealle ilmaan, kun Armas kaatui selälleen ja alkoi nauraa. 

    -Sinun mummosi on hauska, hän hihkui. - Madame Mehiläiskuningatar! Käske häntä tekemään sinulle yhteiskuntakeittoa! Tai perunoita ja yhteiskuntakastiketta!

    Taisto kellahti ystävänsä viereen ja katsoi häntä hymyillen. Kaikista maailman ihmisistä Armas oli ainoa, jonka seurassa hän uskalsi tehdä niin. Sillä kaikkien muiden rajoitusten ohella oli Alahuulten kotona yksi sääntö ylitse muiden: nauraminen ja hymyily oli ankarasti kielletty. Sen muistaminen toi Taistolle syyllisen olon ja sai hänet vakavoitumaan taas.

    - Madame ei ole hauska, hän mutisi. - Hän on ilkeä vanha nainen, joka vihaa minua enemmän kuin mitään muuta."

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s.31-32. Books on Demand 2020.

 5. Joulukuuta

Siellä jossain

Hänen vierellään seisoi valkea hahmo. Hän ei tiennyt sen nimeä, eikä sillä ollut niin väliäkään. Ei täällä. 

    Huone, josta hän oli hetki sitten astunut ulos, oli ollut täynnä samanlaisia hahmoja. Vain vielä suurempia ja kirkkaampia. Hän muisteli, kuinka oli ensi kerran nähnyt nämä olennot ja kuinka ihmeellisiltä ne olivat näyttäneet. Välillä niissä oli erottunut ääriviivojakin, etäistä ihmisen muotoa, välillä ne taas sulautuivat yhteen kuin yhdeksi suureksi, koko salin peittäväksi valomassaksi. Mutta ääni niillä oli aina sama, jonkinlainen yhteinen kaiku. Kumea, jyrisevä, järkälemäisen lempeä. Aika lähestyy, ne olivat sanoneet ensimmäisellä kerralla. Pian on aika, seuraavalla. 

    Ja sitten vain: on aika.

    On aika. 

    Hän katsoi hämmentyneenä alhaalla olevaa pudotusta. Tältä paikalta hän näki ihan kaiken. Menneen, tulevan, itsensä seisomassa siinä juuri nyt. Eikä tuo kaikki näyttänyt helpolta.

    Vieressä seisova hahmo hymyili hänelle rohkaisevasti ja puristi kädestä. Se ei sanonut mitään, sen ei tarvinnut, koska hän tiesi kaiken muutenkin. Oli aika. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä pudota. Nukahtaa ja pudota.

Ja siellä jossain, kaukana alapuolellaan, hän avasi silmänsä täydellisessä pimeydessä.

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 7. Valmiixi 2015

 4. Joulukuuta

Nyt kun mietin kaikkia näitä kuluneita vuosia
hetkiä yhdessä ja erikseen
ei siinä edelleenkään ole mitään mieltä
miten niin hiljaa voi tapahtua niin paljon
vai tapahtuiko se juuri siksi
hiljaisuudessa
siinä piilee vaara ja mahdollisuus
en tiedä kummasta sinä olisit pitänyt enemmän
kummasta minä
välillä tuntui ettei kumpikaan meistä pitänyt enää mistään

ja kuitenkin

silloin kun väsymys ei saanut astioita lentämään seinään
muuttunut ammottavaksi kidaksi meidän välillemme
minä hyvin hatarasti huomasin
että jokin säie oli vielä katkeamatta 
se tärkein
joka johtaa suoraan ytimeen
sinne missä jokaisen sielu majailee silloin kun
ei nuku ikiunta
kieltäydy heräämästä

siksi minä

käärin hihat

siksi minä

nostan helmoja

korkeaksi mytyksi puoleen reiteen
ja kahlaan
sen tumman joen läpi jonka toisella puolella arvelen
aarrearkun vielä olevan
saavun sinne jonain kuulaana päivänä
kun vesi on muuttunut jääksi
kun hanki on talvenpaksuista
astun viimeisen askeleen ja muistan:
tältä se tuntui joskus
tämä meiltä oli kadoksissa niin pitkään

ja sinä hymyilet ja tiedät
olen jo valmis
aloittamaan kaiken alusta
ja sitten joskus
kuolemaan hiljaa
sinun käsivartesi ympärilläni

Heli Haavisto: Joka päivä minä kuljen taaksepäin, s. 8-9. Mediapinta 2019

 3. Joulukuuta

"Sydänmetsän lähteen" ensimmäinen...

