torstai 8. kesäkuuta 2017

Leikitään!

Tämän bloggauksen otsikko viittaa uusimpaan oivallukseeni, jonka olen kirjoistani tehnyt. Tehdessäni talvella juttua sinne Ääretön-lehteen, ajattelin, että nyt olen varmaan sanonut tyhjentävästi näistä kirjoista kaiken, mitä suinkin voin. Enempää en osaa, enkä edes halua. Että kukin tehköön niistä just sen tulkinnan, kuin itse haluaa.

No, oon edelleen sitä mieltä, enkä itse asiassa ookkaan tässä aikeissa analysoida enää yhtään mitään. Sen sijaan aion esitellä kirjoilleni sopivan toisenkin käyttötarkoituksen, kuin vain lukemisen. Toki toivon, että kaikki ne ihanat jotka on joko ekan tai jopa molemmat kirjat hankkineet, lukisivat ne. Niissä on valoa. Niissä on iloa. Niissä on viisautta. Mutta viime viikkojen kokemuksella voin kertoa, että voi niitä käyttää muuhunkin.

No, mielellään ei sytykkeenä 😄😄😄

Keksin tämän käyttötarkoituksen muistettuani noin miljoonannen kerran sen yhden ihanan selvänäkijän sanat monta vuotta sitten.
Hän sanoi silloin vielä julkaisemattomasta tarinastani, että kirjoitan siinä omaa juttuani näkyväksi. Ja että kun tarina on valmis, se on askel omalle henkiselle tielleni. No, sitä se on todellakin ollut. Olen tässä erityisesti viimeisen vuoden aikana kuorinut itsestäni niin paljon vanhoja, turhia kerroksia pois, etten varmaan koskaan ennen. Käynyt läpi vanhoja pelkojani. Käsitellyt sellaista omaa epävarmuuttani, jota olen myös noiden kirjojen kirjoittamisen ja niiden julkaisun kautta työstänyt. 

Mutta silti olen ollut vähän ihmeissäni, että tässäkö tää oli. Jokin ei ole vaan ihan auennut. Mutta sitten joku päivä aloin vaan miettiä, että ehkä niillä on muutakin kerrottavaa. Että jos vaan otan kirjan, tai oikeestaan kirjat käteeni, ne antaa mulle vastauksia. Vastauksia mihin? No, mihin vaan, mä ajattelin. Vaikka siihen, että mitä mun tulis tänä päivänä oppia. Tai mitä joku tietty tilanne koittaa mulle opettaa. Miksi joku asia junnaa paikallaan. 

Aloin kokeilla ja hitto vie. Joka kerta kun avasin jomman kumman kirjan, sieltä pomppas näkyviin sellanen tekstinpätkä, joka vastas ihan mahtavasti esitettyyn kysymykseen. Joskus se vaati koko sivun tai aukeaman lukemisen, joskus sieltä tuli ihan suora yhen lauseen vastaus, joka avautu sellaisenaan samantien.

Mietin pitkään, että onko tää sellanen asia, joka kannattaa jakaa muidenkin kanssa. Enhän mä tiedä toimiiko tää samalla lailla kaikille, vai pelkästään mulle itselleni. Kun tietenkin mun on helppo päästä just näihin sanoihin sisään ja ymmärtää niiden syvempi merkitys, kun mun kautta ne kerran on sinne kansien väliin koodattu. 

Mutta mikä estää kokeilemasta! Kokeilkaa! Leikkikää! Ne teistä, joilla on molemmat kirjat(jee!), voitte tehdä samoin kuin minä. Miettikää ensin mitä haluutte kysyä ja tunnustelkaa sitten, kummasta kirjasta vastaus löytyy. Ja sitten kun se on selvillä, kirja vaan auki siltä kohtaa mikä oikeelta tuntuu. Ja sit vaan lukemaan ja kuulostelemaan, mitä kirja haluaa kertoa. Välillä vastaukset on selkeempiä, välillä niitä pitää vähän pureskella. Huumoria tietenkään unohtamatta! Ei tän elämän tarvi aina niin vakavaa olla.

Ja sit loppuun, ihan vaan esimerkkinä, miten mä näitä kirjojen vastauksia itse tulkitsen. Kysyin äsken, että onko tän asian jakaminen täällä blogissa hyvä juttu. Tunsin että vastaus löytyy ykkösosasta. Otin kirjan käteeni ja avasin sen umpimähkään. Sivulta 56 luin seuraavanlaisen pätkän:

"Sinistä taivasta, kirkkaana loistavaa aurinkoa. Paperin takaa heitä tervehti puolitekoinen kaupunki ja puolisen sataa iloisesti nauravaa ihmistä."

Haha! Iloisesti nauraen jakoon siis! Olkaapa hyvä ❤





perjantai 21. huhtikuuta 2017

Lisätarinoita Lukuviikon kunniaksi, osa 5

Näin. On perjantai, ja päättelen oman Lukuviikkoni tähän. Nämä viimeiset tekstit, jotka ovat molemmat kokonaisia lukuja ja siksi aika pitkiä, eroavat niistä edellisistä tarinoista sikäli, että nämä eivät ole proosan jatkokurssilla tekemiäni harjoituksia. Ajattelin laittaa nämä tänne näytepaloiksi siitä, että joskus teksti vaatii vielä isompia leikkauksia, kuin muutaman rivin, sanan tai kappaleen poiston. Joskus joku luku pitää kirjoittaa kokonaan uudelleen.

Molemmista kirjoistani tipahti ihan loppuvaiheessa ainakin yhdet luvut periaatteessa kokonaan pois. Joitakin kappaleita niihin tosin säästyi, ainakin osittain, kuten seuraavasta tulette huomaamaan. Ja kuitenkin, poistosta huolimatta tämä "Tunneli"-niminen luku on mulle edelleen tärkeä ja ansaitsee siksi tulla julkaistuksi tässä. Siitäkin kirjoitin ties kuinka monta eri versiota vuosien varrella, minkä vuoksi onkin melkein koomista, ettei se sitten lopulliseen painokseen päässyt mukaan ollenkaan. 

Mutta uskon, että sen kanssa näpertely palveli kuitenkin jotain tarkoitusta. Vaikka sitten sitä, että te voitte sen nyt lukea :) Eli "Tunneli"-lukua ei kirjoistani enää löydy, vaan se korvautui luvulla "Ensimmäinen hyppy pelottaa aina". Mikä on näin sivumennen mainiten mun omia henkilökohtaisia suosikkilukujani koko kirjassa. 

Olkaapa hyvät!


Tunneli                                                                          

Portaat laskeutuivat kohtisuoraan alaspäin, syvälle maan sisään. Kivistä käytävää oli aseteltu valaisemaan pieniä lamppuja, jotka pullistelivat esiin seinästä ja syttyivät palamaan samalla hetkellä kun Werneri siirsi kivenlohkareen syrjään. Vain Kake saattoi keksiä jotakin näin hienoa, ajatteli Werneri laskeutuessaan alas. Hetken hän mietti lukisiko Sateenkaarikiven tarinan heti, mutta päätti sitten kuitenkin jatkaa matkaansa ainakin sen verran, että löytäisi sopivan paikan missä istua.
                      
Noin kymmenen metriä alempana portaat päättyivät ja Werneri löysi itsensä pitkän käytävän alkupäästä. Samanlaisia pikku lamppuja oli näissäkin seinissä ja aivan selvästi ne toivat käytävään paitsi valoa, myöskin lämpöä. Astellessaan pitkin kivistä käytävää Werneristä ei tuntunut ollenkaan siltä, että tässä oltaisiin oltu maan alla. Pommisuojan hyinen kylmyys oli hävinnyt ja äkkiä hän oli aivan varma, ettei vielä ollut liian myöhäistä. Jos Wernerilandian maanpäälliset kerrokset olivatkin kuolleet, ainakaan vielä se ei ulottunut syvemmälle. Täällä tunnelissa kaikki oli elävää: maaäiti hengitti hänen ympärillään ja voi hyvin.
                      
