Supervoimista

 

(26.3.2016)

Olenko laiska vai meneekö aika vaan nopeasti, kun kuukausi näyttää vierähtäneen taas edellisestä kirjoituksesta? 

Noo, luultavasti olen kyllä laiskakin, mutta toisaalta olen tälläsenä peruspohjalaisena luonteena pyrkinytkin kirjottamaan vaan sillon kun oikeesti on asiaa. Ja olemaan sillä tavalla sisäisesti kuulolla, että millon juttua alkaa pukkaamaan.

Ja nyt tänä iltana se sitten iski. Ja teemakin putkahti ihan yks kaks mieleen. Laitoin tenavia nukkumaan ja tulin jonkun aasinsillan kautta ajatelleeks edesmennyttä pappaani. En ole ihan varma miks, mutta luulen sen liittyvän jotenkin siihen, että olen tässä viimepäivinä tullut muutenkin ajatelleeks paljon omaa elämääni ja sitä mitä haluaisin vielä tehdä, minne polkuni suunnata. Mennäkkö suoraan, sivupolkuja, yläviistoon, tai ihan jotain muuta.

Miten tämä sitten liittyy pappaani, on se, että juuri pappa on luultavasti se ihminen, jonka ansiosta kiinnostuin sanoista, tarinoista ja kirjoittamisesta niin paljon. Ja niin varhain. Olen jo aiemmin, ehkä useammankin kerran, tullut maininneeksi, että kirjoitin ensimmäisen kirjani kymmenenvuotiaana. Ei sitä tietenkään julkaistu, mutta isäni kyllä kirjoitti sen puhtaaksi, teki kannet ja siellähän tuo komistaa tänäkin päivänä kirjahyllyäni muiden suurteosten joukossa. 

Teos on siinä mielessä autofiktiivinen, että olen siinä itse pääosassa kaverini Minnan kanssa, mutta muuten juttu on kyllä ihan hatusta tempaistu. Kirjan nimi on niinkin kohtalokas kuin Tuleeko Minnasta ja Helistä asiamiehiä?

No ei tullut. Mutta ehkä olen jollain tasolla pohtinut elämäntehtävääni ja kutsumustani jo tuolloin. Tai luultavasti jo aiemmin. Varsinaisen päätöksen kirjailijaksi ryhtymisestä tein toki jo tuolloin kymmenvuotiaana, mutta kyllä se innostus sanojen maailmaan jo aiemmin alkoi. Paljon aiemmin. Ja tässä asiaa edesauttoi se, että olin myös innokas piirtäjä. Piirsin lapsena koko ajan. Automatkoillakin. Piirsin siis läjäpäin kuvia, joiden ympärille alkoi sitten luonnollisesti kiertyä tarinoita. 

Ennen kuin opin kirjoittamaan, äitini toimi kirjurina, mutta viisivuotiaasta eteenpäin hoidin homman itse. Varhaisissa teoksissani oli ehkä viidestä kymmeneen sivua ja niillä oli sellaisia nimiä kuin "Ahrikan eläimiä" ja "Maatilan eläimiä". Varsin realistista kirjallisuutta siis.

Nyt kuulen sieltä taas jonkun kärsimättömän miettivän, että joo joo, entäs se pappa sitten? Missäs vaiheessa se tulee kuvioon? No, jotakuinkin tässä vaiheessa. Pappani nimittäin toimi pikkuruisen Hakojärven kylän kirjastonhoitajana silloin kun olin lapsi. Muistan olleeni aika pieni, kun kävimme joskus illalla kirjastossa ja tietenkin samalla moikkaamassa pappaa. 

Kirjasto sijaitsi tuolloin Hakojärven koulun vinttikerroksessa, jossa oli tosi matala katto. Ja sinne pappa laittoi mut aina juoksemaan, kattoa pitkin. Oon varmaan ollut tuolloin ehkä kolme tai neljävuotias, ja muistan vieläkin miten hauskaa katossa juokseminen oli.Papan kautta sain myös ekan kirjastokorttini. Isoveli hankki sen mulle koulun kirjastovälkällä ja toimitti tärkeänä kotiin. Kortin numero oli 147. 