... ja viimeinen sivu.

Mutta mitä tapahtuu näiden kahden välissä?

Heli Haavisto: Sydänmetsän lähde. 2021

 2. Joulukuuta

Kuuntele sydäntä! 

Heli Haavisto: Täydellinen koti, s. 8-10. Books on Demand, 2020

1. Joulukuuta

"- Mutta eihän sinulla ole avainta, Annele sanoi. Jostain syystä hän ei olisi millään halunnut päästää Werneriä käsistään. - Etkä menisi yksin.

    Poika katsoi Annelea, hymyili ja kosketti rauhoittavasti käsivarteen.

    - Kyllä minä takaisin tulen, hän sanoi. - Ihan varmasti. Nyt vain tuntuu, että minun on hoidettava tämä ilman teidän apuanne. Älkää siis seuratko minua - ainakaan heti. Ja mitä avaimeen tulee, en usko että ovi on lukossa.

    Ja niin Werneri lähti kävelemään, eikä katsonut enää taakseen. Annelen valtasi sydäntä puristava haikeus, melkein kuin suru, eikä hän silti saanut juostua pojan perään. Rakkaus osaa päästää irti, hän kuuli äänen sisällään sanovan. Ja hän todella rakasti Werneriä. Niinpä hän ei voinut kuin antaa tämän mennä ja tehdä sen, mikä tehdä piti. Sitä paitsi, oikeassahan poika oli. Röhveli oli varmasti jo käynyt pommisuojalla, eikä takuulla välittäisi vähääkään jäisikö ovi hänen jäljiltään auki vai ei. 

    Hiljaisina he katselivat kuinka Werneri katosi näkyvistä. Ja vaikka he eivät sitä heti huomanneetkaan, alkoi koko Wernerilandian saari kallistua. Hiljaa, hyvin hiljaa, se alkoi kääntyä kohti sitä kauan kirjoitettua kohtaloa, jonka toteutumista se oli jo pitkään odottanut. "

(Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 42. Valmiixi 2016)

Huomenna alkaa... Joulukalenteri 2021

Hyvää marraskuun viimeisen päivän iltaa.

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaa ja tuntuukin, huomenna alkaa tämän vuoden viimeinen kuukausi. Ja ainakin Espoossa on jo talven tuntua. Pakkasta, viimaa ja luntakin tihuuttaa. Eli voiskohan tässä tapahtua tänä vuonna sellainenkin ihme, että saatais valkea joulu? Minä ainakin elättelen sellaisesta toiveita.

No, olipa tai ei, joulu tulee kuitenkin. Ja tässä marraskuulla kun kävin noita vanhoja tekstejä läpi ja palauttelin niitä tänne, tuli vähän sellainen kutina, että tänä vuonna vois olla kiva värkätä jonkinlainen joulukalenteri tänne blogiin. 

Viimeksihän tein sellaisen vuonna 2018 ja silloin ne joulukalenterin luukut saivat innoituksensa Wernerilandia-kirjojen 24 kuvasta. Nyt, kolme vuotta myöhemmin mulla näyttää tuo tuoteperhe lisääntyneen neljällä kirjalla/pienlehdellä. Eli sehän tekee yhteensä kuusi pienokaista, jee! 

Mikä luonnollisesti tarkottaa sitä, että jokainen teos pääsee esittäytymään kalenterin aikana yhteensä neljä kertaa. Tälläkin kertaa suoritin arvonnan etukäteen ja katson aina päivä kerrallaan, millaisia kuvia/sanoja blogiin näyttää ilmestyvän. 

Eikä siinä kaikki. Vaikka en niin kovasti mainostamisesta tykkääkään, sanon tämän nyt tämän yhden ainoan kerran. Kaikki sivuillani esiintyvät teokset ovat KOKO JOULUKUUN AJAN aivan erityisen edukkaissa joulutarjouksissa. Hinnat löydät kirjojen kuvien yhteydestä. 