Werneri käveli eteenpäin reippain askelin. Käytävä hänen edessään kulki pitkänä ja suorana. Leveän tunnelin molemmin puolin oli sijoiteltu pehmustettuja tuoleja ja penkkejä, joiden kauniisti pyöristetyistä muodoista oli helppo päätellä niiden olevan Annelen käsialaa. Katsellessaan tätä Werneri tuli ajatelleeksi Puppernikkeliä, eikä kaikesta tomeruudestaan huolimatta voinut olla tuntematta pientä surua.
                 
– Voi Puppernikkeli. Olisitpa täällä ja näkisit tämän kaiken. Vaikka on kai tämä supertunneli sinun makuusi aivan liian pitkä…
                   
Ja pitkältä se tuntui myös Werneristä. Hän käveli niin kauan, että jalkoihin alkoi jo koskea. Kunnes lopulta, satojen metrien tai kenties jo kilometrin pituisen askelluksen jälkeen käytävä kaartui jyrkästi oikealle. Werneri kääntyi käytävän mukana, silmät ihmetyksestä suurina ja astui valoisaan huoneeseen. Ja silloin hän tajusi maan tasolle rakennetun pienen ja pimeän luolan olevan todellakin vain eräänlainen pommisuojan eteisaula. Tämä sen sijaan oli miellyttävä ja viihtyisä maanalainen maailma. Mykistyneenä Werneri kurkisti sisään ja katseli ympärilleen.
               
Pehmeä sohva ja sen ympärillä vanhoja nojatuoleja. Jykevä ruokapöytä muhkeine penkkeineen, uuni ja hella ruoanlaittoa varten. Lattialla värikkäitä mattoja, seinillä Annelen maalauksia. Werneri käveli syvemmälle huoneeseen ja katsoi näitä suuria, varsin näyttäviä ympyrätauluja. Ensimmäisessä kolme ympyrää seisoi jyrkänteen reunalla ja kurkisteli epävarmana alhaalla olevaa pudotusta. Werneri meni lähemmäs ja näki taulun alakulmassa pienen lapun.
”Ensimmäinen hyppy pelottaa aina”, se julisti. Toisessa taulussa samat kolme ympyrää – sininen, keltainen ja punainen – liitelivät ilmassa hurmioituneen näköisinä. ”Mutta se kannattaa”, oli tämän taulun nimi.
                    
Niukan sisustuksen lisäksi huoneessa ei ollut paljon mitään. Ei edes sotkua, koska sitä ei oltu koskaan tätä ennen käytetty. Tai odotahan! Oli siellä jotakin. Huoneen jokaisella seinällä oli yksi suljettu ovi, joka mitä ilmeisimmin johti johonkin toiseen huoneeseen. Wernerin sydän alkoi hakata lujempaa. Nyt äkkiä tutkimaan, mitä niiden takaa löytyisi!

Ensimmäisen oven takana oli pimeää. Löydettyään valokatkaisijan Werneri näki silmiensä edessä suuren makuusalin, jonka peräseinä oli aivan täynnä retkipatjoja, peittoja ja tyynyjä. Werneri sulki silmänsä ja palasi hetkeksi menneisyyteen. Siellä hän näki itsensä Kaken työhuoneen sohvalla torkkumassa ja kuuntelemassa, kuinka Puppernikkeli oli ilmaissut mielipiteensä myös tämän huoneen rakentamisesta.
– Voithan sinä sen hölmön huoneesi tehdä, norsu oli sanonut. – Mutta jos sieltä ei löydy kunnon futonia ja erikoismuotoiltua pehmoeläinten tyynyä, on turha kuvitella että minä raahautuisin sinne vaikka olisi millainen hätätapaus. Mieluummin jään vaikka uppoavaan laivaan kuin hankin tieten tahtoen särkyjä itselleni... 

Naureskellen Werneri sammutti huoneesta valon ja sulki oven. Sitten hän käveli seuraavalle seinälle ja löysi sieltä oven erittäin kirkkailla loisteputkilla varustettuun vessaan. Ja jälleen Wernerin mieleen muistui Puppernikkelin paatos vessan ikkunoista, eikä hän voinut kuin pyöritellä huvittuneena päätään.
                     
– Yksi piste sinulle, parahin P, hän sanoi. – Näissä vessoissa ei ainakaan ikkunoita ole, mutta keinovaloa sitäkin enemmän. Nyt olisit tyytyväinen, senkin vanha jäärä...
                      
Kolmanteen oveen oli teipattu iso paperi, jossa luki suurin kirjaimin: ”SAPUSKAA”. Werneri kurkisti sisään ja näki jättimäisen pakastimen, joka höyrysi jäistä ilmaa ja sai hänet kietomaan kätensä ympärilleen. Pitkät hyllyrivit oli ahdettu aivan täyteen ruokaa, ja purkkeineen ja purnukoineen ne jatkuivat niin kauas, ettei viimeisiä pakkashuuruista enää edes erottanut.
                      
Nopeasti Werneri painoi kiinni tämänkin oven ja käveli sitten jännitys suonissa tykyttäen viimeiselle ovelle. Se sijaitsi huoneen äärimmäisessä nurkassa, syrjässä kaikesta muusta. Ja juuri se teki siitä Wernerin mielestä kaikkein kiinnostavimman. Ovi oli selvästi ympäristöstä poikkeava – ei ulkomuodoltaan, vaan energialtaan. Niinpä Werneri suhtautuikin siihen samanlaisella pyhällä kunnioituksella, kuin hän uskoi ensimmäisten avaruuslentäjien suhtautuneen kuun pinnalla kävelemiseen.
                    
– Tämä on pieni askel minulle, Werneri mutisi tarttuessaan juhlallisesti oven kahvaan ja painaessaan sen alas. – Mutta suuri askel wernerilandialaisille, hän jatkoi ja avasi oven.

Mutta vaikka Werneri olisi valmistellut itseään näkemäänsä miten hyvin, ei hän sittenkään olisi osannut varautua oven takaa paljastuvaan näkyyn. Se oli jotain aivan erikoislaatuista. Jos Wernerilandia jo itsessäänkin oli harvainaisen kaunista ja omaperäistä seutua, tämä oli sitä vielä moninkertaisesti enemmän. Werneri tuijotti näkyä häkeltyneenä ja nipisteli itseään uskoakseen, että oli todellakin hereillä. Unenomainen tunnelma ei nipistelystä kadonnut, mutta siitä hän oli vain kiitollinen. Jos elämä kerran oli pelkkää unta, tämä kuului takuulla sen kauneimpiin ja kiinnostavimpiin osiin.
                      
Oven takana ei ollut enää Kaken suunnittelemaa, valaistua käytävää, niin kuin Werneri oli arvellut. Itse asiassa kului jonkin aikaa, ennen kuin hän näki siellä yhtään mitään. Mutta mitä pidempään Werneri tätä näkemäänsä ei mitään tuijotti, sen enemmän siitä alkoi tulla näkyviin.
                      
Ei se ollut pelkkää ruskeaa, muhevaa multaa, vaikka aluksi siltä näyttikin. Ennemminkin sitä voisi kuvata elävänä, sykkivänä ja alati liikkuvana jonain, joka muodosti sekunnin väläyksissä häikäisevän kauniita kuvioita. Ja joka puolella Werneri näki kuin puun oksia, tai kasvien juuria, jotka ympäröivät koko maisemaa ja tekivät siitä entistäkin liikkuvamman. Hän tuijotti näkyä lumoutuneena ja yritti ymmärtää sitä. Turhaan. Näky hänen edessään ei pysynyt paikoillaan, ei suostunut asettumaan ihmisymmärryksen rajoihin. Se ei ollut niinkään maisema, tai edes kuva kauniista maisemasta – se oli tunnelma.
                      
Ja nyt tämä tunnelma oli saanut Wernerin valtaansa. Se liikkui ja välähteli hänen silmissään ja veti puoleensa uskomattomalla voimalla. Ja mitä pidempään hän maisemaa tuijotti, sen selvemmin hän huomasi kuinka liike alkoi muodostaa hänen eteensä polkua. Kaiken läpäisevä valo veti ruskeaa maata syrjään yhä enemmän, kunnes Wernerin eteen oli muodostunut käytävä. Tänne Sateenkaarikiven tarinat olivat siis hänet johdattaneet. Salaperäiseen tunneliin, joka ei taatusti ollut Pynnösen työmiesten rakentama, eikä edes Kaken suunnittelema. Werneri katsoi edessään avautuvaa polkua ja jostakin se vain pälkähti hänen päähänsä: portti ikuisuuteen. Vaistomaisesti hän tiesi sen vievän hänet kauas ajan maailman ulottumattomiin. Jonnekin, mikä oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Tunneli ei näyttänyt alkavan erityisesti mistään, eikä sen toisesta päästä ollut minkäänlaista havaintoa. Vailla alkua ja loppua se vain oli. Omana itsenään, loputtomiin.
                      
Werneri astui käytävään yhtä aikaa varovaisin ja reippain askelin. Mutta ennen kuin hän ehti kävellä yhtään pidemmälle, tai ajatella tai tehdä mitään, tunneli oli imaissut hänet pyörteisiinsä. Eikä hän yhtäkkiä enää nähnyt tai kuullut mitään. Kaikki oli vain valoa, häikäisevän kirkasta valoa, joka ympäröi hänet ja täytti hänet ja jatkui minuutin, kaksi, kolme.

Ja sitten – täydellinen rauha. Pöytä ja penkit seisoivat hievahtamatta omilla paikoillaan. Hella ja uuni olivat autuaan tietämättömiä niitä ympäröivän maailman menosta. Annelen taulujen ympyrät suorittivat omia luonnollisia toimiaan. Näytti aivan siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan ketään ollutkaan. 

Werneri oli kadonnut.


Ensimmäinen hyppy pelottaa aina


Portaat laskeutuivat kohtisuoraan alaspäin, syvälle maan sisään. Kivistä käytävää oli aseteltu valaisemaan pieniä lamppuja, jotka pullistelivat esiin seinästä ja valaisivat portaikon helpoksi kulkea. Vain Kake saattoi keksiä jotakin näin hienoa, ajatteli Werneri laskeutuessaan alas. Hetken hän mietti lukisiko Sateenkaarikiven tarinan heti, mutta päätti sitten kuitenkin jatkaa matkaansa ainakin sen verran, että löytäisi sopivan paikan missä istua.

Noin kymmenen metriä alempana portaat päättyivät ja Werneri löysi itsensä pitkän käytävän alkupäästä. Samanlaisia pikku lamppuja oli näissäkin seinissä ja aivan selvästi ne toivat käytävään paitsi valoa, myös lämpöä. Astellessaan pitkin kivistä käytävää Werneristä ei tuntunut ollenkaan siltä, että tässä oltaisiin oltu maan alla. Pommisuojan hyinen kylmyys oli hävinnyt ja äkkiä hän oli aivan varma, ettei vielä ollut liian myöhäistä. Jos Wernerilandian maanpäälliset kerrokset olivatkin kuolleet, ainakaan vielä se ei ulottunut syvemmälle. Täällä tunnelissa kaikki oli elävää: maaäiti hengitti hänen ympärillään ja voi hyvin.

Werneri käveli eteenpäin reippain askelin. Käytävä hänen edessään kulki leveänä ja suorana. Tunnelin molemmin puolin oli sijoiteltu pehmustettuja tuoleja ja penkkejä, joiden kauniisti pyöristetyistä muodoista oli helppo päätellä niiden olevan Annelen käsialaa. Wernerin katsellessa tätä Puppernikkeli putkahti taas hänen mieleensä, eikä hän kaikesta tomeruudestaan huolimatta voinut olla tuntematta pientä surua.
– Voi kamuseni. Olisitpa täällä ja näkisit tämän kaiken. Vaikka olisi tämä tunneli kai sinun makuusi aivan liian pitkä…

Tosiasiassa tunneli oli paljon lyhyempi, kuin miltä ensi näkemältä vaikutti. Ohitettuaan vielä yhdet Annelen nikkaroimat penkit, Werneri huomasi käytävän kaartuvan jyrkästi oikealle. Myös Werneri kääntyi, silmät ihmetyksestä suurina ja huomasi seisovansa valoisan huoneen ovella. Ja silloin hän tajusi maan tasolle rakennetun pienen ja pimeän luolan olevan todellakin vain eräänlainen pommisuojan eteisaula. Tämä sen sijaan oli miellyttävä ja viihtyisä maanalainen maailma. Mykistyneenä Werneri seisoi siinä ja vain katseli tuota kodikkaasti sisustettua huonetta.

Pehmeä sohva ja sen ympärillä vanhoja nojatuoleja. Jykevä ruokapöytä muhkeine penkkeineen, uuni ja hella ruoanlaittoa varten. Lattialla värikkäitä mattoja, seinillä Annelen maalauksia. Huoneen vasemmalla seinällä Werneri näki myös monta ovea, joihin piirretyistä merkeistä hän päätteli niiden takaa löytyvän vessoja, ruokavarastoja ja nukkumispaikkoja hätätapauksia varten.

Sydän äänekkäästi hakaten Werneri käveli syvemmälle huoneeseen, mutta pysähtyi sitten äkisti. Heti astuttuaan kynnyksen yli, jokin huoneen energiassa muuttui. Eikä sitä pelkästään tuntenut, vaan myös näki. Werneri katseli ympärilleen ja tajusi jokaisen esineen energiakentän tulleen näkyviin, mikä teki kaikesta jollain lailla epätodellista. Eikä siinä kaikki. Huone näytti myös kallistuvan, hiukkasen verran oikealle päin, mikä asetti huoneen keskiöön kaksi Annelen maalaamaa ympyrätaulua. Ja siinä samassa Werneri tajusi huoneeseen tulvivan valon tulevan juuri maalauksista.

Hän alkoi kävellä kohti tauluja, hyvin hitaasti, ja tunsi niiden melkein kuin imevän itseään puoleensa. Werneri otti toisen askeleen, sitten vielä kolmannen, ja kun hän oli kävellyt aivan taulujen eteen, oli imu jo niin voimakas että Wernerin alkoi olla vaikea hengittää. Mutta perääntyä hän ei silti aikonut. Jos totta puhutaan, oikeastaan hän toivoi pääsevänsä taulun kautta takaisin kellohuoneeseen, kuuntelemaan sitä ihmeellistä raksutusta. Ehkä hän toisen mahdollisuuden saatuaan ymmärtäisi paremmin, mitä se paikka oikein halusi hänelle kertoa.

Werneri asettui taulujen eteen ja katsoi niitä tarkemmin. Ensimmäisessä kolme ympyrää seisoi jyrkänteen reunalla ja kurkisteli epävarmana alhaalla olevaa pudotusta. Werneri käänsi katseensa taulun alakulmaan ja löysi sieltä pienen lapun.

”Ensimmäinen hyppy pelottaa aina”, se julisti. Toisessa taulussa samat kolme ympyrää – sininen, keltainen ja punainen – liitelivät ilmassa hurmioituneen näköisinä. ”Mutta se kannattaa”, oli tämän taulun nimi.

