maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 24

Pynnöset. Copyright Heli Haavisto
No niin. Se on täällä. Jouluaatto. Siivot on tehty, lahjat on hankittu ja tämä joulukalenteri alkaa olla viimeistä tekstiä vaille valmis. Huh. enpä olisi joulukuun ensimmäisenä päivänä uskonut, miten paljon ihan uutta inspiraatiota tulisin noista kirjoista irti saamaan. Kai niihin ehti 13 vuoden aikana aika paljon asiaa ja elämää pakkautua.

Joten nyt kun katselen tätä viimeisestä luukusta avautuvaa kuvaa, onkin aika luonnollista, että se on juuri tämä. Seuraava askel. Tämä kuva löytyy ekan kirjan alkupuolelta, niistä luvuista, joissa kerrotaan ihmisistä, jotka ensimmäisinä Wernerilandiaan tulivat. Kuvassa olevat velikullat ovat siis Pynnöset, eli isä Päiviö ja poikansa Pellervo. Rakennusliike Pynnönen ja poika Oy:n omistajajäsenet.

Wernerilandiassahan on sellainen jännä ominaisuus, että sinne tullaan aina kaksin kappalein, yhdessä jonkun kanssa. Werneri tulee Puppernikkelin kanssa, Kake Annelen, Ukko Tenhusen, Könttä Sarahin. Ja niin edespäin. Niinpä isä ja poika Pynnönenkin lennähtävät Wernerilandiaan yhdessä. Ja sopivasti lennähtävätkin, sillä Wernerilandiassa kaivataan juuri rakennusmiehiä, jotka voisivat alkaa rakentamaan Wernerilandian taloja. Myöhemmin paikalle saapuvat myös kaikki Rakennusliike Pynnösessä työskennelleet työmiehet. 

Eli kun eilen puhuin uudesta alusta, tänään ollaan jo seuraavan askeleen äärellä. Uuden rakentamisen alkuvaiheessa. Mikä sopii hyvin juuri tälle päivälle, kun on aika rauhoittua joulun viettoon ja unohtaa hetkeksi kaikki kiireet. Silloin ne tulevat askeleetkin alkavat hahmottua paremmin. Tai näin ainakin uskon. Itse henkilökohtaisesti koen, että näiden kahdenkymmenenneljän kalenteriluukun kirjoittaminen oli mulle vielä viimeinen kurkistus näihin kahteen jo julkaistuun Wernerilandia-kirjaan. Toivon että niistä on iloa ja oivallusta saanut joku muukin kuin minä. Ja nyt on aika suunnata katse uuteen, alkavaan vuoteen. Antaa sen tuoda tullessaan juuri sitä, mitä sen kuuluukin tuoda.

Joten seuraavan katkelman myötä vaikenen ainakin hetkeksi ja toivotan jokaiselle oikein ihanaa, rauhallista ja kaunista joulua! Ja mitä parhainta uutta vuotta 2019! <3