Eli ilmiannathan rohkeasti itsesi, jos jokin näistä puhuttelee itseäsi, tai jos tulee tunne, että joku läheisesi voisi näistä ilahtua. Lienee sanomattakin selvää, että sehän olis mulle kirjoittajana ja piirtäjänä maailman paras (joulu)lahja. Lukijoiden kautta kirjat pysyvät elossa ja saavat myös energeettisen mahdollisuuden vaikuttaa maailmaan.

Mutta nyt, sen pidemmittä puheitta, mukavaa iltaa. Huomenna aletaan laskeutua joulunaikaan. Eli pysykäähän kuulolla <3

ARKISTOJEN KÄTKÖISTÄ - takaisin omille juurille

"Ympyrässä on vastaus kaikkeen". Kuva: Heli Haavisto

 

"Eikä ympyrä oikeastaan koskaan pääty - kun täysi kierros on kulunut, se vain alkaa alusta" 

Olen miettinyt pitkään - varmaan melkein vuoden - miten voisin uudistaa tätä blogiani. Wernerilandiastahan tämä koko homma alkoi, mutta vähitellen alkoi syntyä muunkinlaista luovaa tuotosta: maalauksia, runoja, sarjakuvaa. Siksi blogin alkuperäinen nimi Elämä on ympyrää - eli miten Wernerilandia syntyi alkoi tuntua vähän harhaanjohtavalta. Siksi päädyinkin jättämään siitä tuon alaotsikon pois. 

Mutta jotenkin musta tuntui ettei se riitä. Jokin muukin koko hommassa mätti. 

Ehkä se oli tämä Wernerilandian kanssa kipuilu, johon väsyin. Epäonnistumisen tunne, jonka koin johtuvan siitä, että eihän nämä mun kirjat koskaan oikein kunnolla lähteneet liikkeelle. Harvoinpa omakustanteet kai niin tekevätkään. Mutta silti musta tuntui, että olen aivan erityisen epäonnistunut ja paska myyjä. Koska aina tuntui olevan seinä vastassa, vaikka olisin tehnyt mitä. 

Niin. Varmaan se suurin seinä oli se iso, kipeä häpeän möykky joka asian ympärille pääsi vähitellen kerääntymään. Ja joka taisi syntyä siksi, että yritin liikaa. Aivan liikaa ja väärällä tavalla. Uskoin kaikkia niitä ääniä sekä sisä - että ulkopuolellani, jotka sanoivat, että pitäis olla aktiivisempi. Yrittää enemmän. Kertoa kirjoistani siellä, täällä ja tuolla. Tyrkyttää, tyrkyttää, tyrkyttää. 

Eikä se vaan tuntunut hyvältä, oikeelta, eikä varsinkaan omalta. Mutta kyllä mä aika pitkään silti yritin, niin väärältä kuin se tuntuikin. Ihan kuin näiden kirjojen tai mun oma arvo olis oikeesti ollut siitä kiinni, kuinka monta kirjaa saan myytyä.

No. Tästä kipuilusta oon kirjoittanut täällä jo monta kertaa. Itse asiassa tämän tekstin alapuolelta löytyy kyllä koko tarina, jos joku siitä innostuu lukemaan. Mutta loppujen lopuksi taisin siihen omaan kipuiluuni jo siinä määrin kypsyä, että päädyin poistamaan koko blogin. Kaikki tekstit, kaikki vatvomiset, kaikki epäonnistumiset. 

Siinä hetkessä en kuitenkaan tajunnut, että siinä sivussa menivät myös kaikki ne pienet onnistumiset, ilon hetket ja oivallukset, mitä koko tämä prosessi oli elämääni ikään kuin kirjojeni sivutuotteena tuonut. Ehken edes tajunnut, että niitäkin oli. Halusin vaan siivota tämän asian pois häiritsemästä ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Kokonaan alusta.

Näin jälkeen päin kun mietin asiaa, luulen että kuvittelin voivani blogitekstien poistamisella poistaa elämästäni koko Wernerilandian. Leikkiä, että se olikin itse asiassa joku aivan muu, joka nämä kirjat kirjoitti. Mutta silloin minä en vielä tajunnut, että jos haluaa rakentaa jotain kokonaan uutta, täytyy olla jotain minkä päälle rakentaa. Ja että voidakseen uudistua, täytyy hyväksyä se, mitä jo on. Omat juuret, oma sielu.