Werneri sulki hetkeksi silmänsä, hengitti kolme kertaa sisään ja ulos. Sitten hän avasi silmänsä ja alkoi uhkarohkeasti tuijottaa ensimmäistä taulua. Odotti, että jotain tapahtuisi: kuva alkaisi kieppua, huone pyöriä tai tapahtuisi jotain muuta sen suuntaista. Mutta ilmeisesti nämä taulut eivät toimineet samalla lailla kuin Aina roiskuu kun iloitaan. Tai ainakaan kuvasta ei hypännyt mitään Rapa-Ripaa tai muutakaan ympyrää ulos, muodostamaan hänen eteensä jännittävää portaalia. Werneri katsoi kuvaa vielä hetken, mutta luovutti sitten huokaisten. Kai tässä oli jotain muuta keksittävä.

Ja siinä samassa hänet valtasi outo olo. Ei hän sitä toki korvilla kuullut, mutta jollain sisäisellä tavalla Werneristä alkoi tuntua kuin taulu olisi kutsunut häntä.  Werneri pidätti hengitystään, kuunteli oikein tarkasti ja kyllä vain – hän kuuli sen taas. Tule lähemmäs, taulu sanoi aivan selvästi. Tule lähemmäs.
Tule lähemmäs.

Werneri katsahti ympärilleen ja mietti, mahtoiko joku sittenkin pilailla hänen kanssaan. Miten hän olisi voinut astua lähemmäs, kun seisoi jo nyt vain muutamien senttimetrien päässä tauluista? Mutta ääni oli sitkeä. Tule lähemmäs, se hoki vielä muutaman kerran. Ja kun Werneri ei vielä sittenkään tajunnut, se lisäsi hokemaansa toisenkin kehotuksen. Ota askel.

Ota askel. Ota askel.

Ja vaikka se tuntuikin kovin typerältä, Werneri totteli. Hän otti yhden, pienen askeleen ja hämmästyi, kun ei törmännytkään naama edellä tauluun. Sen sijaan hän asteli kevyesti maalauksen sisään ja huomasi siinä samassa seisovansa jyrkänteen reunalla, vierellään kolme epävarman oloista ympyrää.

Se oli vielä pelottavampaa, kuin se viimeöinen portaali. Pudotus, jota hän kurkisteli sinisen, keltaisen ja punaisen ympyrän kanssa, oli huikaisevan pitkä, eikä hänen takanaan ollut enää mitään. Werneri yritti kyllä kääntyä, astua taulusta takaisin huoneeseen, mutta enää se ei ollut mahdollista. Kapean kallionreunan takana oleva maailma päättyi kipeästi töksähtäen siihen taulukankaaseen, johon Annele oli kuvan maalannut.

Werneri katsoi vierellään tohisevia ympyröitä ja alkoi tuntea kuristavaa kauhua. Siinä ne kierivät ja pyörivät hänen ympärillään, pulputtivat jotain oudon kuplivaa kieltä ja näyttivät olevan yhtä hädissään kuin Wernerikin.

Kunnes yhtäkkiä sininen ympyrä painui hieman alaspäin, näytti keräävän vauhtia suureen ponnistukseen. Ja sitten se vain ponnahti ilmaan ja katosi rotkon pudotukseen. Siitä voimaa saaneena punainen ympyrä teki samoin. Ponnistus, irtipäästö ja putoaminen villisti kiljahtaen pelkkään tyhjyyteen. Werneri seisoi avuttomana keltaisen ympyrän vierellä, hivuttautui tätä lähemmäs, ja tunsi, miten hikinoro toisensa jälkeen juoksi hänen otsaansa pitkin alas.

Keltainen ympyrä kääntyi Wernerin suuntaan ja nyökkäsi kannustavasti. Ja vaikka sillä ei varsinaisesti suuta ollutkaan, näytti se silti virnistävän, ennen kuin otti vauhtia ja syöksyi rotkon reunalta alas.

Ja tämän jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Werneri ehti vain hädin tuskin tajuta keltaisen ympyrän olevan hänen taulustaan tuttu Rapa-Ripa, kun jyrkänne oli jo kadonnut hänen altaan jäljettömiin. Kevyt tuulenvire tuuppasi Wernerin lempeästi ilmaan ja siinä silmänräpäyksessä hän jo liiteli eteenpäin kera kolmen hurmioituneen näköisen ympyrän. Wernerin sydän sykähti muutaman ylimääräisen iskun, mutta sitten pelko väistyi ihanan vapaudentunteen tieltä. Melkein ylimaallista rauhaa tuntien poika sulki silmänsä ja vähän aikaa vain nautti.

Nautti tuulesta kasvoillaan, nautti omista käsistään, jotka kuljettivat häntä eteenpäin kuin ihan oikeat siivet. Hetki oli jotakuinkin täydellinen, mutta sitten Werneri tunsi aivan selvästi, että oli aika avata silmät.

Eikä hän villeimmissä kuvitelmissaankaan olisi osannut varautua näkyyn, joka hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt. Hänen edessään häämötti hurjan näköinen tunneli, joka näytti tulevan koko ajan lähemmäs. Tai ei, ei tunneli lähemmäs tullut, tajusi Werneri tihrustaessaan tarkemmin. Hänhän sitä kohti kiisi – vieläpä melkoista vauhtia. Tunneli ei näyttänyt alkavan varsinaisesti mistään, eikä sen toisesta päästä ollut minkäänlaista havaintoa. Vailla alkua ja loppua se vain oli siinä, kuin maisemaan sulautuneena, ja loisti hämmästyttävän puhdasta ja kirkasta valoa.

Eikä Werneri tunnelin saavutettuaan nähnyt tai kuullut enää mitään. Pehmeästi hän vain sujahti sen uumeniin, eikä tuntenut lähellään edes kolmen erivärisen ympyrän olemassaoloa. Ja kuitenkin, jollain oudolla, sisäisellä tavalla hän oli kuulevinaan niiden iloisen äänen.

Hyvää matkaa! ympyrät huusivat.

Hyvää matkaa!

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lisätarinoita Lukuviikon kunniaksi, osa 4


Heippa hei. Tällainen tekstipari löytyi tällä kertaa tuolta vanhojen harjoitusten joukosta. Olen siinä kokeillut kirjoittaa tekstiä kahdesta eri suunnasta. Ekassa pätkässä teksti on jotakuinkin siinä muodossa, missä se kirjaan sitten päätyikin, mutta jälkimmäinen kertoo saman tarinan ikään kuin lopusta päin katsottuna. Silloin kun asiat ovat jo tapahtuneet.

Katkelma löytyy Wernerin ykkösosan(ajassa ajan sisällä) alkupuolelta, luvusta Kake ja Annele. Siinä kerrotaan arkkitehti Kake Romppaisesta ja kuvataiteilija Annele Sauriaisesta, ja siitä, miten he alunperin löysivät tiensä Wernerilandiaan. Ja millaisten olosuhteiden vallitessa. Kakesta ja Annelestahan tulee Wernerilandiassa Wernerin sijaisvanhemmat. Lapseton pariskunta, joka sopivasti päätyy samalle saarelle vanhempiensa hyljeksimän pikkupojan ja tämän pehmoelefantin kanssa. Sehän ei voi mitenkään olla sattumaa, eihän?

Kake ja Annele

Ennen Wernerilandiaan saapumistaan Annele oli hyvin uupunut. He olivat käyneet Kaken kanssa läpi viisi vuotta kestäneet, kuluttavat lapsettomuushoidot, joista oli jäänyt muistoksi vain kuivunut pankkitili ja entistä pahemmin kuoreensa vetäytyvä aviomies.
              
Annele oli hyvin vihainen. Itselleen, elämälle ja ennen kaikkea Jumalalle.
                    
– Koettelemisen minä olisin vielä ymmärtänyt, hän puhisi tyhjentäessään astianpesukonetta. – Koettelemisen, josta hyvin selvittyäni sinä olisit palkinnut minut ihanalla vauvalla. Paljon surkeammatkin ihmiset saavat lapsia, tiedätkös? En ymmärrä mikset sinä luottanut että minäkin olisin pystynyt siihen.
                     