"Puoli vuotta aiemmin leskeksi jäänyt, eläkeikää lähestyvä Päiviö Pynnönen oli jo jonkin aikaa harkinnut siirtävänsä firmansa koko omistuksen pojalleen. Irma-vaimon kuoltua ennen niin tärkeältä tuntunut työ oli yhtäkkiä alkanut kovasti tympiä. Olisipa edes joskus voinut rakentaa jotain erikoisempaa kuin aina samanlaisia harjakattotaloja, kerrostaloja tai tappavan tylsiä rivitaloja. "Taitaa olla aika vaihtaa itse vapaalle ja antaa nuorempien hoitaa nämä hommat", ajatteli Päiviö eräänä aamuna kitkerän kahvikupillisen ääressä. Ja siinä samassa hän olikin jo tekaissut sopimuspaperit yrityksen siirtämisestä poikansa nimiin.
     Mutta toisin kuin isäukko oli ajatellut, Pellervo ei ehdotuksesta suuremmin innostunut. Jos totta puhutaan, hän oli jo kuukausia miettinyt, kuinka saisi kerrottua isälleen aikovansa viettää tästä eteenpäin ainakin talvikuukaudet etelän auringossa. Laiskotellen, mielenkiintoisiin kirjoihin syventyen ja vesihiihtoa harrastaen. 
       Tietämättään isä siis teki asian pojalleen helpoksi. Kaivettuaan esiin sopimuspaperit ei Pellervolle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin nöyränä tunnustaa:  ei enää ainuttakaan paukkupakkaseen tai lumituiskuun tyssännyttä rakennusprojektia. Good bye jäätyneet sormet. Asiasta oli ensin kehkeytyä mojova riita, kunnes isä Pynnönen huomasi yhtäkkiä repivänsä laatimiaan papereita. Heittäessään silput ilmaan hän kuuli asiaa itsekään tajuamatta sanovansa: 
       - Niin. Voisihan se olla vaihtelua. Ehkä minä teenkin samoin. Irma usein ehdotti, että lähdetään Madeiralle tai Las Palmasiin, mutta aina minulla oli rakennusprojektien kanssa liian kiire. Ja onhan meillä miehiä töissä. Nostetaan vähän palkkaa, niin eivätköhän he jatka ihan mielellään ilman meitäkin.
      Tuskin lause ehti loppuun asti, kun Pynnönen ja Poika lensivät jo kohti Wernerilandiaa. Pakollisten tervetuliaistoivotuksien jälkeen he istahtivat kotoisasti samaan piiriin Kaken, Annelen, Wernerin, Puppernikkelin, sekä aiemmin päivällä saapuneiden Ukko Ylitalon ja Aarne Tenhusen kanssa. Heti kun tuli selväksi, minkä ammatin harjoittajista oli kyse, kaivoi Kake innokkaana rakennuspiirrokset esiin."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 42-43)  

lauantai 22. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 23

Werneri ja Puppernikkeli lentävät taikasäkillä
Wernerilandiaan. Copyright Heli Haavisto
Huijuijui! Vähiin käy ennen kun loppuu. Eli tänään joulukuun 23. päivä ja luukusta putkahtaa kortti, jonka nimeksi olen antanut Uusi alku. Tää on muuten yksi niistä Wernerilandian kuvista, mihin en ole itse koskaan ollut erityisen tyytyväinen. Werneri esimerkiksi näyttää tuossa kuvassa jotenkin ihan oudolta. Erilaiselta, kuin muissa kuvissa.

Mutta nyt kun katson kuvaa, niin tulee sellainenkin mieleen, että ehkä sekin on tarkoituksenmukaista. Ehkä Werneri näyttää tässä kuvassa erilaiselta, koska hänellä ei ole tässä mikään peruspäivä menossa.No, tällä pojallahan ei sellaisia taida kyllä olla muutenkaan, mutta silti sanoisin, että kuvan päivä on aivan erityisen spesiaali. Kuvassa Werneri ja Puppernikkeli ovat nimittäin lentämässä Wernerilandiaan Annelen ompelemalla taikasäkillä. Eivätkä he aio enää koskaan palata Suomeen. Ikuna kikuna, niin kuin Puppernikkeli sanoo.

Uusi alku siis tosiaan. Todellinen hyppy tuntemattomaan. Koska vaikka Werneri ja Puppernikkeli ovat asustelleet puolittain Wernerilandiassa jo kolmisen vuotta, vasta nyt he pääsevät muuttamaan sinne lopullisesti. Ja vaikka paikka onkin tuttu ja siellä asuvat ihmiset pojille rakkaita, tuntee Werneri silti surua ja pettymystä siitä, että äidin ja isän luona eivät asiat menneet niin kuin olisi pitänyt. Se on hänelle itse asiassa paljon kovempi pala, kuin hän haluaisi edes Puppernikkelille - tai itselleen - myöntää.

Mutta lähdettävä on. Uusi alku odottaa ja Werneri tietää sen. Ja tunnistaahan tuon olotilan myös omasta elämästään, useammastakin kohtaa. Kun jokin osa itsestä vain tietää, että uusi on alkamassa, eikä sen tulemista voi mitenkään estää. Voiko silloin oikeastaan tehdä mitään muuta kuin tarttua kiinni siitä omasta taikasäkistään ja luottaa siihen, että se lennättää juuri oikeaan paikkaan? Enpä usko.

Ja tämähän sopii oivallisesti myös tähän kohtaan vuotta, kun vuosi alkaa olla lopuillaan. Uuden alku on siis ihan kirjaimellisesti alkamassa. Jotain uutta jokaisen elämään on varmasti tulossa, niin kuin joka vuosi, mutta mitä? Siitä voi toisilla olla jo jonkinlainen aavistus, mutta ihan täyttä varmuutta ei varmaan monellakaan.

Eli rohkeuden täyttämiä vuoden viimeisiä päiviä toivon jokaiselle tänään <3

"Silloin tapahtui ihme. Wernerin perässä laahautunut matkasäkki alkoi kohota ilmaan. Werneri tunsi nykäisyn kädessään ja kääntyi katsomaan taakseen. Siellä hän näki, kuinka värikkään taikasäkin koko sisältö tyhjeni maahan ja alkoi sitten kohota yhä korkeammalle. Se pullistui suureksi purjeeksi, joka alkoi nostaa ilmaan myöskin Werneriä.
     - Nopeasti, huusi Werneri Puppernikkelille. - Tartu minua kädestä. Nyt mennään!
      Ja jos juuri sillä hetkellä joku olisi sattunut kulkemaan ohi tai katsahtamaan ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt pienen pojan ja pehmoelefantin, jotka leijailivat kirkkaansinisellä pakkastaivaalla. Purjeeksi muuttuneen taikasäkkinsä kanssa he kulkivat keveyesti  läpi pilvien ja taivaan, olivat hetken irrallaan koko muusta maailmasta. 
       Maisemat vaihtuivat nopeasti heidän silmissään, muuttuivat yhä erikoisemman näköisiksi. He matkasivat ajan halki ja alkoivat pikku hiljaa erottaa tutunnäköisiä maisemia. 
        Ensin he näkivät  erikoisen näköiset puut, jollaisia ei kasvanut missään muualla. Tuolla oli Wernerinleipäpuita, tuolla Hyvänmielen lehmuksia ja Totuuden tammia. He lensivät niiden uskomattoman vihreän lehvästön yläpuolella ja alkoivat hiljalleen laskeutua alemmas. Näkivät hassunkuriset talot, jotka kohosivat vastaanottamaan heitä kuin värikirjava rakennuspalikkakylä. 
       He kiisivät ilmassa ja katselivat maisemia. Puiden ja talojen lisäksi he erottivat kaukana alhaalla Wernerin patsaan, joka sijaitsi aivan kaupungin keskipisteessä. He näkivät selvemmin kuin koskaan aikaisemmin koko Wernerilandian alueen taloineen, metsineen ja Wernerivuorineen, jotka kiersivät koko aluetta suojelevana ympyränä. Ja toden totta - ylhäältä päin he näkivät myös, että Wernerilandiaa ympäröi joka puolelta syvä, upea, tummansininen meri. Eikä mitään muuta. Meri jatkui niin kauas, kuin silmä kantoi, mutta sitten kun ei enää kantanut, ei ollutkaan enää mitään näkemistä."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s.139-140)

Joulukalenteri! Luukku 22

Äiti ja isä. Copyright Heli Haavisto
Joulukalenterini lähenee loppuaan. Kaksi yötä enää jouluun! Tämän päivän luukun kuva on nimeltään Etsintä. Löytyy aika alkupuolelta ykköskirjaa.

Kuva on tilanteesta, missä äiti ja isä ovat juuri saaneet Wernerille autismidiagnoosin. Mikä ei tietenkään ole oikeasti paikkansapitävä diagnoosi, vaan ainoastaan maailman keksimä selitys sille, että Werneri on sellainen kuin on. Wernerilandia ei siis pohjimmiltaan ole tarina autistisesta lapsesta, ainakaan mun mielestäni. Itse ajattelen sen kertovan enemmänkin oman itsen etsimisestä - ja löytämisestä.

No, tässä kohtaa äiti ja isä kuitenkin saavat diagnoosin. Ja äidin jo odotusaikana alkanut kiihkeä etsintä vain kiihtyy. Hänhän on jo alun alkaenkin ollut sitä mieltä, että Wernerissä on jotakin "vikaa". Joten nyt kun tuolle vialle on vihdoinkin jokin nimi(autismi), on äiti päättänyt hankkia asiasta kaiken mahdollisen tiedon. Hän lainaa kirjaston tyhjäksi autismista kertovista kirjoista, mutta ei sitten lopulta jaksa lukea niistä yhtäkään.

Etsintä tässä kohtaa kertookin juuri tästä prosessista, jonka hyvin omastakin elämästäni tunnistan. Miten sitä etsii ja etsii niitä vastauksia milloin mihinkin asiaan itsensä ulkopuolelta: kirjoista, toisten ihmisten mielipiteistä, tänä päivänä myös sosiaalisesta mediasta. Tai ihan mistä ikinä keksiikään.  Vertaa omia tuntemuksiaan asioista toisten mielipiteisiin, hakee hyväksyntää. Miettii, että "saako näin ajatella", jos omat tuntemukset  ja mielipiteet poikkeavat siitä yleisesti hyväksytystä. Kuulostaako tutulta? Mä olen henkilökohtaisesti kokenut aina olevani jotenkin kummallinen ja outo, olinpa sitten missä tai kenen kanssa tahansa. Vuosien varrella olen alkanut sen kuitenkin hyväksyä, ainakin enimmäkseen. 

Mutta kyllä sitä silti välillä tipahtaa sellaseen "oonks mä ihan ok"- tunteeseen. Vaikka olenkin sitä mieltä, että loppujen lopuksi jokaisen on löydettävä ne vastaukset ja itselle oikeat tavat elää omasta itsestään. Kirjoista, henkisistä opeista tai ideologioista on toki tässä itsen etsinnässä apua, mutta vain jos se käynnistää myös oman sisäisen prosessin tyyliin: "mitä minä olen mieltä tästä asiasta". Että resonoiko se asia oman sydämen kanssa vai ei. Jos ei resonoi, sellaiset opit aiheuttavat yleensä samanlaisen turhautumisen, kuin äidillä tuolla alhaalla olevassa katkelmassa. Koska vihahan sieltä äidin käytöksestä koko ajan kumpuaa. Hyväksymättömyys, joka ei ehkä koske niinkään Werneriä, vaan sitä elämää, jota hän ei oikein usko pystyvänsä elämään. Olisiko äidinkin elämä ollut siis helpompaa, jos hän olisi hetkeksi pysähtynyt, unohtanut kaiken ulkopuolelta tulevan paineen ja vain kuunnellut omaa sydäntään. Että mikä siellä niin kovasti asioiden tilaa vastustaa.

Että jos tänään jotain etsitään, niin etsittäiskö sitä omaa tietä? Koska jokaisella sellainen on. Ja se on uniikki ja kaunis. Tarkoituksenmukainen. Ja vaikka emme ehkä voi joka hetki päättää mitä elämässämme tapahtuu, tai mitä se sisältää, me voimme aina valita oman asenteemme.

Eli hyväksytkö vai vastustatko?

"Tämä sai isän laskemaan Hawkingin ja katsomaan äitiä yllättyneenä. Näin outoja hänen vaimonsa ei sentään ollut vielä puhunut. 
      - Etkö sinä sitten rakasta Werneriä? hän kysyi.
      Äiti laski päänsä, katsoi muualle. Vaihtoi lopulta puheenaihetta. 
      - Täällä sanotaan myös, että jotkut autistit saattavat kuvitella oman maailmansa niin vahvasti, että yrittävät lähteä sinne ihan konkreettisesti. Ja tiedätkö mitä? Viime viikolla kun sinä olit siellä työmatkalla, se poika hävisi minulta kahdeksi tunniksi. En löytänyt häntä mistään, vaikka kävin kaikki huoneet moneen kertaan läpi. Ja sitten yhtäkkiä ne vain ilmestyivät sen typerän norsun kanssa ties mistä, sanoivat jotain käsittämätöntä ja kävivät nukkumaan. 
      Isä otti lukulasit pois. Hän näytti hyvin huolestuneelta. 
      - Oletkohan sinä miettinyt tätä asiaa vähän liikaa, rakas? Jos haluat, voin soittaa huomenna Suurikätiselle ja...
      - Aina sama juttu, kun sinulle yrittää puhua, äiti tiuskaisi. - Sano nyt vielä, että minun pitää ottaa yhteyttä vertaistukiryhmään!
       - Ei kai siitä haittaakaan olisi, isä yritti.
       - Eikä hyötyäkään, täräytti äiti takaisin. Sitten hän potkaisi kirjapinon lattialle ja sammutti yövalon. - Ei minua kiinnosta vertailla, kenen lapsi on eniten sekaisin. Mutta voithan sinä mennä sellaiseen, jos niin kovasti kiinnostaa. Minä alan nyt nukkumaan."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 71)


perjantai 21. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 21

Sateenkaarikivet. Copyright Heli Haavisto
Jee! Eka lomapäivä! Paitsi että no joo, lomahan ei vielä tässä vaiheessa tarkoita tietenkään pelkkää lekottelua. Vielä paljon on tekemistä ennen kun pääsee mässyttelemään jouluherkkujen ääreen.

