Joka päivä minä kuljen taaksepäin - vai kuljenko?

 

       (24.11.2020)

Kuva: Heli Haavisto

Hmm. Oon tässä viime kirjoituksen jälkeen pohdiskellut, että millä tavoin esittelisin tuota viime joulukuussa julkaisemaani runokokoelmaa.Taisin siitä sen ilmestyessä kirjoittaa facebookkiin jotenkin niin, että oon jo vuosikaudet vähän itseltänikin salaa haaveillut runokirjan julkaisusta. Koska mustahan piti alunperin tulla nimenomaan runoilija. Siis silloin nuorena romantikkona ajattelin näin. 

Kunnes sitten vähän kirjoituskursseja käytyäni ja eri kirjoittamisenlajeja kokeiltuani tulin siihen tulokseen, että proosa on kyllä enemmän mun heiniä. Ja luultavasti näin onkin. Mutta silti huomasin, että aina välillä oli kausia, jolloin kirjoitin kuitenkin runoja. Keräsin niitä sellaseen ei niin vakavasti otettavaan tekstitiedostoon, jonka nimeksi annoin Some words. Se oli vähän sellanen mun oma terapiakansio, jonne kirjottelin erityisesti sillon, kun oli suruja tai jotenkin muuten hankalaa. Ja ajattelin, että en mä näitä koskaan kenellekään näytä. Että ihan ittelleni kirjottelen vaan. 

Mutta jotenkin se nuoruuden unelma runojen julkaisusta taisi mussa kuitenkin säilyä. Jossain kohtaa siihen alkoi sisältyä myös haave, että voisin liittää kokoelman sekaan myös kuvitusta. Ja koska ajatuksilla on taipumus muokata ympäröivää todellisuutta, loppuvuodesta 2019 tulin sitten julkaisseeksi runokokoelman Joka päivä minä kuljen taaksepäin. Kokoelma sisältää sekalaisessa järjestyksessä noin kahdenkymmenen vuoden aikana syntyneitä runoja, sekä yksitoista maalausta, jos kannen kuva lasketaan mukaan. 

Takakansitekstiin kirjoitin, että runoni kertovat "rakkaudesta, sisäsuuntaan kasvamisesta, irtipäästämisestä. Elämän kerroksellisuudesta, outoudesta ja unenomaisuudesta. Sekä ihmisestä kaiken tämän keskellä". 

Oli aika jännää huomata muuten runoja järjestellessäni, että miten tuo Wernerilandiastakin tuttu kerroksellisuus ja ympyränmuoto toteutuu myös tässä teoksessa. Siihenhän viittaa kokoelman nimikin. Eli ilmeisesti ne omat teemat ja tavat kokea asioita tulee kyllä läpi, teokseen kuin teokseen, olivat ne sitten mitä muotoa tahansa.

Ja tämähän oli mulle myös monella tapaa täysin välttämätön teos tehdä, ihan oman sydämeni kannalta. Sitä kun kantaa mukanaan monenlaista painolastia, joka todellakin saattaa saada kulkemaan "joka päivä taaksepäin", siis menneeseen. Eli irtipäästämistä hyvin monella tapaa tähän liittyi, ja idea julkaisustakin tuli tavallaan kuin jonain sisäisenä "käskynä". Minä siis toisin sanoen vain tiesin, että tämä on tehtävä. Ei siksi, että musta pitäis tulla mikään runoilija. Ei. En oikein muutenkaan osaa enää rajata itseäni johonkin tiettyyn rooliin, että oisin jotenkin sataprosenttisesti sitä, tätä tai tuota. 

Tein tämän kokoelman ennen kaikkea siksi, että voisin sen kautta antaa vanhoille sydänsuruille ja kasvun paikoille näkyvän muodon. Ja ehkä sitä kautta päästä niistä myös lopullisesti irti. Toisin sanoen, tämäkin kirja oli olennainen ja tärkeä osa omaa prosessia. Ja ihan nättikin siitä tuli, vaikka tiettyjen runojen rikottu muoto aiheutti taittovaiheessa paljon päänvaivaa. Eikä kaikki runot edes ole ihan siinä muodossa, kuin olin ne tarkoittanut. Itse asiassa en joidenkin kohdalla enää edes muista, millaisessa muodossa ne alunperin oli :) 

Mutta silti koitan olla kuuntelematta sisäistä kriitikkoani, ja ajatella, että okei. Tällänen tästä sitten lopulta tuli. Koska niin kuin jo Wernerin kanssa huomasin, eihän nämä loppujen lopuksi ole mitään "mun kirjojani". Mun tehtävä on toki ottaa vastaan ja tuottaa ne näkyvään muotoon. Tehdä tämä vaihe niin hyvin ja puhtaasti, kuin suinkin pystyn. Mutta siihen se sitten jää, elämä hoitaa viisaudessaan lopun. 