Annele pysähtyi kuppi kädessään ja kääntyi katsomaan olohuoneen seinää. Sinne hän oli ajatellut ripustavansa kuvalkavalkadin heidän perheestään sitten kun se olisi valmis. Iloisia kuvia hänestä, Kakesta ja vauvasta. Ehkä myös kehystettyjä tauluja lapsen ensimmäisistä piirroksista. Äitienpäiväkortteja, itse keksittyjä runoja. Vuosien kuluessa seinälle olisivat päätyneet luonnollisesti myös rippi -ja ylioppilaskuvat, sekä aikanaan ruusuntuoksuinen hääkuva. Ja lopulta jokaisen äidin unelmien täyttymys: ensimmäiset otokset ihanista lapsenlapsista. Niin olisi ympyrä tehnyt täyden kierroksen ja palautunut takaisin lähtöpisteeseensä: uuden elämän syntymiseen.
                     
Mutta tänään hän oli puhunut viimeisen kerran lääkärin kanssa ja ymmärtänyt että heidän perheensä oli tässä. Hän ja Kake. Kuvakavalkadiin ei koskaan tulisi kuvia vauvasta. Seinä oli tyhjä ja sellaisena pysyisi. Siitä oli tänään tullut tyhjempi kuin koskaan.
                     
Sitä oli melkein liian tuskallista ajatella. Annele valahti lattialle ja viskaisi kupin kädestään kohti valokuville varattua seinää.
                     
– Minä en usko sinuun enää, Annele kirkui. – Järjestä minulle lapsi nyt heti, tai minä eroan kirkosta!
                     
Lasinpalojen sinkoillessa ympäriinsä, Annelea kadutti. Hän oli saanut ankaran uskonnollisen kasvatuksen, jonka piirissä edellä mainittu olisi ollut mitä törkeintä jumalanpilkkaa. Itsekin järkyttyneenä omasta purkauksestaan Annele pyyhki kyyneleensä ja pyysi anteeksi. Kai tälläkin asialla jokin syvempi merkitys on, hän pakotti itsensä ajattelemaan. Ehkä hänen elämäntehtäväänsä ei vain kuulunut vauvojen synnyttely ja kuvagallerioiden ripustelu. Hiljaisena Annele siivosi aiheuttamansa sotkun ja tyhjensi loput astiat. Kake tuli työhuoneestaan ja katsoi vaimoaan kysyvästi.
                     
–  Mitä se oli? Ihan kuin olisit huutanut.
– Äh, ei mitään, Annele sanoi silmiään pyyhkäisten. – Lehtikauppias vain. Minä sitten vihaan niiden soittelua.
                     
Kake kohautti olkapäitään ja palasi työnsä pariin. Annele meni  olohuoneeseen ja istui sohvalle. Hän ei laittanut televisiota päälle, eikä valinnut hyvinvarustetusta cd-hyllystä mitään tunnelmallista soimaan. Ei sinä iltana. Koko illan hän vain istui oman surunsa ympäröimänä ja tuijotti seinää niin kauan, että oli aika mennä nukkumaan. Viimeisenä äänenä ennen nukahtamistaan hän kuuli Kaken työhuoneesta kuuluvan rapinan, kun mies levitteli valaistulle pöydälle rakennuspiirustuksiaan.
                     
Parin tunnin päästä Annele heräsi siihen, kun Kake tuli huoneeseen. Yöpöydän kello näytti puolta kolmea, mikä sai Annelen huokaisemaan syvään. Hänen miehensä oli parantumaton työnarkomaani, erityisesti silloin kun jokin oli pielessä, eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta kun hänen suunnitteluprojektinsa venähtivät aamun pikkutunneille asti.
                     
– Mitä nyt? Annele kysyi ja nousi silmiään hieroen istumaan. – Mikset sinä ole jo nukkumassa?
– Tule kulta, Kake supisi hyvin kiihtyneenä. – Jotain outoa tapahtuu.
                     
Normaalisti Annele olisi saattanut hermostua pahemman kerran tullessaan herätetyksi näin tökeröllä tavalla. Mutta nähtyään Kaken ilmeen, hän nousi ylös ja seurasi miestään tämän työhuoneeseen.
                    
– Katso, Kake sanoi ja kääri auki ikivanhan paperikäärön. – Tämä on aivan kuin sinun ympyräteoriastasi!
                     
Äkkiä Annele oli täysin hereillä. Ympyrät kuuluivat aihepiiriin, johon hän ei koskaan kyllästynyt. Jo lapsena hänellä oli ollut oma teoriansa maailmasta ja sen tavasta toimia. Hän kutsui sitä ympyräteoriaksi. Hänen lempisanontoihinsa kuuluivat muuan muassa maailmaa laajasti määrittävät: ”Elämä on ympyrää” ja ”Kaikki pyörii”, joihin tiivistyi Annelen mukaan kaikki se, millä oli mitään merkitystä. Periaatteena tässä ympyräfilosofiassa oli se, että kaikki palaa aina lopulta takaisin lähtöpisteeseensä. ”Kun ympyrä sulkeutuu, homma on hoidettu eikä siitä sen enempää”, oli Annelella tapana sanoa milloin mihinkin tilanteeseen. Omassa elämässään hänellä oli ollut noita tilanteita paljon, ja jokainen niistä oli vain vahvistanut maailmankuvan toimivuutta.
                     
Joten tuijottaessaan nyt Kaken ojentamaa paperia, tunsi Annele ympyrän sulkeutuvan sisällään. Jollain lailla hän tajusi Jumalan vastanneen räyhäämiseensä, vaikka ei vielä tiennytkään miten. Paperiin oli piirretty sisäkkäisiä kehiä, jotka tarkemmin katsottuna muodostivat jonkinlaisen kartan. Annele ei ollut mikään arkkitehtuurin ammattilainen, mutta kyllä hän sentään selvät talojen, ovien, ikkunoiden ja metsien merkit tunnisti.



Kake ja Annele(versio 2)


Ensin oli ilmestynyt kartta. Sisäkkäisiä ympyröitä, joista jokaiseen oli piirretty eri asioita. Talojen, ovien, ikkunoiden ja metsien merkkejä. Ulointa kehää ympäröi jopa muhkean näköinen vuorijono. Annele oli tuijottanut kuvaa silmät selällään ja tuntenut, kuinka kaikki oli loksahtanut paikoilleen. Sillä selväähän oli, että tällä kaikella oli jotakin tekemistä hänen illalla tapahtuneen räyhäämisen kanssa.
                      
– Katso nyt, oli Kake hokenut hänen vierellään. – Tämä on kuin suoraan sinun ympyräteoriastasi!
                      
Se oli totta, ja sen vuoksi Annele olikin varma että Jumala itse tässä häntä lähestyi. Ympyrät kuuluivat nimittäin siihen aihepiiriin, johon hän ei koskaan kyllästynyt. Jo pikkutytöstä saakka hänellä oli ollut oma teoriansa maailmasta ja sen tavasta toimia. Hän kutsui sitä ympyräteoriaksi. Periaatteena tässä filosofiassa oli se, että kaikki palaa aina lopulta takaisin lähtöpisteeseensä. ”Kun ympyrä sulkeutuu, homma on hoidettu, eikä siitä sen enempää”, oli Annelella tapana sanoa milloin mihinkin tilanteeseen. Omassa elämässään Annelella oli ollut noita tilanteita paljon, ja jokainen niistä oli vain vahvistanut maailmankuvan toimivuutta.
                      
Viime aikoina Annele oli tosin ollut liian väsynyt uskoakseen mihinkään. Eilen illallakin nukkumaan mennessään hän oli tuntenut vain syvää voimattomuutta. Sulkiessaan silmänsä hänen mielessään oli vilistänyt muistot viimeiseltä viideltä vuodelta: pitkä matka, joka oli alkanut innosta ja toiveikkuudesta ja päättynyt täydelliseen pettymykseen. Vielä viisi vuotta sitten hän oli ollut varma, että lääketiede voisi auttaa heitä saamaan lapsen. Oman pienen palleron, josta he olivat Kaken kanssa jo pitkään haaveilleet. Vuodet olivat vierineet ja rahaa kulunut. Pankista sitä oli haettu useita kertoja, milloin milläkin verukkeella. Kunnes sitten eilen Annele oli puhunut viimeisen kerran lääkärinsä kanssa. Mies oli ollut pahoillaan, mutta varma asiastaan: oli olemassa joitakin asioita, joille lääketiedekään ei voinut mitään.
                      
– Tämä taitaa nyt olla niitä henkimaailman juttuja, hän oli sanonut ja kätellyt Annelea. – Kaikkea hyvää teille. 
                       
Annele ei ollut tiennyt, oliko mies vitsaillut vai ollut tosissaan. Palattuaan kotiin, hän oli laskenut käsilaukun eteisen penkille ja mennyt olohuoneeseen. Ja siinä hän oli istunut melkein koko päivän ja tuijottanut seinää. Samaa seinää, jota hän oli pitänyt viisi vuotta tyhjillään vauvaa varten. Aluksi se oli ollut vain hauska ajatus, josta pikku hiljaa oli tullut harrastus ja viimeisinä aikoina suorastaan pakkomielle. Hänen toteutumattomien toiveidensa pyhä alttari, jota piti kohdella kunnioituksella sen tarkoituksen tähden, joka sillä vielä jonain päivänä olisi. Mutta nyt, katsoessaan seinään vuosien saatossa painautuneita kupruja ja auringonpaahtamia värivirheitä, hän alkoi vasta nähdä sen rumuuden. Kirottu seinä seisoi siinä kyllä vuodesta toiseen, mutta muuten talo oli täysin tyhjä.
                      
Päivä oli kulunut, tunnit vierineet eteenpäin. Iltaruuan jälkeen Kake oli painunut työhuoneeseensa piirtämään ja Annele oli alkanut tyhjentää astianpesukonetta. Ja yhtäkkiä hänellä oli tullut mitta täyteen. Vai muka henkimaailman asia, oli Annele jupissut itsekseen. Tuskinpa Jumalaa oli edes olemassa. Eikö Raamatussakin kerrottu Herran aina koettelevan ihmisiä? Koettelevan ja sitten palkitsevan. Häntä oli kyllä totisesti koeteltu, mutta palkkiota – ihanaa vauvaa – ei silti näkynyt missään. Hänestä tuntui epäreilulta, että Jumala oli jättänyt oman osansa sopimuksesta hoitamatta.
                      
Annele oli pysähtynyt kuppi kädessään ja kääntynyt katsomaan olohuoneen seinää. Sinne ei tulisikaan kuvakavalkadia heidän perheestään sitten kun se olisi valmis. Ei iloisia kuvia hänestä, Kakesta ja vauvasta. Ei lapsen ensimmäisiä piirroksia, ei äitienpäiväkortteja. Ei rippikuvia,ei hääkuvia, ei tulevien lastenlasten kuvia. Ei mitään. Seinä oli tyhjä ja sellaisena pysyisi. Siitä oli tänään tullut tyhjempi kuin koskaan.
                      
Sitä oli melkein liian tuskallista ajatella. Annele oli valahtanut lattialle ja viskannut kupin kädestään kohti valokuville varattua seinää.
                      
– Minä en usko sinuun enää! Annele oli kirkunut. – Järjestä minulle lapsi nyt heti, tai minä eroan kirkosta!
                      
Ja vaikka Annele olikin heti huutonsa jälkeen pyytänyt Jumalalta anteeksi, nyt hän oli purkauksestaan pelkästään iloinen. Sillä katsoessaan Kaken ojentamaa karttaa, hän tunsi viiden vuoden pituisen ympyrän sulkeutuvan sisällään. Lopultakin hän oli perillä. Jotakin merkittävää, ihmeellistä ja ihanaa tulisi pian tapahtumaan – hän oli aivan varma siitä. Hiljaisena hän lausui pienen kiitoksen ja ojensi paperin takaisin Kakelle. Sitten hän meni rauhallisin mielin takaisin sänkyyn ja sulki silmänsä. Jumala oli sittenkin olemassa.













torstai 13. huhtikuuta 2017

Lisätarinoita Lukuviikon kunniaksi, osa 3

No niin. Täällä taas. Luonnollisena jatkumona edellisiin postauksiin Werneristä ja Puppernikkelistä, laitan tähän nyt kaksi tekstipätkää, joissa olen kuvannut Wernerin huonetta hänen Suomen kodissaan. Katkelma on kohdasta, jossa Werneri ja Puppernikkeli lopen kyllästyneinä Suomen kotiinsa päättävät jälleen kerran häipyä Wernerilandiaan. Muistaakseni tässä harjoituksessa oli tarkoitus harjoitella tekstin tiivistämistä – siksi tuo jälkimmäinen kuvaus on paljon lyhyempi ja napakampi.


Wernerin huone(versio 1)

Wernerin huoneessa ei ollut paljon huonekaluja, mutta leluja sitäkin enemmän. Seinän vierustalla seisovat hyllyt notkuivat nalleja ja palloja, kirjoja ja pelejä. Nukkeja, jotka osasivat puhua. Nukkeja, jotka osasivat kävellä. Nukkeja, jotka osasivat pissata. Hän olisi voinut pistää pystyyn pikkuruisen lelukaupan.
                      
Lelut keräsivät hyllyllä vain pölyä, Werneri ei koskaan leikkinyt niillä. Hänelle ne olivat kaikkine superominaisuuksineen vain harmittavia muistoja ajalta, jolloin isä ja äiti olivat yrittäneet saada hänet kiinnostumaan maailmasta, kiintymään joutaviin tavaroihin.    
                      
Sängynpeitteessä nauroi yli-innokas Mikki Hiiri. Siitä Werneri jostain syystä piti; antoi jopa isälle ja äidille hiljaisen hyväksyntänsä kieltäytymällä nukkumasta minkään muun peiton alla. Ehkä häntä viehättivät Mikki Hiiren iloinen luonne, tai vielä todennäköisemmin: tämän valtavat korvat. Ne olivat vielä suuremmat kuin hänellä. 
                      
Kirjoituspöydällä oli kippurakaulainen pöytälamppu ja pari pikkulapsille tarkoitettua kirjaa. Hän ei ollut koskenutkaan niihin. Wernerilandiassa Annele luki hänelle pitkiä seikkailukertomuksia, Jules Verneä ja sen sellaista. Äiti oli aina ollut laiska, ei viitsinyt nähdä lukemisen vaivaa. Luuli kai, ettei hän ymmärtäisi kuitenkaan.
                      
Rullaverhojen harmaa koruttomuus oli kuin hänen elämänsä kotona: väritön ja vailla merkitystä. Tänä iltana he lähtisivät taas.


Wernerin huone(versio 2)

                      
Wernerin huoneessa ei ollut paljon huonekaluja, mutta leluja sitäkin enemmän. Nalleja ja palloja, kirjoja ja pelejä. Hän olisi voinut pistää pystyyn pikkuisen lelukaupan.
                      
Wernerille lelut eivät merkinneet mitään. Ne olivat vain harmittava muistutus ajasta, jolloin isä ja äiti olivat yrittäneet saada hänet kiinnostumaan maailmasta. Sängynpeitteestä kurkottava yli-innokas Mikki Hiiri oli sen sijaan Wernerin suosikki; hän ei suostunut nukkumaan minkään muun peitteen alla. Werneri epäili sen johtuvan Mikin korvista – ne olivat vielä suuremmat kuin hänen.

Kirjoituspöydällä lojuvia pikkulasten kirjoja Werneri ei ollut koskaan lukenut. Hän piti enemmän Annelen lukemista seikkailukertomuksista, esimerkiksi Jules Vernestä. Äiti ei ollut koskaan nähnyt lukemisen vaivaa.
                      
Tänä iltana he lähtisivät taas.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lisätarinoita Lukuviikon kunniaksi, osa 2

Minä tiesin jo heti Wernerilandiaa aloitellessani, että tulen katsomaan tarinassa asioita ulkopuolisen kertojan kautta. Jotenkin se tuntui helpoimmalta ja selkeimmältä ratkaisulta jo ihan siitäkin syystä, että kirjassa on henkilöhahmoja aika paljon. Ulkopuolisen kertojan kautta näkökulman vaihto henkilöstä toiseen toimii siis luontevasti.

Proosan jatkokurssin tehtäviä tehdessä tuntui kuitenkin hauskalta tuulettaa myös näkökulmia ja kokeilla, miltä sama kohta kuulostaisi jonkun toisen kertomana. Seuraavassa tulee siis katkelmia, jossa saman asian kertoo ensin Werneri, sitten Annele ja viimeisimpänä Kertoja. Viimeisin pätkä on siis pieniä muutoksia lukuunottamatta sama, joka varsinaiseen tarinaan loppujen lopuksi päätyi.

Katkelmat ovat ekan kirjan alkuvaiheilta ja kertovat siitä, miten Werneri ja Puppernikkeli ensimmäisen kerran tapasivat.

(Werneri)                                                                                                                    

Vahingossahan minä koko Wernerilandian perustin. Oli pakko. Äidin ja isän kanssa oli alusta asti niin hirveää, etten minä voinut käsittää, miksi olin edes valinnut heidät. Kun minä yritin olla tyytyväinen ja rauhallinen, se ei ollut hyvä. Kun minä yritin tinkiä yöunistani, jotta voisimme tutustua kunnolla toisiimme, ei sekään ollut hyvä. Korvani olivat kuulemma rumat ja höröttävät, eikä Puppernikkelinkään kanssa olisi saanut olla niin paljon.
                      
Jos siis minun mielipidettäni kysytään, ei tässä maailmassa mitään järkeä ole. Täällä ihmiset haluavat lapsikseen huutavia ja parkuvia olentoja, jotka ovat kaiken aikaa tyytymättömiä johonkin. Kai se sitten on sitä normaalia, mihin minä en varsinkaan äidin mielestä ole koskaan pystynyt. Kyllähän minä sitä aika pitkään yritin, mutta sitten ajattelin, että olkoot keskenänsä. Paljon mukavampaa minulla oli, kun saatoin maata yksikseni siinä häkkisängyssä ja kuvitella, millaista jossain muualla voisi olla.
                      
No, aluksi se oli sellaista tyhjää haaveilua. Ja sitä paitsi aika tylsää. Koko ajan minä kuulin kuinka äiti huokaili siinä lähistöllä ja marisi isälle, että minä olin taas uppoutunut omaan, autistiseen tilaani. Mitä ikinä se sitten tarkoittikin. Pian sen jälkeen äiti vei minut taas lääkäriin, jossa se suurikätinen lääkärinrumilus käski äidin ostaa minulle leluja. Että minä oppisin kiintymään edes johonkin. Äiti tuhisi lääkäriaseman pihassa jonkun aikaa, mutta sitten me menimme lelukauppaan. Ja voitte vain kuvitella, kuinka paljon rojua sieltä ostettiin! Ilmeettömiä pehmoleluja, erilaisia nukkeja ja lopulta myös inhottavan kovia, muovisia vempaimia. Ihan kuin joku nyt olisi sängyssä ollessaan halunnut leikkiä sellaisilla!
                     
Mutta kyllä äiti ja isä yhden kerran onnistuivatkin. Tasan kerran. Yhtenä iltana, kun olin jo melkein nukahtanut, he heittivät minulle Puppernikkelin.


(Annele)


Varsinkin alkuaikoina Wernerilandiassa, Werneri kertoi minulle usein siitä, miten hirveää hänen elämänsä Suomessa oli. Se kuulosti minusta niin ikävältä, etten oikein ymmärtänyt, mikseivät he voineet Puppernikkelin kanssa muuttaa Wernerilandiaan samoin tein. Toisaalta minä olin kyllä itsekkäästi myös tyytyväinen siitä, että Wernerillä oli Suomessa mennyt kaikki pieleen. Juuri sen vuoksihan he olivat alkaneet etsiä uutta kotia ja tulleet perustaneeksi Wernerilandian. Se oli tapahtunut "vähän niin kuin vahingossa”, niin kuin Werneri itse asian ilmaisi.
                      
Mutta en minä Wernerin alkuvaiheista kuullessani voinut kuin miettiä, millaisessa maailmassa me oikein elämme? Vauvasta lähtien Werneri oli ollut tyytyväinen ja rauhallinen, itkenyt hyvin vähän ja nukkunut vain pieniä pätkiä, ollakseen taas pian valmis viettämään aikaa vanhempiensa kanssa. 

Ja ilmeisesti juuri nämä ominaisuudet olivat olleet liikaa paitsi Wernerin vanhemmille, myös kaikille poikaa ympäröiville aikuisille. En tiedä. Ehkä tässä maailmassa sitten vain on normaalimpaa huutaa, parkua ja olla tyytymätön. Ja nukkua päivät läpeensä, jotta vanhempien ei tarvitsisi todella kohdata sitä ihmistä, joka oli välttämättä halunnut heidän lapsekseen tulla.     

Se oli tosiaankin järjetöntä. Puhumattakaan siitä lelurumbasta, joka siinä talossa oli seuraavaksi alkanut. Ilmeettömiä pehmoleluja, erilaisia nukkeja ja lopulta myös inhottavan kovia, muovisia vempaimia. Siksi minä olenkin Wernerin puolesta todella iloinen, että tämän lelujen tuputtamisen päätteeksi pinnasänkyyn oli päätynyt lopulta myös Puppernikkeli. Kyllä vahvinkin ihminen ainakin yhden uskollisen ystävän tarvitsee. Oli se sitten toinen ihminen tai vaikka kankaasta ommeltu eläin.             


(Kertoja)


Werneri tuli perustaneeksi Wernerilandian ”vähän niin kuin vahingossa”, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Äidin ja isän kanssa oli mennyt alusta asti kaikki pieleen, eikä Werneri voinut ymmärtää miksi oli tullut valinneeksi niin hirveän perheen. Näille ihmisillehän ei kelvannut mikään. Hän olisi kyllä ollut iloinen rauhallisesta ja vähän itkevästä lapsesta, joka yritti tinkiä yöunistaankin, jotta voisi viettää enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. Samoin hän olisi pitänyt hörökorvaista lasta persoonallisena ja kuluneeseen elefanttiin kiintymistä suloisena.
                     
Mutta maailmassa johon hän oli saapunut, ei selvästikään ollut mitään logiikkaa. Täällä ihmiset halusivat kurttuisia ja parkuvia olentoja, jotka olivat koko ajan tyytymättömiä ja nukkuivat mieluummin kuin seurustelivat aikuisten kanssa. Se kai oli sitä niin kutsuttua normaalia, mihin hän ei ollut kaikista yrityksistään huolimatta pystynyt. Niinpä Werneri pian lakkasikin yrittämästä ja alkoi viettää yhä enemmän aikaa omien päiväunelmiensa parissa.
                     