Päivän kortiksi arpoutui Yhteistyö, jonka kuva löytyy ihan tokan osan lopusta. Siinä kaksi Sateenkaarikiveä tekevät yhteistyötä, säteilläkseen rauhaa maan päälle. Ja sehän sopiikin äärimmäisen hyvin teemaksi tässä kohtaa, kun ollaan aivan joulunpyhien äärellä.

Sillä mitäpä muutakaan tässä nyt tarvittaisiin kuin yhteistyökykyä. Tai sitten suorastaan työnjakoa, jotta voitaisiin rauhoittua nauttimaan joulusta. Puhuin muistaakseni jo Ylirasitus-kortin yhteydessä siitä, että joulustressihän voi toki mennä överiksi, enkä ole nyt syömässä noita sanojani tässä. En edelleenkään suosittele liikaa höösäämistä kenellekään. Mutta ollaan silti realistisia. Kyllä suurimmassa osassa koteja varmaan ainakin jonkinlaiset joulusiivoukset, jouluostosten teot ja lahjojen hankinnat ollaan vielä tekemässä. Ja jotta siitä ei kenellekään tulisi kohtuutonta joulustressiä, toivon todella, että yhteistyötaitoja käytettäisiin niin paljon kuin mahdollista.

Sateenkaarikivet tekevät kuvassa yhteistyötä maailman rauhan hyväksi. Tehdään me ihmiset näinä päivinä niin joulurauhan säilymisen hyväksi.

Koska joulu jos mikä, ainakin mulle, on nimenomaan rakkauden juhla, jossa voi aistia hartauden, hiljaisuuden ja pyhyyden. Juu, kyllä, vaikka siinä ei sitä hengellistä tai uskonnollista elementtiä olisi edes mukana. Aika monena jouluaattona olen tehnyt pienen kävelylenkin ulkona ja huomannut, että luontokin on silloin aivan erityisen rauhallinen. Jotenkin odottavan lempeä. Eli ehdotankin nyt, että hoidettaisiin näin viimeisinä joulunaluspäivinä ne siivoukset, ostokset ja muut hyvässä yhteishengessä, niin vähin rasituksin kuin mahdollista. Ja alettaisiin sitten vähitellen laskeutua joulun rauhaan ja levollisen odotuksen tilaan.

Ja muistetaan lähettää lämpimiä ja hyviä ajatuksia myös niille, joille joulu ei ole iloinen ja onnellinen perhejuhla, vaan kaiken surun ja yksinäisyyden huipentuma. Kyllä mä tiedän, että niitäkin ihmisiä on. Liian paljon. Kunpa se ei olisi niin.

Rakkaudellista päivää kaikille <3

"Niinpä Taivaallinen juoni toteutui aina, kaikista mahdollisista viivytyksistä, keskeytyksistä tai virheistä huolimatta. Se ei koskaan erehtynyt, vaikka maailman olennot saattoivat niin tehdäkin. Se vain vaihtoi toimintatapaa, jos tarve vaati, mutta suunnitelman päämäärä piti joka hetki huolta siitä, että suunta pysyi oikeana. 
     Kohti rakkautta, kohti Suurta Valoa. Vain siihen kaikki olennot maailmassa ja maailmankaikkeudessa pyrkivät. Se oli Taivaallista juonta - jos totta puhutaan, ihan kaikki oli sitä. Ajatus sai katsomaan heitä vielä kerran, hymyilemään hellästi ja kuiskaamaan sen hiljaisuuteen. Kyllä. Ihan kaikki oli Taivaallista juonta. Kotiinpaluuta, hiljaista heräämistä totuuteen. 
      Vihdoinkin  hän oli valmis jatkamaan matkaansa."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s. 232-233)

torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 20

Fanni leikkii käpyeläimillä. Copyright Heli Haavisto
Hei tänään onkin vähän helpomman oloinen kortti, jes! Eli mites siinä sitten käy, kun lakkaa vastustamasta asioita, hyväksyy ja päästää irti? Tilalle voi hyvinkin astua Leikkiminen, mikä on siis tämän päivän kortin nimi.

