Joulukalenteri! Luukku 22

 

 

(22.12.2018)

Joulukalenterini lähenee loppuaan. Kaksi yötä enää jouluun! Tämän päivän luukun kuva on nimeltään Etsintä. Löytyy aika alkupuolelta ykköskirjaa. Kuva on tilanteesta, missä äiti ja isä ovat juuri saaneet Wernerille autismidiagnoosin. Mikä ei tietenkään ole oikeasti paikkansapitävä diagnoosi, vaan ainoastaan maailman keksimä selitys sille, että Werneri on sellainen kuin on. Wernerilandia ei siis pohjimmiltaan ole tarina autistisesta lapsesta, ainakaan mun mielestäni. Itse ajattelen sen kertovan enemmänkin oman itsen etsimisestä - ja löytämisestä. 

No, tässä kohtaa äiti ja isä kuitenkin saavat diagnoosin. Ja äidin jo odotusaikana alkanut kiihkeä etsintä vain kiihtyy. Hänhän on jo alun alkaenkin ollut sitä mieltä, että Wernerissä on jotakin "vikaa". Joten nyt kun tuolle vialle on vihdoinkin jokin nimi(autismi), on äiti päättänyt hankkia asiasta kaiken mahdollisen tiedon. Hän lainaa kirjaston tyhjäksi autismista kertovista kirjoista, mutta ei sitten lopulta jaksa lukea niistä yhtäkään. 

Etsintä tässä kohtaa kertookin juuri tästä prosessista, jonka hyvin omastakin elämästäni tunnistan. Miten sitä etsii ja etsii niitä vastauksia milloin mihinkin asiaan itsensä ulkopuolelta: kirjoista, toisten ihmisten mielipiteistä, tänä päivänä myös sosiaalisesta mediasta. Tai ihan mistä ikinä keksiikään. Vertaa omia tuntemuksiaan asioista toisten mielipiteisiin, hakee hyväksyntää. Miettii, että "saako näin ajatella", jos omat tuntemukset ja mielipiteet poikkeavat siitä yleisesti hyväksytystä. 

Kuulostaako tutulta? Mä olen henkilökohtaisesti kokenut aina olevani jotenkin kummallinen ja outo, olinpa sitten missä tai kenen kanssa tahansa. Vuosien varrella olen alkanut sen kuitenkin hyväksyä, ainakin enimmäkseen. Mutta kyllä sitä silti välillä tipahtaa sellaseen "oonks mä ihan ok"- tunteeseen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että loppujen lopuksi jokaisen on löydettävä ne vastaukset ja itselle oikeat tavat elää omasta itsestään. 

Kirjoista, henkisistä opeista tai ideologioista on toki tässä itsen etsinnässä apua, mutta vain jos se käynnistää myös oman sisäisen prosessin tyyliin: "mitä minä olen mieltä tästä asiasta". Että resonoiko se asia oman sydämen kanssa vai ei. Jos ei resonoi, sellaiset opit aiheuttavat yleensä samanlaisen turhautumisen, kuin äidillä tuolla alhaalla olevassa katkelmassa. Koska vihahan sieltä äidin käytöksestä koko ajan kumpuaa. Hyväksymättömyys, joka ei ehkä koske niinkään Werneriä, vaan sitä elämää, jota hän ei oikein usko pystyvänsä elämään. 

Olisiko äidinkin elämä ollut siis helpompaa, jos hän olisi hetkeksi pysähtynyt, unohtanut kaiken ulkopuolelta tulevan paineen ja vain kuunnellut omaa sydäntään. Että mikä siellä niin kovasti asioiden tilaa vastustaa. 

Että jos tänään jotain etsitään, niin etsittäiskö sitä omaa tietä? Koska jokaisella sellainen on. Ja se on uniikki ja kaunis. Tarkoituksenmukainen. Ja vaikka emme ehkä voi joka hetki päättää mitä elämässämme tapahtuu, tai mitä se sisältää, me voimme aina valita oman asenteemme. 

Eli hyväksytkö vai vastustatko?

 

 "Tämä sai isän laskemaan Hawkingin ja katsomaan äitiä yllättyneenä. Näin outoja hänen vaimonsa ei sentään ollut vielä puhunut. 

    - Etkö sinä sitten rakasta Werneriä? hän kysyi. 

    Äiti laski päänsä, katsoi muualle. Vaihtoi lopulta puheenaihetta.

    - Täällä sanotaan myös, että jotkut autistit saattavat kuvitella oman maailmansa niin vahvasti, että yrittävät lähteä sinne ihan konkreettisesti. Ja tiedätkö mitä? Viime viikolla kun sinä olit siellä työmatkalla, se poika hävisi minulta kahdeksi tunniksi. En löytänyt häntä mistään, vaikka kävin kaikki huoneet moneen kertaan läpi. Ja sitten yhtäkkiä ne vain ilmestyivät sen typerän norsun kanssa ties mistä, sanoivat jotain käsittämätöntä ja kävivät nukkumaan. 

    Isä otti lukulasit pois. Hän näytti hyvin huolestuneelta. 

    - Oletkohan sinä miettinyt tätä asiaa vähän liikaa, rakas? Jos haluat, voin soittaa huomenna Suurikätiselle ja...

    - Aina sama juttu, kun sinulle yrittää puhua, äiti tiuskaisi. - Sano nyt vielä, että minun pitää ottaa yhteyttä vertaistukiryhmään! 

    - Ei kai siitä haittaakaan olisi, isä yritti. 

    - Eikä hyötyäkään, täräytti äiti takaisin. Sitten hän potkaisi kirjapinon lattialle ja sammutti yövalon. - Ei minua kiinnosta vertailla, kenen lapsi on eniten sekaisin. Mutta voithan sinä mennä sellaiseen, jos niin kovasti kiinnostaa. Minä alan nyt nukkumaan."

(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 71)