Ensin se oli ollut vain tyhjää haaveilua. Ja sitä paitsi aika tylsää. Werneri oli ollut aivan yksin, maannut pinnasängyssään ja kuunnellut puolella korvalla äidin huokailua siitä, kuinka hän oli taas uppoutunut omaan, autistiseen tilaansa. Mitä ikinä se tarkoittikin. Pian sen jälkeen olivat tulleet lelut. Hengettömät pehmolelut, erilaiset nuket ja lopulta myös inhottavan kovat, muoviset vempaimet. Ihan kuin joku olisi sängyssä ollessaan halunnut leikkiä sellaisilla!
                     
Mutta sitten eräänä iltana äiti ja isä olivat tehneet luultavasti ensimmäisen ja ainoan Werneriä ilahduttavan tekonsa. Hän oli ollut jo nukahtamaisillaan, kun Puppernikkeli oli lennähtänyt hänen sänkyynsä. Elefantti oli pamahtanut pää edellä sängyn kulmaan, noussut ylös ja alkanut huutaa. Werneri oli havahtunut puoliunestaan ja kurottautunut katsomaan, mikä se hänen sänkynsä jalkopäässä niin kovaa meteliä piti.


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Lisätarinoita Lukuviikon kunniaksi!

Kuten olen sen täällä blogissani ehkä useitakin kertoja maininnut, Wernerilandia ei syntynyt hetkessä. Alunperin yhtenä pitkänä tekstinä alkaneen tarinan matka ekoista sanoista kahteen julkaistuun kirjaan kesti kaikkinensa neljätoista vuotta.

Niin pitkään aikaan mahtuu monenlaisia vaiheita. Monenlaisia eri versioita, joissa olen kokeillut eri tyylejä, erilaisia tehokeinoja, erilaisia näkökulmia. Olen kirjoitellut kirjojani enimmäkseen itsekseni ja luetuttanut niitä välillä kavereilla. Aloittanut alusta, tai irrotellut kirjasta yksittäisiä pätkiä ja työstänyt niitä.

Vuosina 2011-2013 suoritin myös Kansanvalistusseuran etäopiston järjestämän proosan jatkokurssin, jonka monissa tehtävissä hyödynsin keskeneräistä romaanikäsikirjoitustani.  Ja nyt olis tarkoitus julkaista useampi blogikirjoitus, joissa pääsette tutustumaan tekstin teon erilaisiin vaiheisiin. Vaihtoehtoisiin näkökulmiin, lyhennelmiin, tiivistyksiin. Erilaisiin kuvauksiin kirjan henkilöhahmoista, jotka eivät sitten loppujen lopuksi päässeet varsinaisiin kirjoihin asti.

Tai ehkä päätyivätkin, mutta lyhennetyssä muodossa.

Tämä tempaus on osa Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa(17-23.4.), jossa olen mukana. Aloitan näiden bloggausten tekemisen tälleen hyvissä ajoin, että kyseisellä viikolla olisi sitten matskua mitä lukea :) Tämä idea kirjojeni "poistettuihin kohtauksiin" ei alunperin ollut edes mun, vaan tuli kustantajaltani. Mikä oli hyvä. Ei olisi ehkä ihan heti itselle tullut mieleen, miten kivaa ja mielenkiintoista olisi tehdä tuollainen aikahyppy menneeseen ja penkoa vähän vanhoja materiaaleja. Mutta kun se tein, oli kyllä kiva huomata ja ihan itsekin yllättyä, miten paljon potentiaalista tekstiä sieltä vanhoista tiedostoista oikeastaan löytyi. 

Olin esimerkiksi kirjoittanut Werneristä jossain kohtaa seuraavanlaisen, pitkähkön kuvauksen. Näin laajasti Werneriä ei itse kirjassa kuvailla, mutta tällaisena syventävänä tarinana se toimii aika kivasti. Olkaatten hyvätten!

Werneri

Tässä on Werneri Wilho Wiikari. Hän on kahdeksanvuotias, hyvin pienikokoinen poika, jolla on paljon tukkaa ja ihan valtavan suuret korvat. Uskokaa pois, ne ovat kuin lepattavat kaalinlehdet, jotka kasvattavat itsepintaisesti päihinsä tuuheat karvatupsut. Pullasudit, voisi joku sanoa.
                      
Wernerin hiukset eivät oikeastaan näytä hiuksilta, vaan myrskyn tuivartamalta tuulenpesältä. Kuontalo on hyvin tumma, melkein musta ja muodostaa joka suuntaan meuhkaavia, rastamaisia tuppoja, joista yksikään ei näytä sojottavan samaan suuntaan. Hiusten lisäksi myös Wernerin iho on hyvin tumma, likaisenruskea ja kauttaaltaan mustan karvan peitossa. Hän on kuin pieni peikko metsäläinen, ilman häntää tosin. 
                      
Wernerin silmät ovat isojen pompannappien kokoiset, herkullisesta suklaasta pyöritetyt palloset, joita kehystävät poikalapselle melkein liian tuuheat ripset. Silmien vastapainoksi suu on melko pieni, kauniisti muodostunut suppunen, joka puhuu aina harkitun viisaasti, kuin pikkuiseen kehoon mahdutettu aikuinen. Nenän muoto sen sijaan ei ole Wernerin kasvoissa ollenkaan olennainen – silmien ja suun nähtyään siihen ei monikaan kiinnitä mitään huomiota. Mutta jos sinua niin kovasti kiinnostaa tietää miltä se näyttää, sanottakoon sitä sitten vaikka kirsikaksi. Pieneksi, meheväksi kirsikaksi, joka oli aina valmis haistamaan hyvän seikkailun.
                      
Mainitsinhan jo, että Werneri on kooltaan hyvin pieni? No, sellainen hän tosiaan on, ainakin vartalonsa puolesta. Hän on lyhytkätinen, lyhytjalkainen, kaikin puolin hento ja heiveröinen – mutta pää, se on suuri kuin avaruusolennolla. Sellaisen tosiasian valossa on kai helppo ymmärtää, miksi isä ja äiti olivat alusta asti vähän pelänneet poikaansa. Eikä kauhistus rajoittunut pelkästään isään ja äitiin. Suurin osa aikuisista piti hänen kapeilla harteilla keikkuvaa päätään ja höröttäviä kaalinlehtikorviaan kammottavina. Epäsuhtaisina. Werneri itse suhtautui ihmisten katseisiin ja avoimiin ”ei kai se katkea”-kauhisteluihin tyynesti kuin elämää paljon nähnyt vanhus. Hänhän tiesi mikä oli saanut pään kehittymään muuta vartaloa ennen.
                      
Ylikehittyneet ajatukset.
                      
Vaikka moni niin luulikin, pään suuruus ei aiheuttanut Wernerille juurikaan ongelmia. Hän oli niin tottunut elämään sen kanssa, ettei edes huomannut että se olisi ollut mitenkään erityisen painava. Vain sellaisina päivinä jolloin kaikki tuntui muutenkin raskaalta, hän saattoi kiinnittää huomiota kaulassa ja niskassa tuntuvaan säkevöivään kipuun. Hän kutsui sitä kyttyräkivuksi. Kipu nimittäin painoi päätä alemmas ja huononsi ryhtiä niin, että selkärangan ylimmäinen nikama pullistui ulospäin näyttäen pieneltä kyttyrältä. Ja silloin myös Werneristä itsestään näytti ja tuntui siltä, että pää saattaisi todellakin pudota.
                      
Onneksi tätä tapahtui vain harvoin, ja lääkkeenä toimi parin päivän lepo. Eikä asiassa ollut sitä paitsi Wernerilandian lääkäreiden mukaan mitään syytä huoleen. Jossain vaiheessa keho alkaisi kyllä ottaa päätä kiinni kasvussa ja silloin tilanne tasaantuisi itsestään.
                      
Werneri ei ollut asiasta ollenkaan niin varma. Hänen ajatuksensa olivat ylikehittyneitä nyt ja tulisivat aina olemaankin.