Eli toisin sanoen, se millaiseksi nämä teokset sitten loppujen lopuksi muodostuvat, ei ole mun käsissäni. Niillä on ihan oma elämänsä ja tarkoituksensa. Ja siinäpä lieneekin se perimmäinen syy, miksi näistä on niin vaikea puhua. Koska jokaikinen teos, jonka olen tehnyt, niin omalta kuin se tehdessä on tuntunutkin, ei tunnu siltä enää valmistuttuaan. Sen jälkeen se on vapaa, omillaan, eikä mun omaisuutta. Kai niissä toimii sama periaate, kuin lapsissa: eivät hekään ole vanhempiensa omaisuutta, vaan ihan omia yksilöitään. 

Joten laajennan nyt edelleen sitä ajatusta, mistä oon Wernerin yhteydessä jo kirjoittanut. Niidenkin jälkeen odotin sellaista intoa ja riemua, että jes jes jes, minä tein kirjan, minä tein kirjan! Eikä sitä tunnetta koskaan tullut. Oli vain tyhjä ja aika neutraali olo. Ja tuntui vaikealta kertoa kirjoista mitään. En tiennyt, mitä niistä olisin kertonut. Ja se hävetti. Mutta nyt kun oon julkaissut kaksi romaania, tämän yhden runoteoksen, sekä sarjisnovellikokoelman, alan ehkä vähitellen tajuta, mistä tässä kaikessa on kyse. Kirjoittaminen, tekeminen ja kaikki siihen liittyvät prosessit on se juttu, joka mulle tässä hommassa kuuluu. Kaikki ne tunteet ja kasvut, jotka käyn työtä/teosta tehdessäni läpi. 

Oon sanonut usein, että mä voisin loputtomasti vain tuottaa. Tekstejä, maalauksia, piirroksia, tarinoita. Ja niinhän mä teen, otan vastaan ja kattelen, mitä paperille tai kankaalle milloinkin ilmestyy. Kanava on niin sanotusti auki. 

Siksi ainoa oikeasti vaikea vaihe tässä prosessissa on se, mitä sen jälkeen tapahtuu, kun teksti on valmis. Kun se pitäisi saattaa konkreettiseen muotoon ja varsinkin kun siitä pitäisi kertoa. Miten sellaista voisi edes tehdä? Voisinko mitenkään muistaa kaikkia niitä tunteita ja vaiheita, joita kirjoittaessani koin? Kaikkia irtipäästöjä, prosesseja? Voiko sellaista edes sanallistaa? Eli koitan tässä nyt kuvata sitä, että ilmeisesti nämä mun jutut on henkilökohtaisia vain siinä vaiheessa, kun ne lipuu mun kautta maailmaan. Sen jälkeen katselen niitä kuin vieraan ihmisen teoksia. 

Ja se on outoa, hienoakin. Oon käynyt oman prosessini lävitse, eikä se tekstin maailma tavallaan enää kuulu mulle. Olen ikään kuin kirjoittanut itseni sieltä jo ulos. 

No. Tietenkään asia ei nyt aivan näin mustavalkoinen ole. Tietenkin muistan ne tunteet, mitä olen tuntenut, kun olen esimerkiksi jonkin runon kirjoittanut. Tarkoitan vaan, että se kipein tunne mikä niihin on liittynyt, on poissa, eikä tunnu enää niin henkilökohtaiselta. Niitä voi jo katsoa objektiivisemmin. Ja useinhan nää mun kirjaprojektit näyttää myös etenevän sillä tavalla verkkaisesti, että siinä vaiheessa kun saan jonkun teoksen ulos, oon jo täyttä höyryä jonkun uuden jutun kimpussa. Ja siihen liittyvissä tunteissa. Eli tavallaan olen koko ajan omien prosessieni suhteen askeleen edempänä kuin kirjani, jotka tulevat aina vähän jäljessä. 

Ja kai sekin on jollain tavoin tarkoituksenmukaista. Että kirjat ja kuvat voivat materialisoitua lopulliseen muotoonsa vasta silloin, kun pahin pöly asian tiimoilta on minussa itsessäni jo laskeutunut. 

Mutta se lätinöistä. Olisin halunnut liittää tähän loppuun muutaman runon tästä kokoelmastani, ikään kuin tekstinäytteeksi. Mutta tämän blogin tekstinmuokkausohjelma halusi väen vängällä muuttaa runojen rivivälit niin isoiksi, että mulla loppui kärsivällisyys. Huoh. Mä ja koneet 😝 

Kuva: Heli Haavisto

No mutta vähän kuvamateriaalia sain ujutettua tähän mukaan kuitenkin. Eli tuokoon ne tähän mukaan kirjan tunnelmaa. Suurin osa kirjan kuvista on akryylimaalauksia, jotka olen tehnyt vedic art-kurssilla, vuonna 2014. Enpä sillon niitä maalatessani muuten arvannut, että tein ne nimenomaan tätä teosta varten.

Joten näihin kuviin ja tunnelmiin, moikka moi😄