Tämä vuosi on ollut monella tapaa raskas. Eniten varmasti siksi, että olen koko vuoden tehnyt paljon syväsukellusta itseeni. No, teenhän mä sitä varmaan yleensäkin, mutta tänä vuonna on tuntunut, että mennään taas aivan uusissa kerroksissa. Aletaan lähestyä omaa ydintä, syvintä itseä. Ja siinä kun riittävän pitkälle pääsee, täytyy lopettaa feikkaaminen. Katsoa itseään rehellisesti ja miettiä: missä määrin olen myynyt sieluni yrittäessäni tulla hyväksytyksi? Voisinko jo tässä kohtaa lakata miettimästä mitä muut ajattelevat ja kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan sitä, mikä on totta minulle?

Niinpä minä jouduinkin kokemaan, että vanhojen blogitekstien poisto ja uuden rakennus tavallaan tyhjän päälle ei vain ottanut onnistuakseen. Yhden postauksen taisin innolla tehdä, mutta siihen se jäi. Menin entistä enemmän lukkoon. Häpeä kolkutteli jälleen. Huomasin, että asia ei vaan aukea, ei vaikka kuinka yritän. Niinpä minä lakkasin yrittämästä, pitkäksi aikaa. Moneksi kuukaudeksi. Aina välillä pohdin, että täytyis tänne blogiin nyt jotain käydä kirjoittamassa. Mutta mitä? Ei mulla ollut aavistustakaan. Tuntui, että kaiken olin jo sanonut silloin, kun aktiivisesti jaksoin vielä kirjoitella. 

Ei ollut mitään uutta sanottavaa. 

Niinpä en sanonut mitään. 

Kunnes sitten tuossa parisen viikkoa sitten se ajatus vain yhtäkkiä laskeutui jostain. Tajusin, että tämä Wernerilandian häpeäminen lukkiuttaa vähitellen kaiken muunkin luovan energiani. En pääse eteenpäin missään muussakaan prosessissa. Ja mitä oikeastaan edes häpeän? Omaa itseäni? Sitä hienoa tarinaa, joka vuosien ajan virtasi kauttani ja jonka koin tehtäväkseni kirjata ylös? Näin ajateltuna se tuntui täysin järjettömältä.

Tiesin, että on aika jatkaa matkaa. Häpeän kanssa tai ilman sitä. Mutta jatkaa. 

Ja onnekseni minä olen siinä mielessä arkistorotta, etten koskaan heitä pois mitään sellaista, mistä en voi olla satavarma, etten tarvitse sitä enää. Niinpä pienen kaivelun jälkeen löysin kuin löysinkin sen tekstitiedoston, jossa vanhat blogitekstini ovat. Noh, menihän siinä hetki että sain kaiveltua sieltä tietokoneen koodikielen keskeltä nuo vanhat tekstini ja muokattua ne suunnilleen alkuperäiseen muotoonsa. Mutta tulipahan siinä samalla käytyä vielä kertaalleen läpi ne asiat ja ajatukset, jotka niin kovasti olin halunnut unohtaa ja kieltää - siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Eli tämän välitekstin alle rakentuu nyt mun luovuuteni juuret, Wernerilandiasta kertovat blogitekstit. Omana settinään löytyvät myös vuonna 2018 kirjoittamani Wernerilandia-aiheinen joulukalenteri, sekä joitakin Wernerilandiasta kirjoitettuja artikkeleja. Selkeyden vuoksi liitin teksteihin mukaan niiden alkuperäiset kirjoittamispäivämäärät. Eli sinne vaan arkistoon penkomaan, jos yhtään kiinnostaa. 

Mitä sitten näiden tekstien ylle alkaa rakentua, se on vielä mysteeri. Mutta nyt alan ymmärtää, että oma menneisyys on pakko hyväksyä, jotta siitä voi päästää irti. Jotta voi mennä eteenpäin. Sillä kaikki vaiheet, kaikki kipuilut, kaikki epäonnistumisetkin ovat vain osa matkantekoa. Ne ovat se perusta, josta todellinen viisaus ja voima rakentuu. Ne ovat kuin rakennuksen kivijalka, jota ilman saattaisi koko hatara hökkeli lentää ilmaan.

