Irtipäästämisen ihme

 

(18.1.2016)

Tammikuu. Lunta ja pakkasta. Tykkään tästä ajasta, enkä kaipaa tällä hetkellä yhtään edes kesän suuntaan. Luultavasti mieli alkaa hiljalleen muuttua, jahka kevät lähenee, mutta juuri nyt näin on hyvä. Tiellä kun kävelee ja katselee ympärilleen, on ihanan hiljaista. Ilma on raikasta ja sitä on hyvä hengittää. Luonto lepää, minäkin lepään, ja keräilen uusia voimia tulevaan.

Ja vaikka kaikki tuntuukin menevän kovin verkkaisesti eteenpäin, pientä liikettä tapahtuu kuitenkin. Hiljalleen olen tehnyt viimeisiä muutoksia Wernerilandian kakkososaan, ja pian, kevään edetessä alkaa sitten isompi askartelu, että saadaan työstettyä se kirjaksi asti.

Eli kyllä. Siitä taitaa tosiaan tulla totta vielä ennen kesää, vaikka vähän aikaa näytti pahasti siltä, että aikataulua täytyy sittenkin siirtää. Budjetti näytti nimittäin jossain kohtaa tosi huonolta, eikä se superhyvä ole nytkään. Mutta silti mulla on nyt erinäisistä syistä johtuen sisäinen varmuus siitä, että kaikki tulee menemään hyvin ja kakkosvauvan laskettu aika tulee sittenkin pitämään :)

Ja mikä tämän kaiken sitten sai aikaan, loppujen lopuksi? En tiedä teistä muista, mutta omalla kohdallani olen jo alkanut oppia, että asioiden väkisin eteenpäin puskeminen harvoin tuottaa hyvää tulosta. Jos ollenkaan. Ja että "hiljaa hyvä tulee" on mun kohdallani jopa naurettavan hyvin toteutuva sanonta. Astrologiaan perehtyneille sanoo ehkä jotain se, että Saturnus on mulla nousussa ja hyvin edustettuna kartalla muutenkin. Eli jos tältä suunnalta asiaa tarkastelee, lienee sanomattakin selvää, että mun kohdallani mikään asia ei etene salamavauhtia. Päin vastoin. Usein kaikki tapahtuu raivostuttavan hitaasti. 

Mutta toisaalta, se jos mikä on opettanut mulle tärkeitä läksyjä. Niin kuin vaikka luottamusta. Antautumista. Irtipäästämistä. Siis toisin sanoen sitä, että kaikkea ei voi hallita.Tai että kaikki, jos loppujen lopuksi mikään, ei ole omissa käsissä. 

Ai että se on meille ihmisille vaikea myöntää. Näin myös itseni kohdalla, vaikka mulla onkin tässä kohtaa elämääni ollut jo aika monta tiukkaa paikkaa, joissa olen saanut asiaa harjoitella. Yleensä muistankin tämän irtipäästämisen mahdollisuuden vasta silloin, kun alan olla jo epätoivoinen, enkä oikeasti enää keksi, mitä muuta voisin tehdä. Se on siis toisin sanoen yleensä vasta se viimeinen vaihtoehto, vaikka elämä olisi luultavasti paljon helpompaa, jos näin ei olisi.Vasta siinä kohtaa en nimittäin enää yritä itse, vaan alan pyytämään apua. Hyväksyn sen, että en itse ymmärrä omaa parastani. 

Ja tämähän on sitä samaa, jota monet muutkin henkiset opit, mutta erityisesti Ihmeiden oppikurssi opettaa. Anteeksiantoa. Anteeksiantohan on hyväksyntää parhaimmillaan. Siinä tilassa ihminen ei enää yritä muuttaa maailmaa tai toisia ihmisiä, koska tajuaa, että se on mahdotonta. Maailman voi kuitenkin oppia näkemään toisin ja juuri siihen tämä "mielenmuuttamisen" kurssi tähtää. Muuttamalla omaa, sisäistä filminauhaansa, alkaa ulkoinenkin maailma muuttua.

Ja loppujen lopuksi, juuri tästähän Wernerilandiakin kertoo. Siinähän irtipäästämisen ja antautumisen prosessit näkyvät hyvin esimerkiksi Annelen ympyräteoriassa. Annelen tulkinnan mukaan kaikki elämässä on eräänlaista kiertoliikettä, joka kulkee omassa tahdissaan, omien lainalaisuuksiensa mukaan. Ehkä sitä voisi kutsua myös kohtaloksi, ennaltalaadituksi käsikirjoitukseksi, joka toteutuu siitä huolimatta, onko siitä tietoinen vai ei. Tälle on läheistä sukua sekin ajatus, että kaikille asioille on olemassa aikansa ja paikkansa. 

Senkin takia pään hakkaaminen seinään, tuntuipa asia sitten kuinka tärkeältä tahansa, on useimmiten täysin turhaa. Itse asia ei välttämättä suinkaan ole väärä, mutta ajoitus voi sitä kyllä olla. Siksi on niin tärkeää osata myös päästää irti, luovuttaa. Silloin mukaan saattaa nimittäin hyvinkin astua irtipäästämisen ihme, jolloin kaikki alkaa rullaamaan aivan uskomattomalla tavalla.

Tähän liittyen päätän tämän kirjoituksen pätkään Wernerilandian ekasta osasta. Se sopii erityisen hyvin tähän kohtaan minunkin elämääni, missä vanha on jäämässä taakse ja uusi alkamassa:

"    Ja siinä samassa jokin heidän kaikkien sisällä naksahti eteenpäin. Tai oikeammin: asettui paremmin paikoilleen. Kaikki hätkähtivät ja katsoivat toisiaan.

- Tunnetteko tekin sen? kuiskasi Annele. - Jokin täällä liikkuu.

    Toiset nyökkäsivät. Jokin oli selvästi lähtenyt liikkeelle, herännyt eloon. Sen tunsi aivan selvästi, vaikka puutarha olikin hiljainen, rauhallinen, eivätkä vinossa keikkuvat talotkaan näyttäneet yhtään vinommilta kuin yleensä. Ukko Ylitalo henkäisi ja pyyhkäisi silmiään. Hän kääntyi katsomaan Annelea. 

-Ympyrä taisi juuri sulkeutua, vai mitä?Annele nyökkäsi hieman kalpeana. 

- Minusta tuntuu ihan samalta kuin silloin, kun Kake löysi työhuoneestaan Wernerilandian kartan. Ja silloinhan... Kaikki alkoi alusta. Mitäköhän nyt tapahtuu?

    Puutarhaan levisi aavemainen tunnelma. Werneri tunsi veren liikkuvan suonissaan nopeammin kuin yleensä, eikä hän oikeastaan edes tiennyt, pelkäsikö vai ei. Lähinnä hänestä vain tuntui, että lopultakin kaikki kulki oikeaan suuntaan - mikä ikinä se suunta sitten olikin. 

    - Kaikki muuttuu, hän mutisi itsekseen ja hätkähti vähän omaa ääntänsä. Se kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Arvokkaalta, ehkä jopa hivenen kaupunginjohtajamaiselta. Toiset kääntyivät katsomaan häntä.

     - Kaikki muuttuu? toisti Annele. - Millä tavoin? Ja mistä sinä sen tiedät? 

    - En minä tiedäkään, Werneri vastasi. - Minusta vain tuntuu, että niin se menee. Kaikki muuttuu, vääjäämättä. Emmekä me voi sille mitään."(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, s.148-149. Valmiixi 2015.)

Näin. Ihanan hiljaisia, verkkaisia pakkaspäiviä kaikille.