(23.6.2015)
Henkilöstöä Wernerilandiassa on aika paljon. Wernerin, Puppernikkelin, äidin ja isän lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat ainakin Kake Romppainen, Annele Sauriainen, Könttä Fruktison, Sarah Stonehenge ja Ukko Ylitalo. Heidän lisäkseen kirjassa vilahtaa myös sekalainen seurakunta pienemmässä roolissa olevaa porukkaa, niin kuin vaikka Tohtori Tenhunen ja Pynnöset(=rakennusmestari Päiviö Pynnönen, hänen poikansa Pellervo, sekä kymmenen edellisten alaisuudessa ahkeroivaa työmiestä).
Aluksi - tai sanotaan noin ensimmäiset yhdeksän vuotta - henkilöhahmot olivat niin sanotusti aika ohkaisia. Yhden asian ihmisiä. He putkahtivat tarinaan yhtä tasaisen luonnollisesti kuin Werneri ja Puppernikkelikin ja jokainen kertoi myös selkeästi sisäisille silmilleni, minkä näköisistä tyypeistä oli kysymys. Alkuvaiheessa piirtämäni hahmotelmat ovat siis kaikessa kömpelyydessäänkin koko lailla samannäköisiä, kuin niissä kuvissa, jotka lopulta kirjaan päätyivät.
Kaken ja Annelen lienen maininnut jo aiemmin. Tämä lapseton pariskunta päätyy Wernerilandiaan juuri lapsettomuuskriisin seurauksena, missä heistä tulee Wernerin paljon kaipaamat, rakastavat vanhemmat. Alkuvaiheessa Kake kantoi nimeä Kamu Romppanen ja Annele taisi olla arkisemmin vain Anneli. En enää muista, miksi vaihdoin tuon Kamu-nimen, mutta luultavasti bongasin sen nimisen henkilöhahmon jostain kirjasta. Ja nyt kun asiaa mietin, Kake sopii Kakelle nimeksi paljon paremmin. Sitä en kyllä tiedä, onko se lempinimi vai ei.
Paitsi Kaken ja Annelen ulkonäkö, myös määräävimmät luonteenpiirteet olivat selvät heti alusta pitäen. Annele esittäytyi vahvana, persoonallisena ja huumorintajuisena naisena, joka on ammatiltaan kuvataiteilija. Kuten taisin jossain kohtaa jo mainita. Annelen taiteelliset työt kumpuavat hänen elämänfilosofiastaan, jota nainen itse kutsuu ympyräteoriaksi. Annelen taulut esittävät siis "ympyröitä erilaisissa luonnollisissa toimissaan". Tauluja molemmissa kirjoissa vilahtaakin vähän, ja ihan viimeistelyvaiheessa ne saivat aivan erityisen luonteen. Mutta ei siitä sen enempää tässä kohtaa.
Kake sen sijaan on vaimoaan paitsi pienempi kooltaan, myös luonteeltaan. Hän ei liiemmin pidä itsestään, mihin syynä ovat valtavan suuret, gorillamaiset kädet. Kädet vaikeuttavat Kaken pikkutarkkaa arkkitehdin työtä, minkä seurauksena hänen suunnittelemiensa rakennusten mittasuhteet menevät vinksalleen.
Mulla meni muuten aika monta vuotta ennen kuin tajusin, että mullahan on tuollaiset isot kädet myös. Tajusin sen tanssitunnilla, katsoessani itseäni peilistä. Ei mulla tietenkään sellaisia muskeleita ole kuin Kakella, mutta kehon muihin mittasuhteisiin suhteutettuna mun kädet on kyllä hiton pitkät. Ja hassun näköiset. Että omia, alitajuisia traumojako tässäkin on taas ollut takana...
Tätä kirjoittaessa hokasin senkin, että Kake ja Annelehan ovat tyyppeinä aika samanlaiset kuin Wernerin vanhemmat Suomessa. Siis siinä mielessä, että äitihän on selkeästi vahvempi ja ärhäkämpi tyyppi kuin isä, jonka sanomiset kirjassa tiivistyvät melkein kokonaan lauseisiin "niin juuri", "kyllä kulta" ja "olet aivan oikeassa, rakas".
Erona näiden pariskuntien välillä on kuitenkin se, että Kaken ja Annelen suhde on eroavuuksista huolimatta tasavertainen. He myös todella rakastavat Werneriä, mitä ei ikävä kyllä voi isästä ja äidistä sanoa.Tähän liittyen olen miettinyt paljon, miksi äidistä tuli tavallaan tarinan pahis. Ei sillä ainakaan oman äitini kanssa ole mitään tekemistä. Ennemminkin ajattelen käsitelleeni äidin roolin kautta myös omaa tapaani olla äiti. Näin siitäkin huolimatta, että aloin kirjoittaa tätä tarinaa vuosia ennen kuin olen ensimmäisen lapseni saanut. Äidin hahmo saa ainakin minut miettimään sitä, millaisia odotuksia, olettamuksia ja syyllistämistä juuri äidin rooliin yhteiskunnassamme liittyy.
Ei, en puolustele tämän tarinan äitiä sinänsä, mutta sanonpahan kuitenkin, että vaikka sitä onkin välillä vaikea uskoa ja ymmärtää, myös äidit ovat ihmisiä. Eivät sen täydellisempiä. kuin kukaan muukaan. Mutta eivät huonompiakaan. Tavallaan olen siis vähän alleviivannut tätä asiaa ja tehnyt sen vieläpä aika räikeästi. Äiti tosiaan kohtelee Werneriä huonosti. Eikä isälläkään ole kanttia tai halua tehdä asian korjaamiseksi mitään. Kumpikaan ei juuri välitä.
Näin surkeasti asiat harvoin ovat, mutta alleviivauksen takaa voi silti pysähtyä miettimään, miksi me lataamme niin suuria paineita tämän usein niin kovasti aliarvostetun ihmisryhmän harteille. Siis äitien. Miksi me niin helposti odotamme, että juuri he jaksavat, että juuri he kantavat, että juuri he ovat vastuussa siitä, millaiseksi lapsen elämä muodostuu? Äideilläkin on omat surunsa, ristinsä, taakkansa, jotka voivat tehdä lastenkasvatustehtävän välillä hyvinkin haastavaksi.Ja silti, tuskin ketään syytetään mahdollisista epäonnistumisista tehtävässään yhtä paljon kuin juuri äitejä.
Ja koska minäkin olen äitinä kaikkea muuta paitsi täydellinen, toivoisin äidille hiukkasen armahdusta. Kaikkeen on kuitenkin aina syynsä. Siksi onkin mielenkiintoisempaa miettiä, mitä sellaista äidille on tapahtunut, joka selittäisi hänen käytöksensä? Ei oikeuttaisi, mutta selittäisi.
Huh. Tulipa tästä paatos. Tarkoitus oli pureutua tässä tekstissä muutamaan muuhunkin henkilöhahmoon, mutta taidanpa säästää heidät seuraavaan kertaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti