Kuulumisesta

 

(2.4.2017)

Vähän viiveellä toimin, niin kuin näköjään aina tämän blogin kanssa. Kevät alkaa olla jo pitkällä, mutta mulla palaa mieli vielä helmikuuhun. Osallistuin silloin Graalion Oy:n järjestämään Sanojen syntyvoima-tapahtumaan. 

Lähtötilanne oli siis se, että meitä oli siinä viisi naista: mä, runoilijat Anne Kultti ja Fanni-Laura Patanen, lauluntekijä Anne Siirilä, sekä mun, Anne K:n ja Fanni-Lauran kustantaja Päivi Peltoniemi Valmiixilta. 

Istuttiin mukavassa ringissä ja juteltiin ihan vapaamuotoisesti kirjoista, kirjoittamisesta, sanoista. Siitä, mistä sanat meihin tulevat ja miksi. Millaisia prosesseja itse kullakin on tarinoiden/runojen/laulujen syntyyn ja synnyttämiseen liittyen ollut. Mikä on meidät saanut tarttumaan sanoihin. Vai onko ennemminkin niin, että ne ovat tarttuneet meihin? Paikalla oli kuuntelemassa kivan kompakti porukka kiinnostuneita ihmisiä, ja uskon, että ilta oli meille kaikille merkittävä. Monestakin syystä. 

Olen täällä blogissa useammankin kerran kirjoittanut sellaisesta teemasta, kuin näkyminen. Se on ollut mulle vaikea aihe, ja työsarkaa riittää edelleen. Mutta se, miksi halusin palata nimenomaan tähän helmikuun tapahtumaan, johtuu siitä, että tuolla reissulla se oikeastaan vasta ihan kunnolla kirkastui mulle. Tajusin, että olennaistahan ei ole pelkästään se, että näkyy. Täytyy kuulua myös :)

Ja tämähän ei siis ollut vitsi, vaikka tuo hymiö tuohon putkahtikin. Seinäjoen tapahtumassa nimittäin tajusin, että totta mooses. Näinhän sen pitää mennä. Omien sanojensa takana pitää uskaltaa seistä, vaikka se ei ihan niihin ympäristön normeihin tuntuisi sopivankaan. Pitää antaa äänelleen mahdollisuus kuulua, kertoa. Haavoittumisen uhallakin seistä itsensä rinnalla. Kun eihän sitä voi mennä mitään esitelmääkään pitämään pelkästään sillä ajatuksella, että tässä mä nyt olen, kattokaa. Ehei. Täytyy siinä jotain uskaltaa sanookin. Ja luulenpa, että tämä on mulle vielä paljon vaikeampaa, kuin se näkyminen. 

Tämä Seinäjoen tapahtuma oli onneksi jälleen hyvä tilaisuus harjoitella tätä. Jotenkin kodinomaisen ihanassa, turvallisessa ympäristössä. Lisäksi oli hienoa kuulla toistenkin tarinoita, joissa oli käsittämättömän paljon samantyyppisiä teemoja kuin itsellä. Mikä taas entisestään vahvisti sitä ajatusta, että emme me lopulta niin paljon eroa toisistamme. 

Mutta se, mikä oli mulle erityisen merkittävää, oli se, että kekseliään ystäväni Anne Kultin ansiosta sain myös kuulla omaa tekstiäni muiden lukemana. Olin nimittäin tehnyt tapahtumaa varten kirjanmerkkejä, joista jokaisessa on jokin pieni pätkä jommasta kummasta Werneristä. Anne keksi, että jokainen paikallaolijahan voi nostaa itselleen oman kortin, ja sitten luetaan ne vuorotellen. 

Toivon nyt tosiaan, ettei tästä jäänyt kellekään paikallaolijalle pahoja traumoja, koska mulle tällainen ”oman itsen kuuleminen jonkun toisen suusta” oli todella pysäyttävä ja uskomaton kokemus. Meni suoraan sieluun. Ja syvälle. Tuli onnellinen, hyväksyvä ja ihan pikkuisen ylpeäkin olo siitä, mitä on saanut aikaan. Ihan niin kuin olisi jotenkin näkymättömästi taputtanut itseään olalle ja sanonut, että "hyvä tyttö. Niin sitä pitää. Kuuletko nyt, että se on oikeesti hyvä tarina?"

Ajattelin, että tällainen tunne pitäisi jokaisen saada edes kerran elämässään kokea. Nähdä itsensä ikään kuin itsensä ulkopuolelta, toisten silmin. Siinä saa meinaan ihan uuden perspektiivin omaan itseensä ja omaan tekemiseensä. Mä oon vähän huono itkemään muiden nähden, mutta kyllä siinä pala nousi kurkkuun, kun näki miten ihmiset liikuttui lukemistaan teksteistä. Ne kun kuulemma sattui ihan täydellisen osuvasti niiden omiin elämäntilanteisiin. Kertoi niille jotain niiden omasta itsestä.

Ja sillon mulle jotenkin kirkastu myös se, että tämä on se syy, miksi kirjoitin nuo kirjat. Tässä maailmassa on jotenkin melkein liiankin helppoa ajatella niin, että asioiden arvo määrittyy sen mukaan, miten paljon kuulijoita, lukijoita, katsojia tai tykkääjiä niillä on. Mutta eihän se niin mene. Tämän tapahtuman ansiosta sain tähänkin asiaan taas yhden varmistuksen. 

Siksi uskon nyt vielä vankemmin siihen, että jos pystyy teksteillään koskettamaan edes yhtä, tai jopa muutamaa ihmistä, se on jo täyttänyt tehtävänsä. Kaikki sitä enempi on pelkkää bonusta.

Niin että tehdäänkö nyt niin, että jokainen antaa tänään itselleen edes ihan pienen olalle taputuksen? Tai jopa halauksen? Ihan vaikka vaan siksi, että on olemassa. Ja sehän ei ole ensinkään vähäpätöinen asia, vai mitä?

Luulen, että meistä jokaisella on ainakin välillä taipumusta ajatella, ettei se oma elämä niin ihmeellinen ole. Jotenkin sitä on niin paljon helpompaa ihannoida toisten elämää. Katsella vähän kateellisena sivusta, miten parempaa, hienompaa tai mielenkiintoisempaa muiden elämä muka on. Ja kuitenkin se oma elämä on kaikilla ihan yhtä arvokas. Ihan yhtä mielenkiintonen. Ihan yhtä täysi ja täydellinen. Miten se oikeastaan vois olla mitään muuta? Sehän on just oman näköinen tarina. Just sellanen kun sen pitääkin olla. 

Ja mitä enemmän siihen omaan elämään, omaan tarinaan alkaa keskittyä, sen mielenkiintosemmaks ja hienommaks se muuttuu.