Hauskaa, koska mähän arvoin nää kortit valmiiksi joka päivälle jo silloin, kun aloin tätä Joulukalenteria suunnitella. Eli tämä kortti on siis jo silloin arpoutunut juuri tälle päivälle, jolloin mulla alkaa kahden ja puolen viikon LOMA. Tänään on siis totta mooses aihetta leikkiin ja juhlaan :)

Kortin kuvahan löytyy Wernerilandian kakkososan loppupuolelta, Sateenkaarikiven kahdeksannesta, eli viimeisestä tarinasta. Kuvassa leikkivä peikkotyttö on Isoäiti-Röhvelin lapsenlapsi Fanni Röhveli, jonka suuret hörökorvat kuuntelevat koko ajan tarkasti, mitä aikuiset puhuvat. Leikki jatkuu, mutta Fanni on valppaana.

Korttia katsellessani tuli sellainen mieleen, että ehkä se leikkiminen näin aikuisena onkin juuri tätä. Iloa ja keveyttä, mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta ympäristön suhteen. Sellaista herkkyyttä, joka huomaa, milloin ympäristössä kaikki ei ole kohdillaan. Koska joskus tärkein asia mitä voi tehdä, on tuoda sitä omaa hyvää asennetta ympäristöönsä. Keventää sitä omalla energiallaan. Joka voi hyvin olla kevyttä, leikkimielistäkin, mutta kuitenkin sellaista, joka ottaa asiat myös vakavasti ja tosissaan.

Luulen, että sellaista tämä kortti kertoo ainakin minulle tänään. Syvissä vesissä on nimittäin viime päivät menty. Mikä on tietenkin hyvä. Mutta välillä sitä täytyy myös leikkiä. Ja pitää ne isot, tai vähän pienemmätkin peikonkorvat auki siltä varalta, että joku tai jokin itsen ulkopuolella sattuisi juuri niitä omia kuuntelutaitoja tarvitsemaan.

Herkän leikkisää päivää tänään <3

"Saavuttuani viimeseen taloon ennen mun omaa, oli jo melkeen ilta. Astuin sisälle tupaan ja näin Fiinan ja Jaffen, jokka istu pöyän ääres ja näyttivät joteski siltä ku oisivat mua jo vartoneet. Fanni sen sijaan istu lattialla paksut jalat levällää ja järjesteli kävyistä tekemiään elukoita jonoon. Hän oli touhuunsa niin keskittyny, ettei ensten ees huomannu että mä tulin. Mä kattelin häntä pienen hetken ja  astahin sitte peremmälle. Istuin pöytään Fiinan ja Jaffen seuraks, ja ihmettelin kun ne ei sanoneet mullen mitää. Fiina vaan nyökkäs vähä tervehykseks ja nous sitten hakemaa puhasta lautasta ja kuppia. Hellan luona mä näin häne taittavan keittiöräsyn kulmaa ja pyyhkäsevän sillä silmiään.
- Kiva ku tulit äiti, Fiina sano lopulta ja alko asetella astioita mun etehe. - Hilde tuossa jo poikkeski ja sano, että sä kiertelet tänää läpi vanhoja kulmia. 
     Mä naurahin ja aloin lusikoida Fiinan lautaselle lappaamaa jäkäläsoppaa. Hilde on naapurin nuor emäntä, sama ikänen kun Fiina, ja näemmä ny jo yhtä kova juoruumaan kun vanha äiteensä. 
      - No niinhän mä oon tehny, myönsin. - En oo pitkään aikaan ehtiny oikee tavata tuttuja. Jutella, tiijätkö? Kaikki päivät tuol omas tönös. Vaikka en mä valita. On ollu täs paljo puuhaa, monenmoista tekemistä ennen ku...
       - Ennen ku mitä? kysy Fiina ja pysähty.
      Hämmensin keittoo ja kattoin Fiinaa suoraan silmiin. Jaffe jukotti pöyvän ääres yhtä tuppisuuna ku yleensä ja katto mua myös. Ja sillon mä tajusin, että asioista oli jo puhuttu. Oli totta tosiaan.  Hilde oli pistäytyny rupattelemas ja nyt Fiina ja Jaffe ties vallan mainiosti, millä asioilla mä täällä liikuin. 
        - Taijat sä tietää, mä sanoin ja vilkasin vaistomaisesti Fannia. Kovasti koitin pitää mun ääne hiliasena ettei tyttö kuulis, mutta kyllä ne käpylehmät vaan pysähty ja isot hörökorvat alko värähdellä meijän keskustelun tykö. - Vanhahan mä jo olen. Yli viis vuoskymmentä enämpi ku isä-vainaas kuollessaan. On tullu aika, Fiinaseni. On tullu. Mä tunnen sen jokasella vanhan akan solullani."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.178)


keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 19

Werneri ja äiti. Copyright Heli Haavisto
Joulukalenterini 19. luukusta löytyy kortti nimeltä Vastustus. Tämä on ihan ensimmäinen kirjoistani löytyvä kuva ja lienee myös ensimmäiseksi piirtämäni. Wernerilandiahan alkaa sanoilla "Wernerissä on jotakin vikaa", joka siis on äidin kommentti vielä kohdussa kellivästä Werneristä. Hän on siis tyytymätön Werneriin jo ennen tämän syntymää, mutta kuten kirjojen edetessä käy ilmi, vielä enemmän tämän jälkeen.

Eli samantyyppisellä teemalla jatketaan kuin eilen, jolloin harjoiteltiin irtipäästämistä. Lienee sanomattakin selvää, ettei minkäänlaista irtipäästämistä voi tapahtua, niin kauan kuin asioiden tilaa vastustaa.

Mutta miksi äiti sitten vastustaa Werneriä niin kovasti? Joo, olen kyllä kirjoittanut nämä kirjat, mutta ei se sitä tarkoita, että mulla olisi vastaus kaikkeen :) Ehkä äiti vain aistii jo etukäteen, ettei syntymässä oleva lapsi ole mikään tavallinen vauva. Ja pelkää. Ihmisten reaktioita, omia tunteitaan. Sitä, että ei pärjää erikoisen vauvansa kanssa. Itse tunnistan kyllä äitinä, miten herkkä sitä on kaikelle mahdolliselle arvostelulle, mikä kohdistuu omiin lapsiin. Tai varsinkin itseen äitinä ja kasvattajana. Onneksi nämä 12 vuotta äitinä ovat opettaneet jo olemaan vähän armollisempi. Hyväksymään, että kuka tässä nyt täydellinen olisi. Ja kuka lapsi täydellisyyttä vanhemmiltaan edes odottaisi?

Sillä vaikka Wernerin äiti tuntuukin ensinäkemältä olevan aika tyly tyyppi, ei hän tunteeton ole. Sanoisin että enemmänkin epävarma. Eli ei mulla tätä kirjaa kirjoittaessa todellakaan ollut millään muotoa tarkoitus tuomita yhtäkään äitiä tässä maailmassa. Ei varsinkaan omaani. Sitä paitsi ne, jotka ovat jaksaneet ykkösosan lisäksi lukea myös osan kaksi, huomaavat, että taustat äidin käytökselle selvenevät ainakin hiukkasen.

Eli tänään taas painotan sitä hyväksyntää, hyväksyntää, hyväksyntää. Se on edelleen se paras lääke siihen, kun tekee mieli taistella niiden kuuluisien tuulimyllyjen kanssa. Pus ja moi <3

"- Wernerissä on jotakin vikaa, oli äiti sanonut kun Werneri oli ollut aivan pieni, tuskin pikkurillin päätä isompi. - Se ei potki eikä mitään.
       Suurikätinen lääkäri oli murahtanut, etteivät noin pienet ihmisenalut yleensäkään potki, mutta ei äiti ollut sitä uskonut. Hän oli topakka ja päättäväinen nainen, joka ei kerran muodostettua mielipidettä helposti pyörtänyt. Isä sen sijaan taisi olla hiljaisempi tai ainakin Werneri kuuli tämän puhuvan vain harvoin. Ja silloinkin kun näin kävi, olivat lauseet lähinnä vain lyhyitä toteamuksia, kuten "kyllä kulta", "niin juuri" tai "olet aivan oikeassa, rakas". Isä oli yksinkertainen ja rauhaa rakastava mies, joka yritti viimeiseen asti vakuuttaa äidille, että kaikki oli kunnossa. Mutta äiti piti päänsä - niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa.
      - Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoa, hän puhisi ja sai Wernerin tuntemaan itsensä vielä pienemmäksi, kuin mitä olikaan. Hän nimittäin kuuli äidin vatsan läpi kaiken, mitä hänestä puhuttiin. Eikä se ollut aina mitään mukavaa kuultavaa. Hän tunsi jo epäonnistuneensa, vaikka ei ollut vielä ehtinyt syntymäänkään."
(Wernerilandia - ajassa ajan sisällä, Valmiixi 2015, s. 9)

