6. Joulukuuta

"Oisitko uskonut ensinkään

että lapsena ystävät parhaat

oli herrat Hymy ja Surunen

kunnes saapui murheet karvaat

Siellä talossa outojen toiveiden

he joskus uudestaan kohtaa, kenties

ja silloin kai heistä kumpainen

on entistä viisaampi mies"

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tänään Joulukalenterin luukusta kurkistavat näiden kahden vanhan herran kasvot. Kyseessä ovat tietenkin Herrat Hymykuoppa ja Alahuuli. Päähenkilöt viime joulun aikoihin ilmestyneestä kirjastani Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina. Hauskaa muuten on, että tämä kirja lähti painoon viime vuoden itsenäisyyspäivänä <3 

Tuossa kun aloin selailemaan pitkästä aikaa tätä kirjaa, tuli tunne, että ennen kuin päästän herrat ääneen, täytyy vähän pohjustaa sitä, millaisesta tarinasta on kyse. En ole jotenkin saanut aikaiseksi kertoa ja kirjoittaa tästä tarinasta vielä paljoakaan, vaikka julkaisusta on jo liki vuosi aikaa. Mutta nyt kirjoitan, koska sen nämä herrat totisesti ansaitsevat.

Kyseessä on siis lapsille suunnattu(mutta myöskin aikuisia puhutteleva)tarina, joka Wernerilandian tapaan syntyi vähitellen 13 vuoden aikana. Aloin sitä alunperin kirjoitella vuonna 2007, esikoispoikani ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Mulla oli Wernerilandiakin jo silloin työn alla, mutta tein tätä siinä ohessa, rinnalla. 

Ja niin kuin Werneristäkin piti alun perin tulla vaan novelli, piti tästäkin tulla lyhyehkö ja paljon pienemmille lapsille suunnattu pikku juttu, jonka ideana olis se, että kaikki tunteet ovat sallittuja. On ok, että välillä naurattaa ja välillä itkettää. Ja kaikkea siltä väliltä. Olin siinä katsellut sen muutaman kuukauden oman vauvani vaihtelevia tunnetiloja ja jotenkin siitä se idea sai alkunsa.

Vähitellen tarina kuitenkin riistäytyi omaan suuntaansa, niin kuin niillä tapana on. Niinpä tarina laajenikin kertomaan paitsi seitsenvuotiaiden Armas Hymykuopan ja Taisto Alahuulen tarinan, myös sen pikkukaupungin tarinan, jossa pojat asuvat. 

Poikien lapsuuden aikaan tuon kaupungin nimi on yksinkertaisesti vain Laakso, mutta Armas Hymykuopan kasvettua aikamieheksi ja päädyttyä Laakson pormestariksi, muuttuu kaupunki paitsi nimeltään, myös säännöiltään. Siitä tulee nimeltään Naurulaakso, "iloinen työttömien kaupunki", jossa kukaan ei tee töitä, eikä mitään muutakaan raskasta. Näin siksi, että uuden pormestarin mielestä kaiken tekemisen täytyy tuottaa tekijälleen pelkkää iloa. 

Muut naurulaaksolaiset sopeutuvat Pormestari Hymykuopan sääntöihin mielihyvin - onhan heillä tällä tavoin mahdollisuus saada helppo ja iloinen elämä. Mutta löytyypä Naurulaaksosta yksi toisinajattelijakin. Herra Alahuuli, joka muuttaa läheiselle Surujen saarelle ja jää sinne asumaan.

Jotta tämän omituisen kehityskulun voisi ymmärtää, täytyy suunnata katseensa poikien lapsuuteen. Siihen aikaan, jolloin Armas ja Taisto olivat toistensa parhaat kaverit. Se oli erikoista jo siinäkin mielessä, että pojat olivat kasvaneet täysin erilaisissa perheissä. Armas upporikkaan sirkusperheen hemmoteltuna poikana, Taisto ankaran isoäitinsä kanssa äärimmäisessä köyhyydessä. Kummankin kotona oli lapsena vain yksi ainoa, mutta sitäkin ehdottomampi sääntö: Armaksen kotona ei saa itkeä, Taiston kotona ei nauraa. 

Poikien perheet myös vihaavat toisiaan. Pojat luulevat sen johtuvan juuri noista perheen sisäisistä säännöistä, mutta todellisuudessa kyse on muustakin. Hymykuoppien ja Alahuulten perheitä yhdistää synkkä salaisuus, joka pojille selviää vasta aikamiehinä. Salaisuus, joka katkaisee  lupaavasti alkaneen ystävyyden ja tekee entisistä ystävyksistä toistensa pahimmat vihamiehet. 

