8. Joulukuuta

Teksti: Heli Haavisto, kuva: Anne Kevätjoki

"Mutta vaikka Taisto kuinka yritti toimia niin kuin Elli oli neuvonut, ei se helppoa ollut. Ei varsinkaan, kun ystävyyden katkeamisella näytti olevan monenlaisia, varsin oudoltakin tuntuvia seurauksia. Heti seuraavana aamuna kun pojat heräsivät, olivat asiat jo aivan toisin. 

    Alahuulten kotona näytti nyt vielä pimeämmältä kuin yleensä, ja muutenkin ankealta. Aivan kuin jokin kaiken läpäisevä harmaus olisi levinnyt kaikkialle heidän ympärilleen. Hymykuoppien kotona sen sijaan aurinko tuntui paistavan sisälläkin. Kun Armas tuli aamulla keittiöön, äiti hääräsi siellä jo täyttä päätä, paistoi lettuja ja vatkasi kermavaahtoa. Pöytään katetut astiat kiilsivät niin, että niistä näki omat kasvonsa.

    Lähtiessään kouluun Taisto hämmästyi vielä enemmän. Ensinnäkään hän ei meinannut kouluun edes ehtiä, koska eksyi matkalla monta kertaa - niin pitkän ja kiemuraisen tien takana koulurakennus tuona aamuna oli. Armas sitä vastoin saapui kouluun punaposkisena ja pirteänä, lasketeltuaan potkukelkalla alas pitkää mäkeä, joka johti suoraan koulun pihaan. Se oli hänestä varsin hauskaa, joskin vähän kummallista, koska vielä eilen tuota mäkeä ei ollut lainkaan ollut. 

    Mutta vielä näitäkin tapahtumia erikoisempaa oli kuitenkin se, ettei kukaan näyttänyt enää muistavan Armaksen ja Taiston nimiä. Opettaja Tynkkynen kutsui heitä vain "Herra Hymykuopaksi" ja "Herra Alahuuleksi", ja samoin tekivät kaikki luokkatoveritkin. Aluksi Armas ja Taisto ihmettelivät tätä, ja tuntuipa se vähän kammottavaltakin, mutta sitten siihenkin alkoi tottua. Niinpä kun koulupäivä oli kulunut loppuun ja oli aika mennä kotiin, eivät he enää muistaneet nimiä itsekään. 

    Ja näin elämä jatkui, päivät vierivät löytäen hiljalleen uuden järjestyksensä. Vuosien kulkiessa eteenpäin nämä herroiksi muuttuneet pojat sopeutuivat asioihin kumpikin omalla tavallaan. Herra Alahuulesta tuli entistä hiljaisempi ja Herra Hymykuopasta entistä puheliaampi. Menneet tapahtumat painuivat syvälle heidän muistinsa lokeroihin ja unohtuivat sinne hyvin pitkäksi aikaa.

    Eikä kumpikaan heistä ikimaailmassa olisi halunnut kaivaa niitä esiin."

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s. 67-69. Books on Demand, 2020.