Eli näillä sanoin, matka jatkuu. Wernerilandia on osa minua, nyt ja aina. Näin on vahvasti jo siinäkin mielessä, että Wernerilandian kolmannen osan ensimmäinen raakaversio on jo valmis - ja neljäs mietintämyssyssä. Sitä en sitten tiedä, koska ne ihan oikeesti on valmiita - eikä mun tarvikaan tietää. Olennaista on nyt vain sen ymmärtäminen, että meillä kaikilla on kuin onkin omanlaisemme tehtävä täällä maailmassa. Se täytyy vain löytää, hyväksyä ja sitten mielellään myös elää todeksi. Ja siihenhän kuuluu olennaisesti myös se, että uskaltaa ja jaksaa nousta sille omalle tielleen, yhä uudelleen ja uudelleen. Silloinkin kun se on vaikeaa. Tai ehkä eniten juuri silloin?

Niinpä minä aionkin jatkaa omaa tehtävääni, josta olennainen osa mitä ilmeisimmin on näiden  hassujen, viisaiden, utopististen tarinoiden kirjoittaminen. Halusivatpa minun jääräpäiset ihmisaivoni tajuta sitä tai eivät. 

Eli "Wernerin äiti" is back. Niin kuin joku mua joskus hauskasti tituleeras :)

Joulukalenteri! Luukku 24

 

(24.12.2018)

No niin. Se on täällä. Jouluaatto. Siivot on tehty, lahjat on hankittu ja tämä joulukalenteri alkaa olla viimeistä tekstiä vaille valmis. Huh. Enpä olisi joulukuun ensimmäisenä päivänä uskonut, miten paljon ihan uutta inspiraatiota tulisin noista kirjoista irti saamaan. Kai niihin ehti 13 vuoden aikana aika paljon asiaa ja elämää pakkautua.

Joten nyt kun katselen tätä viimeisestä luukusta avautuvaa kuvaa, onkin aika luonnollista, että se on juuri tämä. Seuraava askel. Tämä kuva löytyy ekan kirjan alkupuolelta, niistä luvuista, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka ensimmäisinä Wernerilandiaan tulivat. Kuvassa olevat velikullat ovat siis Pynnöset, eli isä Päiviö ja poikansa Pellervo. Rakennusliike Pynnönen ja poika Oy:n omistajajäsenet. 

Wernerilandiassahan on sellainen jännä ominaisuus, että sinne tullaan aina kaksin kappalein. Werneri tulee Puppernikkelin kanssa, Kake Annelen, Ukko Tenhusen, Könttä Sarahin. Ja niin edespäin. Niinpä isä ja poika Pynnönenkin lennähtävät Wernerilandiaan yhdessä. Ja sopivasti lennähtävätkin, sillä Wernerilandiassa kaivataan juuri rakennusmiehiä, jotka voisivat alkaa rakentamaan Wernerilandian taloja. Myöhemmin paikalle saapuvat myös kaikki Rakennusliike Pynnösessä työskennelleet työmiehet. 

Eli kun eilen puhuin uudesta alusta, tänään ollaan jo seuraavan askeleen äärellä. Uuden rakentamisen alkuvaiheessa. Mikä sopii hyvin juuri tälle päivälle, kun on aika rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa hetkeksi kaikki kiireet. Silloin ne tulevat askeleetkin alkavat hahmottua paremmin. Tai näin ainakin uskon. 

Itse henkilökohtaisesti koen, että näiden kahdenkymmenenneljän kalenteriluukun kirjoittaminen oli mulle vielä viimeinen kurkistus näihin kahteen jo julkaistuun Wernerilandia-kirjaan. Toivon että niistä on iloa ja oivallusta saanut joku muukin kuin minä. Ja nyt on aika suunnata katse uuteen, alkavaan vuoteen. Antaa sen tuoda tullessaan juuri sitä, mitä sen kuuluukin tuoda. 

