Joulukalenteri! Luukku 7

 

(7.12.2018)

Tänään joulukalenterin luukusta avautuu kortti, jonka nimeksi olen antanut Odottaminen. Kuva löytyy Wernerilandian toisesta osasta ja sieltä sellaisesta kohdasta, missä Werneri on seikkailunsa kannalta hyvin merkittävässä siirtymäkohdassa. Kuvassa Werneri liitelee ympyröiden kanssa, jotka hyppäävät mukaan Annele Sauriaisen maalaaman ympyrätaulun kautta. 

Ympyräthän ovat kirjoissa varsin merkittävä symboli, joka vilahtaa siellä täällä tarinaa erilaisissa muodoissa. Oli siis mielestäni varsin luonnollista, että loppupuolella tarinaa juuri Annelen maalaamasta taulusta tulee se portaali, jonka kautta Werneri siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen. Mutta miksi kortin nimi sitten on odottaminen? 

No siirtymävaihe, you know. Se kohta elämässä, jossa pitää vielä hetken henkäistä ennen alkamaisillaan olevaa elämänvaihetta. Odottaa ja valmistautua. Niin, että sitten kun tilanne on kunnolla päällä, olisi voimia kulkea. Olisi selkeä, rauhallinen ja voimakas olo. Tietäisi mitä tehdä. 

Eli tämä on se kohta kirjoissani, jonka kohdalla voisi soveltaa hyvin sitä vanhaa "hiljaa hyvä tulee"-sanontaa. Oikeanlainen odottaminenhan on parhaimmillaan oikean ajoituksen taidetta, viisautta olla tekemättä liian hätiköityjä ratkaisuja. 

Seuraavassa siis pätkä tästä Wernerin siirtymävaiheesta. Pienestä lepohetkestä, joka hänelle oli oikein mukava antaa. Olkoon se muistutus meille kaikille siitä, että odottaminenkin on tekemistä. Se on teko, joka selkeyttää, kirkastaa ja tuo rauhan kaikkeen tekemiseen. Se on kaikkea sitä, mitä kiire ei ole.

 

"Ja tämän jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Werneri ehti vain hädin tuskin tajuta keltaisen ympyrän olevan hänen taulustaan tuttu Rapa-Ripa, kun jyrkänne oli jo kadonnut hänen altaan jäljettömiin. Kevyt tuulenvire tuuppasi Wernerin lempeästi ilmaan ja siinä silmänräpäyksessä hän jo liiteli eteenpäin kera kolmen hurmioituneen näköisen ympyrän.Wernerin sydän sykähti muutaman ylimääräisen iskun, mutta sitten pelko väistyi ihanan vapaudentunteen tieltä. Melkein ylimaallista rauhaa tuntien poika sulki silmänsä ja vähän aikaa vain nautti. 

    Nautti tuulesta kasvoillaan, nautti omista käsistään, jotka kuljettivat häntä eteenpäin kuin ihan oikeat siivet. Hetki oli jotakuinkin täydellinen, mutta sitten Werneri tunsi aivan selvästi, että oli aika avata silmät. 

    Eikä hän villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi osannut varautua näkyyn, joka hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt. Hänen edessään häämötti hurjan näköinen tunneli, joka näytti tulevan koko ajan lähemmäs. Tai ei, ei tunneli lähemmäs tullut, tajusi Werneri tihrustaessaan tarkemmin. Hänhän sitä kohti kiisi - vieläpä melkoista vauhtia. Tunneli ei näyttänyt alkavan varsinaisesti mistään, eikä sen toisesta päästä ollut minkäänlaista havaintoa. Vailla alkua ja loppua se vain oli siinä, kuin maisemaan sulautuneena, ja loisti hämmästyttävän kirkasta ja puhdasta valoa. 

    Eikä Werneri tunnelin saavutettuaan nähnyt tai kuullut enää mitään. Pehmeästi hän vain sujahti sen uumeniin, eikä tuntenut lähellään edes kolmen erivärisen ympyrän olemassaoloa. Ja kuitenkin, jollain oudolla, sisäisellä tavalla hän oli kuulevinaan niiden iloisen äänen. Hyvää matkaa! ympyrät huusivat. 

    Hyvää matkaa!" 

(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.58-60)