5. Joulukuuta

Siellä jossain

Hänen vierellään seisoi valkea hahmo. Hän ei tiennyt sen nimeä, eikä sillä ollut niin väliäkään. Ei täällä. 

    Huone, josta hän oli hetki sitten astunut ulos, oli ollut täynnä samanlaisia hahmoja. Vain vielä suurempia ja kirkkaampia. Hän muisteli, kuinka oli ensi kerran nähnyt nämä olennot ja kuinka ihmeellisiltä ne olivat näyttäneet. Välillä niissä oli erottunut ääriviivojakin, etäistä ihmisen muotoa, välillä ne taas sulautuivat yhteen kuin yhdeksi suureksi, koko salin peittäväksi valomassaksi. Mutta ääni niillä oli aina sama, jonkinlainen yhteinen kaiku. Kumea, jyrisevä, järkälemäisen lempeä. Aika lähestyy, ne olivat sanoneet ensimmäisellä kerralla. Pian on aika, seuraavalla. 

    Ja sitten vain: on aika.

    On aika. 

    Hän katsoi hämmentyneenä alhaalla olevaa pudotusta. Tältä paikalta hän näki ihan kaiken. Menneen, tulevan, itsensä seisomassa siinä juuri nyt. Eikä tuo kaikki näyttänyt helpolta.

    Vieressä seisova hahmo hymyili hänelle rohkaisevasti ja puristi kädestä. Se ei sanonut mitään, sen ei tarvinnut, koska hän tiesi kaiken muutenkin. Oli aika. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä pudota. Nukahtaa ja pudota.

Ja siellä jossain, kaukana alapuolellaan, hän avasi silmänsä täydellisessä pimeydessä.

Heli Haavisto: Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s. 7. Valmiixi 2015