Joten seuraavan katkelman myötä vaikenen ainakin hetkeksi ja toivotan jokaiselle oikein ihanaa, rauhallista ja kaunista joulua! Ja mitä parhainta uutta vuotta 2019!

 

"Puoli vuotta aiemmin leskeksi jäänyt, eläkeikää lähestyvä Päiviö Pynnönen oli jo jonkin aikaa harkinnut siirtävänsä firmansa koko omistuksen pojalleen. Irma-vaimon kuoltua ennen niin tärkeältä tuntunut työ oli yhtäkkiä alkanut kovasti tympiä. Olisipa edes joskus voinut rakentaa jotain erikoisempaa kuin aina samanlaisia harjakattotaloja, kerrostaloja tai tappavan tylsiä rivitaloja. "Taitaa olla aika vaihtaa itse vapaalle ja antaa nuorempien hoitaa nämä hommat", ajatteli Päiviö eräänä aamuna kitkerän kahvikupillisen ääressä. Ja siinä samassa hän olikin jo tekaissut sopimuspaperit yrityksen siirtämisestä poikansa nimiin. 

    Mutta toisin kuin isäukko oli ajatellut, Pellervo ei ehdotuksesta suuremmin innostunut. Jos totta puhutaan, hän oli jo kuukausia miettinyt, kuinka saisi kerrottua isälleen aikovansa viettää tästä eteenpäin ainakin talvikuukaudet etelän auringossa. Laiskotellen, mielenkiintoisiin kirjoihin syventyen ja vesihiihtoa harrastaen. 

    Tietämättään isä siis teki asian pojalleen helpoksi. Kaivettuaan esiin sopimuspaperit ei Pellervolle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nöyränä tunnustaa: ei enää ainuttakaan paukkupakkaseen tai lumituiskuun tyssännyttä rakennusprojektia. Good bye jäätyneet sormet. Asiasta oli ensin kehkeytyä mojova riita, kunnes isä Pynnönen huomasi yhtäkkiä repivänsä laatimiaan papereita. Heittäessään silput ilmaan hän kuuli asiaa itsekään tajuamatta sanovansa:

    - Niin. Voisihan se olla vaihtelua. Ehkä minä teenkin samoin. Irma usein ehdotti, että lähdetään Madeiralle tai Las Palmasiin, mutta aina minulla oli rakennusprojektien kanssa liian kiire. Ja onhan meillä miehiä töissä. Nostetaan vähän palkkaa, niin eivätköhän he jatka ihan mielellään ilman meitäkin. 

    Tuskin lause ehti loppuun asti, kun Pynnönen ja Poika lensivät jo kohti Wernerilandiaa. Pakollisten tervetuliaistoivotuksien jälkeen he istahtivat kotoisasti samaan piiriin Kaken, Annelen, Wernerin, Puppernikkelin, sekä aiemmin päivällä saapuneiden Ukko Ylitalon ja Aarne Tenhusen kanssa. Heti kun tuli selväksi, minkä ammatin harjoittajista oli kyse, kaivoi Kake innokkaana rakennuspiirrokset esiin."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 42-43)

Joulukalenteri! Luukku 23

 

 

(23.12.2018)

Huijuijui! Vähiin käy ennen kun loppuu. Eli tänään on joulukuun 23. päivä ja luukusta putkahtaa kortti, jonka nimeksi olen antanut Uusi alku. Tää on muuten yksi niistä Wernerilandian kuvista, mihin en ole itse koskaan ollut erityisen tyytyväinen. Werneri esimerkiksi näyttää tuossa kuvassa jotenkin ihan oudolta. Erilaiselta, kuin muissa kuvissa. 

Mutta nyt kun katson kuvaa, niin tulee sellainenkin mieleen, että ehkä sekin on tarkoituksenmukaista. Ehkä Werneri näyttää tässä kuvassa erilaiselta, koska hänellä ei ole tässä mikään peruspäivä menossa.

No, tällä pojallahan ei sellaisia taida kyllä olla muutenkaan, mutta silti sanoisin, että kuvan päivä on aivan erityisen spesiaali. Kuvassa Werneri ja Puppernikkeli ovat nimittäin lentämässä Wernerilandiaan Annelen ompelemalla taikasäkillä. Eivätkä he aio enää koskaan palata Suomeen. Ikuna kikuna, niin kuin Puppernikkeli sanoo. Uusi alku siis tosiaan. Todellinen hyppy tuntemattomaan. 