Ja samana päivänä kun ystävyys päättyy, muuttuu kaikki muukin. Yhtäkkiä kukaan ei esimerkiksi kutsu poikia enää heidän etunimillään, vaan yksinkertaisesti vain Herra Hymykuopaksi ja Herra Alahuuleksi. Näin jatkuu hyvin pitkään, vuosikymmenten ajan, kunnes koko vyyhti alkaa yllättäen purkautua. 

Eli tämä on se hyvin tiivistetty asetelma, jonka varaan tämä tarina rakentuu. Nyt toivotan vielä kerran kaunista, rauhallista ja kaikin puolin hyvää itsenäisyyspäivää jokaiselle! Seuraavassa vielä katkelma Armaksen ja Taiston elämästä - silloin kun pojat olivat vielä ystäviä.

---

"Madame Alahuuli ei pitänyt lapsenlapsestaan, eikä edes yrittänyt esittää muuta. Hänelle poika oli olemassa vain työntekoa varten: mitään muuta arvoa tällä ei hänelle ollut. Taisto tiesi tämän, eikä asia häntä suuremmin vaivannut. Hän oli oman elämänsä ankeuteen jo niin tottunut, ettei tiennyt muunlaista olevan olemassakaan.

    Ei ennen kuin hän tutustui Armakseen. Muiden lasten leikkiessä hippaa tai piilosta, oli Armaksella ja Taistolla tapana kiivetä koulun takana oleville kallioille ja jutella siellä joko Tärkeistä tai sitten Tositärkeistä asioista. Niin kuin silloinkin, eräänä talvisena päivänä, kun oli niin paljon pakkasta, että housuntakamukset meinasivat jäätyä kallion reunaan kiinni. Siellä pojat istuivat jälleen kerran lempipaikassaan ja katselivat, kuinka hengitys kulki huuruna kirpeään pakkasilmaan. 

    - Eilen meillä oli jälkiruokana suklaakiisseliä ja kermavaahtoa, sanoi Armas, jonka Tositärkeät asiat liittyivät yleensä ruokaan. 

    -Madamen mielestä jälkiruuista menee hampaat rikki, kommentoi siihen Taisto. - Meillä on aina joko luusoppaa tai läskisoosia, koska muuhun ei ole rahaa.

   -Minä voin pyytää isää lainaamaan teille, ehdotti Armas huolestuneen näköisenä. - Meillä on paljon rahaa ja minusta olisi kiva, jos sinäkin voisit herkutella joskus.

    Taisto katsahti ystäväänsä , innostuikin hetkeksi, mutta sitten hänen kasvoilleen palasi alakuloinen ilme.

    -Madame sanoo aina, että kaikki raha pitää ansaita kovalla työllä. Siksi minun pitää hakata halkoja ja pestä pyykkiä. Hän sanoo, että vain sillä lailla minä voin ansaita oman paikkani yhteiskunnassa.

    - Mikä se yhteiskunta oikein on? Ihmetteli Armas. Sitten hän purskahti nauruun. - Ei varmaan ainakaan mitään syötävää.

    Taisto painoi päänsä. Häntäkin nauratti, mutta hän yritti hillitä itsensä. 

    -Minä luin luonto-oppaasta, että muurahaisilla ja mehiläisillä on semmoinen. Yhteiskunta. Se on niin kuin iso perhe, jossa jokaisella on omat tehtävänsä ja paikkansa. Paljon käytäviä ja kerroksia ja sen semmoista. Mutta en minä tiedä miten se liittyy kotitöiden tekemiseen. 

    Lumi pöllähti korkealle ilmaan, kun Armas kaatui selälleen ja alkoi nauraa. 

    -Sinun mummosi on hauska, hän hihkui. - Madame Mehiläiskuningatar! Käske häntä tekemään sinulle yhteiskuntakeittoa! Tai perunoita ja yhteiskuntakastiketta!

    Taisto kellahti ystävänsä viereen ja katsoi häntä hymyillen. Kaikista maailman ihmisistä Armas oli ainoa, jonka seurassa hän uskalsi tehdä niin. Sillä kaikkien muiden rajoitusten ohella oli Alahuulten kotona yksi sääntö ylitse muiden: nauraminen ja hymyily oli ankarasti kielletty. Sen muistaminen toi Taistolle syyllisen olon ja sai hänet vakavoitumaan taas.

    - Madame ei ole hauska, hän mutisi. - Hän on ilkeä vanha nainen, joka vihaa minua enemmän kuin mitään muuta."

Heli Haavisto: Armas Hymykuopan ihmeellinen tarina, s.31-32. Books on Demand 2020.