1. Joulukuuta

"- Mutta eihän sinulla ole avainta, Annele sanoi. Jostain syystä hän ei olisi millään halunnut päästää Werneriä käsistään. - Etkä menisi yksin.

    Poika katsoi Annelea, hymyili ja kosketti rauhoittavasti käsivarteen.

    - Kyllä minä takaisin tulen, hän sanoi. - Ihan varmasti. Nyt vain tuntuu, että minun on hoidettava tämä ilman teidän apuanne. Älkää siis seuratko minua - ainakaan heti. Ja mitä avaimeen tulee, en usko että ovi on lukossa.

    Ja niin Werneri lähti kävelemään, eikä katsonut enää taakseen. Annelen valtasi sydäntä puristava haikeus, melkein kuin suru, eikä hän silti saanut juostua pojan perään. Rakkaus osaa päästää irti, hän kuuli äänen sisällään sanovan. Ja hän todella rakasti Werneriä. Niinpä hän ei voinut kuin antaa tämän mennä ja tehdä sen, mikä tehdä piti. Sitä paitsi, oikeassahan poika oli. Röhveli oli varmasti jo käynyt pommisuojalla, eikä takuulla välittäisi vähääkään jäisikö ovi hänen jäljiltään auki vai ei. 

    Hiljaisina he katselivat kuinka Werneri katosi näkyvistä. Ja vaikka he eivät sitä heti huomanneetkaan, alkoi koko Wernerilandian saari kallistua. Hiljaa, hyvin hiljaa, se alkoi kääntyä kohti sitä kauan kirjoitettua kohtaloa, jonka toteutumista se oli jo pitkään odottanut. "

(Heli Haavisto: Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, s. 42. Valmiixi 2016)