Joulukalenteri! Luukku 19

 

(19.12.2018)

Joulukalenterini 19. luukusta löytyy kortti nimeltä Vastustus. Tämä on ihan ensimmäinen kirjoistani löytyvä kuva ja lienee myös ensimmäiseksi piirtämäni. Wernerilandiahan alkaa sanoilla "Wernerissä on jotakin vikaa", joka siis on äidin kommentti vielä kohdussa kellivästä Werneristä. Hän on siis tyytymätön Werneriin jo ennen tämän syntymää, mutta kuten kirjojen edetessä käy ilmi, vielä enemmän tämän jälkeen. 

Eli samantyyppisellä teemalla jatketaan kuin eilen, jolloin harjoiteltiin irtipäästämistä. Lienee sanomattakin selvää, ettei minkäänlaista irtipäästämistä voi tapahtua, niin kauan kuin asioiden tilaa vastustaa. Mutta miksi äiti sitten vastustaa Werneriä niin kovasti? Joo, olen kyllä kirjoittanut nämä kirjat, mutta ei se sitä tarkoita, että mulla olisi vastaus kaikkeen :) 

Ehkä äiti vain aistii jo etukäteen, ettei syntymässä oleva lapsi ole mikään tavallinen vauva. Ja pelkää. Ihmisten reaktioita, omia tunteitaan. Sitä, että ei pärjää erikoisen vauvansa kanssa. Itse tunnistan kyllä äitinä, miten herkkä sitä on kaikelle mahdolliselle arvostelulle, mikä kohdistuu omiin lapsiin. Tai varsinkin itseen äitinä ja kasvattajana. Onneksi nämä 12 vuotta äitinä ovat opettaneet jo olemaan vähän armollisempi. Hyväksymään, että kuka tässä nyt täydellinen olisi. Ja kuka lapsi täydellisyyttä vanhemmiltaan edes odottaisi? 

Sillä vaikka Wernerin äiti tuntuukin ensinäkemältä olevan aika tyly tyyppi, ei hän tunteeton ole. Sanoisin että enemmänkin epävarma. Eli ei mulla tätä kirjaa kirjoittaessa todellakaan ollut millään muotoa tarkoitus tuomita yhtäkään äitiä tässä maailmassa. Ei varsinkaan omaani. Sitä paitsi ne, jotka ovat jaksaneet ykkösosan lisäksi lukea myös osan kaksi, huomaavat, että taustat äidin käytökselle selvenevät ainakin hiukkasen. 

Eli tänään taas painotan sitä hyväksyntää, hyväksyntää, hyväksyntää. Se on edelleen se paras lääke siihen, kun tekee mieli taistella niiden kuuluisien tuulimyllyjen kanssa. 

"- Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään. 

    Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan taisi olla hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten "kyllä kulta", "niin juuri" tai "olet aivan oikeassa, rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa. 

    - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi, kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntymäänkään."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 9)