Koska vaikka Werneri ja Puppernikkeli ovat asustelleet puolittain Wernerilandiassa jo yli kaksi vuotta, vasta nyt he pääsevät muuttamaan sinne lopullisesti. Ja vaikka paikka onkin tuttu ja siellä asuvat ihmiset pojille rakkaita, tuntee Werneri silti surua ja pettymystä siitä, että äidin ja isän luona eivät asiat menneet niin kuin olisi pitänyt. Se on hänelle itse asiassa paljon kovempi pala, kuin hän haluaisi edes Puppernikkelille - tai itselleen - myöntää. 

Mutta lähdettävä on. Uusi alku odottaa ja Werneri tietää sen. Ja tunnistaahan tuon olotilan myös omasta elämästään, useammastakin kohtaa. Kun jokin osa itsestä vain tietää, että uusi on alkamassa, eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Voiko silloin oikeastaan tehdä mitään muuta kuin tarttua kiinni siitä omasta taikasäkistään ja luottaa siihen, että se lennättää juuri oikeaan paikkaan? 

Enpä usko. Ja tämähän sopii oivallisesti myös tähän kohtaan vuotta, kun vuosi alkaa olla lopuillaan. Uuden alku on siis ihan kirjaimellisesti alkamassa. Jotain uutta jokaisen elämään on varmasti tulossa, niin kuin joka vuosi. Mutta mitä? Siitä voi toisilla olla jo jonkinlainen aavistus, mutta ihan täyttä varmuutta ei varmaan monellakaan. 

Eli rohkeuden täyttämiä vuoden viimeisiä päiviä toivon jokaiselle tänään.

 

"Silloin tapahtui ihme. Wernerin perässä laahautunut matkasäkki alkoi kohota ilmaan. Werneri tunsi nykäisyn kädessään ja kääntyi katsomaan taakseen. Siellä hän näki, kuinka värikkään taikasäkin koko sisältö tyhjeni maahan ja alkoi sitten kohota yhä korkeammalle. Se pullistui suureksi purjeeksi, joka alkoi nostaa ilmaan myöskin Werneriä.

     - Nopeasti, huusi Werneri Puppernikkelille. - Tartu minua kädestä. Nyt mennään! 

    Ja jos juuri sillä hetkellä joku olisi sattunut kulkemaan ohi tai katsahtamaan ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt pienen pojan ja pehmoelefantin, jotka leijailivat kirkkaansinisellä pakkastaivaalla. Purjeeksi muuttuneen taikasäkkinsä kanssa he kulkivat keveyesti läpi pilvien ja taivaan, olivat hetken irrallaan koko muusta maailmasta. 

    Maisemat vaihtuivat nopeasti heidän silmissään, muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi. He matkasivat ajan halki ja alkoivat pikku hiljaa erottaa tutunnäköisiä maisemia. 

    Ensin he näkivät erikoisen näköiset puut, jollaisia ei kasvanut missään muualla. Tuolla oli Wernerinleipäpuita, tuolla Hyvänmielen lehmuksia ja Totuuden tammia. He lensivät niiden uskomattoman vihreän lehvästön yläpuolella ja alkoivat hiljalleen laskeutua alemmas. Näkivät hassunkuriset talot, jotka kohosivat vastaanottamaan heitä kuin värikirjava rakennuspalikkakylä. 

    He kiisivät ilmassa ja katselivat maisemia. Puiden ja talojen lisäksi he erottivat kaukana alhaalla Wernerin patsaan, joka sijaitsi aivan kaupungin keskipisteessä. He näkivät selvemmin kuin koskaan aikaisemmin koko Wernerilandian alueen taloineen, metsineen ja Wernerivuorineen, jotka kiersivät koko aluetta suojelevana ympyränä. Ja toden totta - ylhäältä päin he näkivät myös, että Wernerilandiaa ympäröi joka puolelta syvä, upea, tummansininen meri. Eikä mitään muuta. Meri jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, mutta sitten kun ei enää kantanut, ei ollutkaan enää mitään näkemistä."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.139-140)