tiistai 18. joulukuuta 2018

Joulukalenteri! Luukku 18

Werneri ja Suloinen Ääni joutuvat pyörteeseen.
Copyright Heli Haavisto
Joulukuun 18. päivä. Ja päivän korttina Irtipäästäminen. Tämä kuva löytyy ihan kakkososan lopusta. Ja koska ollaan tarinan loppumetreillä, elikkäs toisin sanoen loppuratkaisun äärellä, täytyy taas vähän malttaa mieltänsä, ettei mene liikaa paljastamaan.

Kun katselen tätä kuvaa, mulle tulee väkisinkin mieleen, että onkohan mulla joku kumma, alitajuinen viehtymys tuohon ympyränmuotoon ja ylipäänsä pyöriviin liikkeisiin? Näissä tarinoissa kun joudutaan useammassakin kohdassa pyörteiden, aikatunnelien tms sisään. Ehkä se kertoo jostain? Irtipäästämisen opettelun tarpeesta, kenties? Koska mitäpä muutakaan sitä voisi tuollaiseen pyörteeseen joutuessaan tehdä, kuin jotenkin antautua sen vietäväksi? Vai auttaisiko muka vastaan taistelu jotain jonkun luonnonvoiman viedessä mennessään? Enpä usko. Eli siksi kortin nimi on juuri irtipäästäminen.

Ja sepä se onkin vaikeaa tässä elämässä. Tai en mä tiedä onko se kaikille. Mutta mulle on. Taitaa mennä aika pitkälle samoihin teemoihin, kuin sen hallitsemattomuus-kortin kanssa. Eli sellaisiin pelkoihin, jotka liittyvät omasta hallinnasta luopumiseen. Elämän laskemiseen jonkin itseä korkeamman ja viisaamman käsiin. Mikä ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö vapaa tahto ja vastuu omasta elämästä edelleen pysyisi itsellä. Ei. Uskon että pohjimmiltaan irtipäästäminen, omavoimaisuudesta ja hallinnasta luopuminen on luottamusta. Täydellistä luottamusta siihen, että elämä kantaa. Aina. Loppujen lopuksi. Vaikka välillä tulisi isojakin pyörteitä.

Eli tänään voi siis itse kukin(minä myös) miettiä, että onko jostain asioista aika päästää jo irti? Ja nyt kun näin kysyn, niin muistattehan, ettei sen tarvitse aina mitään suurta ja dramaattista olla. Näin joulun allahan kysymys voi olla esimerkiksi siitä, että vie vähän vanhoja tavaroita kierrätykseen. Sehän tekee ihan energeettisestikin lisää tilaa paitsi kotiin, myös itseen.

Ihanan lumista tiistaita kaikille <3

"Äkkiä pyörre tarttui heihin ja tempaisi mukaansa. Hetken lapset vain heittelehtivät ilmassa, mutta jotenkin Wernerin onnistui tarttua Suloista Ääntä kädestä. 
      - Pidä kiinni, Werneri huusi. - Emme saa joutua enää eroon toisistamme!
      Pyörre kieppui eteenpäin koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja poimi mukaansa  paitsi maassa makaavan Röhvelin, myös koko ympäröivän mantereen. Siitä se jatkoi matkaansa  yhä kauemmas, saarelta ulospäin ja löysi kyytiinsä toisaalle siirretyn Wernerilandian kaupungin ja kaiken mitä se sisälsi. Talot, ihmiset, Wernerin patsaan. Jopa omille paikoilleen asettuneet kaupunginhallituksen jäsenet nousivat sen mukaan ja vilahtivat hetken Wernerin näkökentässä. Pyörre laajeni yhä edelleen, kunnes sen sisällä oli koko maailma, ja vähän aikaa kaikki vain pyöri ja pyöri ja pyöri. Vieläpä hirvittävää vauhtia."
(Wernerilandia - ympyrässä on vastaus kaikkeen, Valmiixi 2016, s.216-217)