22. Joulukuuta

Enää pari päivää jouluun. Vahva tunne on, että jos nyt yleensäkin tähän aikaan vuodesta ollaan jonkin uuden äärellä, nyt ollaan vielä enemmän. Siksi pätkä Wernerilandian ykkösosan lopusta.

  "Ja niin Kake ja Annele siirtyivät lähemmäs toisiaan ja alkoivat lukea. Werneri istui heidän vierellään ja katseli kaukana siintäviä Wernerivuoria, naapureiden taloja, heidän omaa pihaansa. Kuinka paljon hyviä muistoja kaikkeen hänen näkemäänsä liittyikään. Se toi Wernerin mieleen myös Puppernikkelin, mikä sai hänet sulkemaan silmänsä ja huokaisemaan syvään.

  Nyt oli pakko uskoa. 

  Päivä alkoi jo painua kohti iltaa, oli aivan hiljaista. Werneri hengitti rauhallisesti sisäänsä jotain uutta, jotain pienin sykäyksin muuttuvaa. Jotain kohtaloksi kutsuttua, joka hänen oli vain otettava vastaan. 

   Kyselemättä. Kyseenalaistamatta.

   Se oli tässä, se tapahtui. Ja vaikka tämä kaikki olikin vain aivan pientä tapahtumista suuren kokonaisuuden sisällä, äkkiä Werneri tiesi, että kaikki oli täydellistä. Hän oli tässä ja odotti. Odotti, koska tiesi ettei matkan alkamista voinut enää mitenkään estää. 

   Ympyrässä oli vastaus kaikkeen, oli totta tosiaan. Matka oli alkanut jo kauan sitten. "

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 226-227. Valmiixi 2015