Joulukalenteri! Luukku 23

 

 

(23.12.2018)

Huijuijui! Vähiin käy ennen kun loppuu. Eli tänään on joulukuun 23. päivä ja luukusta putkahtaa kortti, jonka nimeksi olen antanut Uusi alku. Tää on muuten yksi niistä Wernerilandian kuvista, mihin en ole itse koskaan ollut erityisen tyytyväinen. Werneri esimerkiksi näyttää tuossa kuvassa jotenkin ihan oudolta. Erilaiselta, kuin muissa kuvissa. 

Mutta nyt kun katson kuvaa, niin tulee sellainenkin mieleen, että ehkä sekin on tarkoituksenmukaista. Ehkä Werneri näyttää tässä kuvassa erilaiselta, koska hänellä ei ole tässä mikään peruspäivä menossa.

No, tällä pojallahan ei sellaisia taida kyllä olla muutenkaan, mutta silti sanoisin, että kuvan päivä on aivan erityisen spesiaali. Kuvassa Werneri ja Puppernikkeli ovat nimittäin lentämässä Wernerilandiaan Annelen ompelemalla taikasäkillä. Eivätkä he aio enää koskaan palata Suomeen. Ikuna kikuna, niin kuin Puppernikkeli sanoo. Uusi alku siis tosiaan. Todellinen hyppy tuntemattomaan. 

Koska vaikka Werneri ja Puppernikkeli ovat asustelleet puolittain Wernerilandiassa jo yli kaksi vuotta, vasta nyt he pääsevät muuttamaan sinne lopullisesti. Ja vaikka paikka onkin tuttu ja siellä asuvat ihmiset pojille rakkaita, tuntee Werneri silti surua ja pettymystä siitä, että äidin ja isän luona eivät asiat menneet niin kuin olisi pitänyt. Se on hänelle itse asiassa paljon kovempi pala, kuin hän haluaisi edes Puppernikkelille - tai itselleen - myöntää. 

Mutta lähdettävä on. Uusi alku odottaa ja Werneri tietää sen. Ja tunnistaahan tuon olotilan myös omasta elämästään, useammastakin kohtaa. Kun jokin osa itsestä vain tietää, että uusi on alkamassa, eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Voiko silloin oikeastaan tehdä mitään muuta kuin tarttua kiinni siitä omasta taikasäkistään ja luottaa siihen, että se lennättää juuri oikeaan paikkaan? 

Enpä usko. Ja tämähän sopii oivallisesti myös tähän kohtaan vuotta, kun vuosi alkaa olla lopuillaan. Uuden alku on siis ihan kirjaimellisesti alkamassa. Jotain uutta jokaisen elämään on varmasti tulossa, niin kuin joka vuosi. Mutta mitä? Siitä voi toisilla olla jo jonkinlainen aavistus, mutta ihan täyttä varmuutta ei varmaan monellakaan. 

Eli rohkeuden täyttämiä vuoden viimeisiä päiviä toivon jokaiselle tänään.

 

"Silloin tapahtui ihme. Wernerin perässä laahautunut matkasäkki alkoi kohota ilmaan. Werneri tunsi nykäisyn kädessään ja kääntyi katsomaan taakseen. Siellä hän näki, kuinka värikkään taikasäkin koko sisältö tyhjeni maahan ja alkoi sitten kohota yhä korkeammalle. Se pullistui suureksi purjeeksi, joka alkoi nostaa ilmaan myöskin Werneriä.

     - Nopeasti, huusi Werneri Puppernikkelille. - Tartu minua kädestä. Nyt mennään! 

    Ja jos juuri sillä hetkellä joku olisi sattunut kulkemaan ohi tai katsahtamaan ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt pienen pojan ja pehmoelefantin, jotka leijailivat kirkkaansinisellä pakkastaivaalla. Purjeeksi muuttuneen taikasäkkinsä kanssa he kulkivat keveyesti läpi pilvien ja taivaan, olivat hetken irrallaan koko muusta maailmasta. 

    Maisemat vaihtuivat nopeasti heidän silmissään, muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi. He matkasivat ajan halki ja alkoivat pikku hiljaa erottaa tutunnäköisiä maisemia. 

    Ensin he näkivät erikoisen näköiset puut, jollaisia ei kasvanut missään muualla. Tuolla oli Wernerinleipäpuita, tuolla Hyvänmielen lehmuksia ja Totuuden tammia. He lensivät niiden uskomattoman vihreän lehvästön yläpuolella ja alkoivat hiljalleen laskeutua alemmas. Näkivät hassunkuriset talot, jotka kohosivat vastaanottamaan heitä kuin värikirjava rakennuspalikkakylä. 

    He kiisivät ilmassa ja katselivat maisemia. Puiden ja talojen lisäksi he erottivat kaukana alhaalla Wernerin patsaan, joka sijaitsi aivan kaupungin keskipisteessä. He näkivät selvemmin kuin koskaan aikaisemmin koko Wernerilandian alueen taloineen, metsineen ja Wernerivuorineen, jotka kiersivät koko aluetta suojelevana ympyränä. Ja toden totta - ylhäältä päin he näkivät myös, että Wernerilandiaa ympäröi joka puolelta syvä, upea, tummansininen meri. Eikä mitään muuta. Meri jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, mutta sitten kun ei enää kantanut, ei ollutkaan enää mitään näkemistä."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.139-140)