Olin pyytänyt velimiestä tuomaan myös jonkun kirjan mukanaan. Muistan senkin. Kirjan nimi oli Nenu-nenua. Siinä on yksinkertainen juoni, niin kuin pienten lasten kirjoissa on, ja kauniit, simppelit kuvat. Äiti laittaa poikaa(muistaakseni Valtteria) nukkumaan, pukevat pyjaman, pesevät hampaat. Hyvänyön sanojen yhteydessä hierovat neniä yhteen niin kuin eskimot. Tekevät nenu-nenua.

Rakastin sitä kirjaa, sen tunnelmaa ja lämpöä. Pystyn palaamaan siihen vieläkin: miltä minusta silloin tuntui. Tämä on muuten mulle varsin ominainen piirre ja kovin hyödyllinen mietittäessä juuri kirjoittamista. Siis muisti. Ystäväni hämmästelevät säännöllisesti sitä(viimeksi ihan joitakin päiviä sitten) miten minä muistan kaiken. Oikeasti. Enkä muista pelkästään itselleni tapahtuneita asioita, vaan myös asioita, jotka ovat tapahtuneet toisille. Muistan tunnelmat, muistan sanat, muistan sen miltä musta on joku asia tuntunut. Tai miltä joku asia on jostakin toisesta tuntunut(nämä ovat usein vielä traumaattisempia muistoja, kuin omat. En tiedä miksi). 

Jotkut tuoksut palauttavat suoraan johonkin menneeseen aikaan. Samoin musiikki. Mitä musiikkia olen kuunnellut jossain tietyssä tilanteessa. Tästä syystä en välttämättä kestä tiettyjä biisejä enää ollenkaan.

Enimmäkseen hyvä muisti on tietenkin hyvä asia, mutta toisinaan se on tuntunut myös kiroukselta. Muistipankissani ei nimittäin ole minkäänlaista suodatinta sen suhteen, onko tapahtunut asia kiva vai vähemmän kiva. Ehei. Pankkiin tallentuvat ihan kaikenlaiset muistot, eivätkö ne läheskään aina kysy lupaa, onko nyt sopiva hetki pulpahtaa pintaan. Kunhan pulpahtelevat. Ja sitten huomaan vaikkapa kysäiseväni ohimennen ystävältäni, muistaako hän sen noin neljätoista vuotta sitten tekemänsä maalauksen, josta sanoi sillon että siinä on jotain "mun näköistä". 

Kyllä, näin tapahtui muutama päivä sitten ja nyt maalaus odottelee kaapissa sitä, että saan ostettua sille kehykset :)

Ja samalla tavallahan teki myös pappa tänä iltana. Putkahti mieleen ja sai useammankin samaan aiheeseen liittyvän muistikytköksen nousemaan pintaan. Katossa juoksemisen, ensimmäisen kirjastokorttini ja tietenkin Nenu-nenun. Kyllä, Nenu-nenulla on sydämessäni aivan erityinen paikka paitsi oman itsensä, myös sen vuoksi, että se on ensimmäinen kortilla numero 147 lainattu kirja. 

Niin, ja tietenkin myös siksi, etten voinut käsittää, miten veli oli osannutkin tuoda mulle niin erityisen kirjan. Sellaisen, josta juuri minä pitäisin.Syvemmällä tasolla ajateltuna koen papan myös muistuttaneen siitä, miten kaikki elämässä on tarkoituksenmukaista ja hienosti suunniteltua, vaikka sitä ei arjen tohinassa aina muistaisikaan. Minut kytkettiin sukuni kautta jo pienenä syvälle kirjojen, tarinoiden ja sanojen maailmaan, enkä usko että haluan sieltä koskaan pois. Päin vastoin, tuntuu että haluaisin koko ajan vain kaivautua syvemmälle.

Kiitos siis pappa, siitäkin. Sinne jonnekin.

Tällaisia aarteita löytyi siis muistini kätköistä tänä iltana. Voi olla, että meni nyt hieman asian vierestä, mutta tuskin paljoa. Ilman tiettyjä kokemuksia, muistoja - elämää - ei olisi varmaankaan syntynyt Wernerinkään tarinaa. Näin uskon. Ja olen onnellinen siitä, että kaikista Supervoimista juuri Muisti on minun Supervoimani.

Mikä sinun on?